Olen kohta parikymppinen nuori nainen ja olen yläasteelta lähtien pelännyt esitelmien pitoa enemmän kuin mitään muuta. Pari vuotta sitten aloin huomata myös muita oireita, saatoin esimerkiksi koulussa huomata, että sydän hakkaa kauheasti ilman mitään tiettyä syytä. Pelkään välillä myös kaupankassalla jonottamista tai oikeastaan mitä tahansa sellaista tilannetta, jossa saattaisin joutua huomion kohteeksi. Lisäksi kärsin punastelusta, en pysty lähteä kotoani ilman, että laitan punaisuutta peittävää peiteainetta kasvoilleni. Tietyissä sosiaalisissa tilanteissa tunnen kuinka naamaa alkaa kuumottamaan ihan hulluna ja tiedän olevani ihan punainen, välillä se näkyy peiteaineesta huolimatta. Oireisiin liittyy myös hikoilua. Olen huomannut myös sen, että aina kun olen jännittynyt, sen näkee heti kasvoiltani, ilmeeni ovat väkinäisiä, etenkin hymy. Pelkään siksi, että ihmiset pitävät minua kauhean tosikkona, kun en mielelläni hymyile silloin, kun olen jännittynyt.
Muutin syksyllä uudelle paikkakunnalle, josta en tuntenut aluksi montakaan ihmistä ja etenkin uusiin ihmisiin tutustuminen on minulle vaikeaa. Jotenkin mietin kokoajan, mitä he minusta ajattelevat ja toisaalta pelkään, että he huomaavat miten hermostunut olen. Niinpä kaikki energia menee siihen, että yritän kätkeä omaa ahdistuneisuuttani ja välillä olen aivan uuvuksissa, jos on pitänyt olla pitkään sellaisessa tilanteessa, jossa pitää yrittää olla sosiaalinen.
Olisi tosi kiva kuulla, onko kellään muulla samanlaisia oireita tai tietääkö joku mitä tämä voisi olla? En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä tämän asian kanssa, mennä jollekin terapeutille puhumaan asiasta? Olisin kiitollinen vastauksista :)
Muutin syksyllä uudelle paikkakunnalle, josta en tuntenut aluksi montakaan ihmistä ja etenkin uusiin ihmisiin tutustuminen on minulle vaikeaa. Jotenkin mietin kokoajan, mitä he minusta ajattelevat ja toisaalta pelkään, että he huomaavat miten hermostunut olen. Niinpä kaikki energia menee siihen, että yritän kätkeä omaa ahdistuneisuuttani ja välillä olen aivan uuvuksissa, jos on pitänyt olla pitkään sellaisessa tilanteessa, jossa pitää yrittää olla sosiaalinen.
Olisi tosi kiva kuulla, onko kellään muulla samanlaisia oireita tai tietääkö joku mitä tämä voisi olla? En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä tämän asian kanssa, mennä jollekin terapeutille puhumaan asiasta? Olisin kiitollinen vastauksista :)
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ainiin ja unohdin mainita sen, että koulussa tai vaikkapa sellaisten ihmisten seurassa, joita en tunne hyvin tulee semmonen tunne välillä, että minua tarkkaillaan ja että muut huomaavat hermostuneisuuteni ja nauravat. Silloin juuri tulee tätä punastelua ja tulee semmonen tunne, että kurkkua kuristaa ja jotenkin vaikea nieleskellä ja hengittää. Inhoan olla huomion keskipisteenä, esimerkiksi omia lakkiaisiani jännitin aika lailla. Unohdin mainita näistä tuossa edellisessä viestissäni. Kertokaapa kohtalotoverit, mikä teillä on auttanut :)
Olen kohta 18v tyttö ja mullakin kaupassa käydessä pää alkaa täyttyä ajatuksista että "Mitäköhän tuo ajatteli kun katsoi minua äsken, näytinköhän hänen mielestään oudolta tai rumalta" ja kassalla "Osaankohan tervehtiä kunnolla ja antaa rahat oikein, vai munaanko ja kassatäti pitää minua säälittävänä tapauksena ikäisekseni"
Koulussakin on vaikea mennä puhumaan kenellekään, sillä jos hän ei katso minua, ajattelen että olen hänen mielestään pelkkää ilmaa. Jos taas katsoo, tulkitsen katseen negatiiviseksi.
Tämä on surullista elämäni kannalta, kun ei satu olemaan päässä on/off - nappulaa. Ties kuinka paljon ystäviä, uusia tuttavia minullakin olisi ja kuinka onnellinen olisin, jos vain osaisin sulkea nämä typerät ajatukset pois. Enhän voi tietää mitä joku minusta ajattelee. Ehkä nämä ajatukset ovat jokin suojakeinoni suojellakseni heikkoa itsetuntoani, joka ei tosin kehity yhtään mihinkään niin kauan kun toimin näin, vain huononee.
Itse olen altistanut itseäni paljon näille uhkaaville tilanteille ja koittanut ajatella sosiaalisissa tilanteissa mahdollisimman positiivisesti, niin kuin tiedän useimpien ihmistenkin ajattelevan, ja ottaa huolettoman "Mitä sitten?" asenteen. Ei mitään niin pahaa nyt voi tapahtua, että menettäisin jotain näissä tilanteissa, ennemminkin saan, nimittäin uusia positiivisia kokemuksia itsetunnon rakentamiselleni. Onnistuin tai epäonnistuin, niin olin kuitenkin rohkea ja luotin itseeni, eli voitin. Millään muulla ei loppujen lopuksi ole väliä. Aina on kuitenkin joku ihminen jokaista varten kun hyväksyy oman itsensä ja on rohkeasti sitä, vaikka olisi kuinka erilainen tahansa. Itselläkin on parempi olla ja silloin tarvitsee vähemmän muita ihmisiä, kun ei tarvitse enää hakea hyväksyntää itsensä hyvyydestä ja riittävyydestä jatkuvasti.
Eivät ne muut loppujen lopuksi sinuun niin paljon kiinnitä huomiota, se kaikki on vain sinulla päässäsi. Ajatteleppa tilanne, jossa joku esiintyy ja olet katsomassa. Jos huomaat hänen olevan hermostunut, mitä teet? Tuskin sen kummempaa kuin ajattelet, että "Taitaa vähän hermostuttaa" Ei kenenkään elämä pyöri sinun ympärilläsi, eikä rupea pyörimään tuossa tilanteessakaan, eikä sen jälkeen. Jokainen loppujen lopuksi välittää ja ajattelee vain itseään ja omaa elämäänsä. Ei ketään kiinnosta toisten "epäonnistumiset", jos kypsiä ihmisiä ovat. Ainakin kaikkien ajatukset sinun hermostuneisuudestasi menevät pian pois. Ei kukaan täysjärkinen sellaista kauaa jaksa muistaa!
Mulla noihin fyysisiin oireisiin - ja miksei myös henkisiin samalla - on auttanut beetasalpaaja Propral. Hikoilu, käsien tärinä, äänen värinä jne. loppuivat sen myötä. Itse asiassa sen avulla olen esiintymistilanteessa tai sosiaalisessa tilanteessa kuin viilipytty. Toimiva mutta täysin rauhallinen.
Harkitse tuota.
Minä vaan :) Kirjoituksesi oli kuin suoraan minun elämänstäni! Vaiva on kiusallinen, erityisesti, koska työskentelen sellaisessa työssä, jossa olen koko ajan ihmisten kanssa tekemisissä (opettaja). Joudun päivittäin tilanteisiin, jossa vaan punastun ja se alkaa ahdistamaan. Tulee tunne, että muut huomaavat, mietin mitä ajattelevat ja haluaisin tilanteesta pois. Todella kuluttavaa ja välillä olen aivan uupunut tällaisten päivien jälkeen ja toivon saavani olla vain rauhassa! Olen kuitenkin todella sosiaalinen ja pidän ihmisten kanssa puhumisesta sekä kaikienlaisesta tekemisestä. Olen koittanut siedättää itseäni ja tehdä vaan asioita, jotka jännittää. Silti tuntuu, ettei vaiva vaan helpota :( Välillä on parempia päiviä, välillä taas ihan kamalia ja kaupassakin asiointi on silloin kiusallista...
Voimia sinulle ja kaikille muillekin tämän vaivan kanssa kamppaileville. Kertokaa ihmeessä kaikki mahdolliset apukeinot, mitä tiedätte!
Kiitos paljon kaikille vastanneille! Helpottaa tietää, etten ole yksin ongelmani kanssa. :)
minua alkoi yläasteella esitelmien pidot jännittämään aika lailla, mutta ei onneksi ollut meillä montaa esitelmän pitoa yläasteen aikana. käsien tärinästä selvisi sillä ettei pitänyt paperia kädessä vaan laittoi sen pöydälle ja tekstin opetteleminen etukäteen auttoi myös. sitten yläasteen jälkeen kesällä alkoi pahentua jännitys kaikissa sosiaalisissa tilanteissa ja puhkesi myös kahvikuppineuroosi, siitä onkin nyt ollut eniten vaivaa. nyt on jo neljä ja puoli vuotta siitä kun kahvikuppineuroosi alkoi ja siitä pahentunut vain pikkuhiljaa vaikka luulin että menisi ohi. Opiskelemaan kun menin en käynyt koulussa syömässä. asuin poikaystävän kanssa ihan koulun vieressä ja kävin ruokkiksella kämpillä syömässä. kaksi kaveriani tuli samaan kouluun myös samalle luokalle opiskelemaan mutta toinen lopetti aika pian ja toinen toisen vuoden alussa.. en tutustunut koko kolmen vuoden opiskelun aikana oikein keneenkään. toisen vuoden jälkeen muutimme takaisin kotipaikkakunnallemme joten viimeisen vuoden kävin koulussa autolla. nyt ei voinut käydä asunnolla syömässä ruokkiksella, vaan olin nälkäisenä koko päivän, joskus kävin kaupasta hakemassa jotain purtavaa. viimeinen vuosi oli vaikea myös muutenkin.. isä kuoli ja poikaystävä lähti inttiin,, ja opinnäytetyökin piti siinä jaksaa tehdä. tein sen kahdessa viikossa ja sain silti parhaan arvosanan.. opinnäytetyön esittämiseen otin rauhoittavaa, ei siitä muuten olisi mitään tullut, puoli tuntia kun piti luokalle esitellä sitä. mutta hyvin onnistu rauhoittavan kanssa. en enää sen jälkeen kun kahvikuppineuroosi alkoi pystynyt syömään poikaystävän porukoillakaan.. aina piti kieltäytyä kaikesta. nyt en ole kohta kolmeen vuoteen edes käynyt siellä kunnolla. ennen ei ollut ongelmia oman perheen kanssa syödä tai kavereiden mutta nyt pahentunut niin että vaikea äidinkin seurassa syödä. poikaystävälle kerroin tietysti heti kun alkoi tämä.. toiselle siskolle myös olen kertonut mutta muille en kehtaa.
Vieraille ihmisille puhuminenkin on joskus vaikeaa.. saattaa pää alkaa nykimään. nyt kahden viikon päästä alkaa työt paikassa jossa joka päivä joudun olemaan tekemisissä vieraiden kanssa.. ja ne kahvi- ja ruokatauot on pahimpia.. en mitenkään selviäisi mutta sain vihdoin ja viimein soitettua itselleni ajan mielenterveyskeskukseen. sieltäkin sanottiin että kumpa olisin heti mennyt sinne hoitoon kun alkoi tämä niin se olisi jo hoidettu. sain aika pian ajan, mutta en ole varma ehtiikö "parantua" ennenkuin työt alkaa.. toivotaan että saan apua ja loppuu nämä vapinat ja tärinät ja pelot, rajoittaa tämä niin paljon kuitenkin normaali elämää.
Tässä "lyhyesti" minun tarina.
Että hakeutukaa heti ammattihoitoon kun tulee ensimmäisiä oireita, ettei ehdi pahentua kun sitten on vaikeampaa ja vaikeampaa mennä hoitoon jos pääsee pahentumaan.
homma täällä. Nämä teidän kirjoitukset on kun suoraan mun elämästä. Oon 20 vuotias nainen, elän onnellisesti parisuhteessa mieheni kanssa, asutaan yhdessä, ja kaikki on päällisin puolin hyvin. Kuitenkin tuntuu että näiden mun ongelmien takia en pysty elämään täyttä elämää, kun aina saaa jännittää kun johonkin menee. oireina mulla hikoilu, jännittäminen, runsas punastelu yms. en hyväksy itseäni ja mulla on heikko itsetunto. olen asiakaspalvelutyössä ja pystyn kyllä hoitamaan työni kunnialla, mutta jotenkin on aina sellainen jäykkä olo kun olen vieraiden/puolituttujen kanssa tekemisissä. Haluaisin rentoutua ja tuoda enemmän omaa luonnettani esiin, mutta vaikeaa se on! oon kärsinyt tästä jo monta monta vuotta, alkoi varmaan joskus 13 vuotiaana. Nyt mietin pitäiskö rohkaistua ja hakea apua. Tosin sekin tuntuu jotenkin nöyryyttävältä ja nololta kun oon tottunut tän kanssa itse kamppailee ja selviytyy. Luonteeltani oon sellanen selviytyjä pohjimmiltani, mut en kuitenkaa haluais enää päivääkään elää tällästä elämää.
Se on kyllä totta, että kynnys avun hakemiseen on todella korkea... Varsinkin, jos pitäisi jotain lääkkeitä alkaa syömään. Jotenkin sitä aina, kun esimerkiksi terveydenhoitajalla käy pakollisissa tarkastuksissa (esim. nyt kun aloitin amk:ssa) niin yrittää vaan pitää semmosta ihme roolia päällä, näytellä että kaikki on hyvin. Varsinkin, kun itse opiskelee sosiaalialalla niin tulee semmonen olo, että kyllähän sitä itse pitäisi olla terve, että voi tällaista alaa opiskella. Mutta ainakaan vielä se ei ole minulla opiskeluun pahemmin vaikuttanut, ei tarvitse koulussa paljon jännitellä. Ja itseasiassa ei esitelmienkään pito vielä ole ihan kuolemaan johtanu :D Tosin se on auttanut, ettei ole tarvinnut olla siellä edessä yksin vaan ryhmän kanssa. Ja myös se, että sanoin suoraan muille, että minulla on vähän esiintymiskammoa, niin he olivat tosi ymmärtäväisiä. Ja silloin minun ei tarvinnut miettiä "mitä jos he huomaavat", kun hehän jo tiesivät! Ja sen takia ei tarvinnut keskittyä siihen jännittämiseen ja esitys meni oikeastaan ihan hyvin :)
Olen miettinyt, että mahtaako tuo jännittämisen puhkeaminen olla seurausta siitä, että silloin lukiossa juuri kun se jännittäminen alkoi, minulla oli tosi stressaavaa yksityiselämässä ja siihen vielä yo-kirjotukset päälle? Onko teillä muilla ollut joku tietty asia, jonka takia nämä oireet ovat alkaneet vai ovatko ne tulleet ns. "pystymetsästä", ilman mitään syytä?
Mutta millaista apua luulisitte, että olisi mahdollista saada, jos puhuisin tästä jollekulle? Ja, miltä tämä minun tilanteeni teistä kuulostaa? Onko tämä vain vähän normaalia runsaampaa jännittämistä vai jotakin sosiaalisten tilanteiden pelkoa? Äitini on myös kova stressaamaan, joten se saattaa olla perintöä myös sieltä. Itselläni jotenkin tuntuu, että tilanne on jopa vähän helpottamassa nyt, saattaa johtua siitä, että olen puhunut tästä ääneen ja eräs ystäväni esimerkiksi suureksi yllätyksekseni sanoi kärsivänsä hieman vastaavista oireista, lukuunottamatta punastelua ja hikoilua. Niin on semmonen "tukihenkilö", joka ymmärtää minua. Puhuin asiasta myös äidille, hän sanoi olevansa tukena ja ehdotti, että voisinhan mennä jollekin puhumaan tästä asiasta, jos tuntuu että se auttaisi. Toisaalta auttoo tieto siitäkin, etten ole todellakaan ainut, joka kärsii tällaisista oireista.
Mutta niinpä se taitaa olla, ettei kukaan täysin terve voi olla, toisilla on fyysisiä, toisilla psyykkisiä ongelmia. Voimia teille kaikille, mistä oireista sitten joudutte kärsimäänkään. Ja kiitos teille kaikille, jotka olette jakaneet oman tarinanne :)
P.S. Tulipa taas romaani.... :)