tein beckin masennustestin vuosi sitten, tulos oli sillon jotain vähän päälle 20. nyt tein uusiks ja tulos 38. en jaksa alkaa kauheesti kirjottamaan, mut tuntuu silt ku oisin maailman yksinäisin ihminen vaik mul on täl hetkel kavereita enemmä ku ikinä. en haluu käydä koulussa, koska ahdistaa siel vaan. oon lihonnut vuodessa 20 kiloo. oon tosi epävarma itsestäni ja ulkonäöstäni. tuntuu ku kaikki kattoo vaa ja nauraa mulle. kaikki vanhat jutut kummittelee mieles. tuntuu ku kaverit syyttäis mua kaikesta, kaikki ois mun vikaa. tai siis eihän ne sitä ääneen sano, mut silti. ne on vihasia mulle. oon ulkopuolinen. lintsaan joka päivä koulust ku en vaan pysty olee siel. sit koton vaan syön ja nukun. tai siis ku syödessä oon ees vähän ilosempi. ja nukkuessa ei tarvii ajatella ja elää. tuntuu silt ku tos ois mun rinnan päällä sellanen iso kivenmurikka joka estäis mua hengittämästä ja liikkumasta. en vaan jaksais olla minä. välillä kavereiden kanssa havahdun siihen ku puhun vaa kuolemasta ja loukkaantumisesta (esim suojatietä ylittäessä sanon jotain tyyliin ''vähä ois siistii ku nyt jäis auton alle ja kuolis''.) tuntuu myös siltä ku kaverit vaa vittuilis ja ois mun kanssa säälistä. tai siis ku ne on mun kaa aina vaa jos muita ei oo. oon niinku varakaveri. muuten oon yksin.
sit ku en uskalla mennä terkkarille. en tiiä mitä sanoisin. luultavast menisin vaa lukkoo enkä sais sanaa suustani. sit ku se ihan varmast haluis mitata ja punnita mut. ja ku oon lihonnu nii paljo, en pystyis olee siel. en haluis kuulla ku se sanoo et oon lihonnu aika paljo. vanhemmillekkaa en halua kertoa. ne vaa naurais mulle. sanoo että kuvittelen kaiken ja oon tyhmä lapsi. kavereillekaan en kerro. haluun kaikkien vaan luulevan et oon normaali ja ok. mut ku jos uskaltautuisin sinne terkkarille ni mitä sit? joutuisinko ravaa jossai psykologilla tmv vai saako terkkari esim määrätä mulle jotain lääkkeitä?
oon '94 ja lukion ekalla.
sit ku en uskalla mennä terkkarille. en tiiä mitä sanoisin. luultavast menisin vaa lukkoo enkä sais sanaa suustani. sit ku se ihan varmast haluis mitata ja punnita mut. ja ku oon lihonnu nii paljo, en pystyis olee siel. en haluis kuulla ku se sanoo et oon lihonnu aika paljo. vanhemmillekkaa en halua kertoa. ne vaa naurais mulle. sanoo että kuvittelen kaiken ja oon tyhmä lapsi. kavereillekaan en kerro. haluun kaikkien vaan luulevan et oon normaali ja ok. mut ku jos uskaltautuisin sinne terkkarille ni mitä sit? joutuisinko ravaa jossai psykologilla tmv vai saako terkkari esim määrätä mulle jotain lääkkeitä?
oon '94 ja lukion ekalla.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen sinua kolme vuotta vanhempi mutta olen käynyt läpi samoja asioita - masennus, itseinho, tunteiden syöminen jne.
Mene sinne terveydenhoitajalle. Kirjoita vaikka lapulle sanottavasi jos pelkäät, että menet lukkoon. Kun itse ensimmäisen kerran hain apua joskus sinun ikäisen niin en pystyn edes puhumaan kun itkin kokoajan. Se on ihan normaalia.
Itse tein sen virheen että jätin hoidot kesken. Nyt voin tuplasti niin huonosti kun silloin aikanaan. Eli: HAE APUA. Mitä kauemmin ongelma jatkuu, sen pahemmaksi olosi muuttuu.
Terkkari ei ala punnitsemaan sinua jos menet puhumaan masennuksesta. Voit sanoa, että lihomisen syy on masennus ja silloin terkkari kyllä tajuaa, ettei se punnitseminen ole nyt ajankohtaista - ensin mieli kuntoon, sitten kroppa.
Terkkari ei voi määrätä lääkkeitä, sen tekee psykiatri. Terveydenhoitaja voi lähettää sinut psykiatrille. Siellä sitten katsotaan, mitä tehdään - terapia, lääkkeet ym. Jos halaut lääkkeet, on sinun käytävä säännöllisesti psykiatrin kanssa juttelemassa niiden toimivuudesta.
Masennuksen hoito vaatii sitoutumista. Itse en sitoutunut ja nyt olen pahassa tilanteessa sen takia. Toivottavasti et tee samaa virhettä.
Olen 17v. lukiolaistyttö, ja minusta tuntuu, että olen masentunut. Tätä on jatkunut vaihtelevasti noin 3 vuotta, mutta on pahentunut viimeisen vuoden aikana. Minua ei kiinosta oikein mikään, en oikein jaksaisi tehdä mitään, en tunne elämän halua/iloa, toivon usein kuolemaa, vaikken ikinä satuttaisi itseäni, minulla ei oikeastaan ole ystäviä, koska olen tullut niin pessimistiseksi, että mikään tai kukaan ei kelpaa. Minulla ei ole ketään, jolle pystyn puhumaan (olis esim. äiti, mutta en ole ikinä pystynyt puhumaan asioistani ja en varsinkaan nyt). Olen koko ajan ahdistunut ja stressaantunut ja tunnen itseni nykyään usein levottomaksi. Lisäksi itkeskelen suhteellisen paljon yksikseni. Toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän. Luulen myös, että muistini on hieman heikentynyt. Pärjään ihan normaalisti, mutta siltä minusta tuntuu..
En tiedä, eikö perheeni huomaa. Tosin käytän paljon itsekuria ja -tahtoa jonkinlaisen kulissin ylläpitämiseen, joten ehkä vain olen onnistunut siinä. Haluaisin apua, koska en kestä tätä enää, mutten uskalla kertoa kenellekään enkä uskalla hakea apua. En pelkää sitä, että joku ajattelisi jotain epämiellyttävää vaan oikeastaan sitä, etten olisikaan masentunut. Minusta tuntuisi järjettömän nololta ja tyhmältä mennä terkalle tai lääkäriin ja sitten minua ei vaivaisikaan mikään.
Saattaa kuulostaa tyhmältä, mutta on oikeastaan järkevää. Koska, jos en ole masentunut, niin koko tämä tunne elämän turhuudesta ja tylsyydestä on minulle normaalia eikä siitä ole keinoa parantumiseen. Jos taas olen sairas, voin ainakin lohduttautua tiedolla, että tämä ei ole normaalia.
Olen tehnyt netin masennus testejä ja saanut niistä jopa vaikeasti masentuneen arvioita (vaikka minulla ei ole uni- tai syömishäiriöitä, olen pikemminkin todella väsynyt koko ajan..). Haluan apua, mutta en kertakaikkiaan uskalla pyytää tai hakea sitä!
Mikä voisi olla ensimmäinen askel avun hakemiseen ja mikä voisi olla helppoa. Voiko esim johonkin laittaa ensin s-postia, että ei ihan heti tarvitse puhua..?
Hei, Kyllä sinä olet masentunut. Älä jää yksin murehtimaan, vaan hae apua itsellesi. Sinun ei tarvitse osata selittää kaikkea, ammattilaiset kyllä osaavat kuunnella ja tunnistaa sinun oireesi vähemmästäkin.
Tukea avun hakemiseenkin voit hakea netin kautta:
https://www.tukinet.net/
http://www.mentalcapitalcare.fi/
Masennusta eivät ympärillä olevat ihmiset välttämättä huomaa. Itsekin olen sellainen, ettei se päälle päin näy lainkaan. Olin itse sinun ikäisenä ensimmäisen kerran masentunut, mutta sitä ei tunnistettu eikä hoidettu, vaan jotenkin oli vaan pakko selvitä yksin. Olisin ollut kiitollinen, jos joku olisi auttanut tuolloin. Nyt täti-ikäisenä siksi neuvon sinua olemaan itsellesi lempeä ja antamaan itsesi autettavaksi.
Itse sain Beckin masennustestistä noin 44. Olen -95, amiksen ekalla.
Mitä pitäisi tehdä jos ei ole halua hakeutua hoitoon? Olen kerran tai useammin ajatellut itsemurhaa, viillellyt useasti, inhoan itseäni, tulevaisuuteni ei kiinnosta paskaakaan. Mutta kun mulla ei oo oikein tuota elämänintoa niin ei tee mieli hakea apuakaan.
Kyllä sinä haluat jollakin tasolla apua, et sinä muuten kirjoittaisi. Itse olin kaksi vuotta sitten romahdettuani ensimmäisen kerran todellakin niin huonossa kunnossa, ettei apu kiinnostanut. En kokenut tarvitsevani sitä, sillä en halunnut elää. Ei olisi tullut mieleenkään etsiä vertaistukea tai miitään muuta, koska minua ei kiinnostanut. Elämässäni oli kuitenkin rakastava ihminen, joka sai minut taistelemaan ja nousemaan jaloilleen, antoi asioita, joista unelmoida ja joita kohti suunnata, kuten yhteinen koti. Apua en silti hakenut kuin vasta vuotta myöhemmin, mutta se jäi yhteen käyntikertaan, vaikka olisin halunnut enemmän. Nyt, kolmannen romahduksen tultua hain kunnolla hoitoon, vaikkei olisi kiinnostanut yhtään.
Silti, kuten sinullakin, minulla on jokin pieni toivonkipinä, joka ajaa eteenpäin. Olen muutenkin taistellut niin kauan yksin, etten halua ketään sanelemaan minulle typeryyksiä. Silti on pakko, sillä jollain tasolla tahdon hoitaa tämän pois ja päästä terapiaan, kunhan nämä "esivalmistelut" on suoritettu. Toivon, että jos elämäni on taas joskus parempaa, niin olisin terve, enkä menettäisi jälleen kerran kaikkea hyvää elämästäni siksi, että masennus iskisi uudestaan. Eli apua kannattaa hakea jo sen takia, että jos elämään tuleekin sisältöä - minun tapauksessa sitä oli jo silloin, kun masennuin ensimmäisen kerran, ja siksi masennus on mysteeri -niin saatat menettää sen siksi, että olet masentunut. Ja silloin sinä todella kadut.
Kirjoitin siksi koska eipä ole muutakaan tekemistä. Mutta nyt näin jälkeenpäin aateltua niin ehkä haluan jollain tasolla apua. Itse en huomaa mitään toivonkipinää tällä hetkellä ainakaan.
Masennukseni taisi alkaa siitä kun puheviastani huomauteltiin. Sen jälkeen aloin olemaan vähemmän ihmisten kanssa yhteydessä ja nyt ei ole enään tuttujakaan.
Ja tuo johti syrjäytymiseen ja se sitten masentumiseen. En millään jaksa kirjottaa koko tarinaa, tuossa oli keskeisimmät asiat.
Jos keskusteluapu ei kiinnosta tai haluaa nopeaa apua, kannattaa tutustua psykofyysiseen fysioterapiaan. Erityisen hyvä ja itsehoidoksi opittava hoito on TRE (tension/trauma releasing exercises). Tehoaa ihmeellisen hyvin, suosittelen. Tarvitset n. 3 käyntiä osaavalla ohjaajalla, huomaat vaikutuksen pian. http://trefinland.fi/