Vaivaannun huomion keskipisteenä

eijaksa.. kirjoitti:

En tiedä miksi, mutta minua jotenkin hermostuttaa tuttujenkin kyseleminen omasta elämäntilanteesta. Minulla on mielenterveydellisiä ongelmia ollut jo jonkin aikaa, mutta osaan peittää ongelmani melko hyvin. Siis ulkoisesti minulla näyttäisi olevan kaikki hyvin. Jotenkin pahoittelen mieleni, kun ihmiset huomioivat minut, kun minun täytyy sitten taas vetää jotain roolia. Siis tällä roolin vetämisellä tarkoitan, että esitän olevani elämäni kunnossa, vaikka kotona tuntuisi että kaikki kaatuu päälle. Minulla ei ole ketään ihmistä, kenen kanssa jakaa ongelmiani, joskus tuntuu ettei psykiatrinenkaan hoito tuo tulosta. En osaa oikein avautua, koska jotenkin päähäni on aina iskostettu, ettei negatiivisia tunteita saa näyttää. Joten hymyilen ja vitsailen, olen mukana hauskanpidossa, silti kaikki ei ole koskaan paikallaan. Luonnollisestihan ihmisen kyselee elämästä, jos kaikki näyttää hyvältä. Mutta minulla elämäntilanne on usein kaukana hyvästä. En voi vastata että: "Minulla on ollut hieman vaikeuksia löytää töitä epävakaan persoonallisuuteni takia" tai "olen ollut niin yksinäinen, että se haittaa elämääni". Voin vastata, että olen työtön. Ja sitten kysellään miksi... silloin ahdistus valtaa mieleni ja tekisi mieli vaihtaa puheenaihetta. Häpeän myös sitä, ettei minulla ole yhtäkään ystävää.

Painajaiseni olisi, jos puolitutut tietäisivät, mikä minua vaivaa. Eikä minua sitten pidettäisi enää ihmisenä? En jaksa enää vetää roolia, pelkään että oikeasti hajoan jokupäivä. Katselen kateellisena muiden elämää, kuinka hyvin ne pärjää kaikessa. Heillä on työpaikka, toimiva parisuhde ja kestävät ystävyysuhteet... itsetuntoni on ihan nollassa.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä