.. Jotenkin tuntuu siltä, että oon niin kyllästyny olemaan masentunu ja tällainen. Se on kai hyvä, että tiedostaa sen itse että apua olis saatava.
Tätä on jatkunut reilu 5 vuotta ja välillä mietin miten ihmeessä oon selvinny näinkin pitkään. Kaverit on kadonnu, osa seurustelun takia ja osa kai muuten vaan. Ja nekin muutama, jotka jäljelle on jääny on niin vaikea pitää siinä. Ehkä oon vaan kateellinen niille, kun ne seurustelee ja niillä tuntuu päällisin puolin olevan kaikki hyvin. Välillä niiden seurassa huomaan itsekseen ajattelevani, että niitä tuskin kauheasti haittaisi jos mua ei vaan enää yhtäkkiä olisi. En tiedä edes huomaiskohan ne, no joo kyllä kai, mutta mä oon helposti korvattavissa. Ja kun tarpeeksi paljon ajattelee tollasta, huomaa ettei edes jaksa enää nähdä niitä pahemmin. Mä oon aina ajatellut, että mieluummin pari hyvää ystävää kuin monta huonoa kaveria, mutta missähän kohtaa nuokin sitten on. Ja vaikka ne oliskin oikeesti hyviä ystäviä, niin mä en osaa puhua niille. Jostain syystä mä ajattelen ihan liikaa sitä mitä muut musta ajattelee, vaikka sillä ei pitäis olla mitään merkitystä. Mutta kun sillä vaan on.
Töitä tulee tehtyä vaihtelevasta, siis sitä mukaan kun työtä löytyy. Jossain määrin on varmaan oma vika ettei sitä ole niin paljoa, kun pidän mieluummin kiinni paikoista joissa on mukavat ihmiset ja hyvä ilmapiiri, mutta vähän työtä kuin sellaisista joissa täytyy koko aika stressata tekeekö mitään oikein. Uuteen paikkaan meneminen on aina hankalaa, kun pelkää tekevänsä virheitä, joista ei sitten voida sanoa suoraan päin naamaan vaan jäädään keskustelemaan selän taakse vakituisten työntekijöiden kanssa.
En ole ikinä elämässäni (näiden reilun 20 vuoden aikana) seurustellut. Ja nyt kun vihdoin löysin miehen josta olisin kiinnostunut, en pääse tilanteessa mitenkään eteenpäin. Meillä tuntuu olevan ihan mukavaa yhdessä, mutta kun en tiedä onko se pelkästään kaveripohjalta vai mitä. Liikumme samoissa porukoissa ja olenkin tutustunut häneen kavereideni kautta. En kehtaa pyytää ulos, ainakaan ennen kuin tiedän mitä hän musta ajattelee, sillä pelkään kaikesta tulevan liian kiusallista mulle jos hän ei olekaan kiinnostunut. Ja välillä sitä kuvittelee, että koko masennus vaan katoaisi jos olis joku vierellä, jolle pystyis ehkä puhumaan, mutta tuskin.
Mä tiedän täysin hyvin, että mä tarviin apua. Täältäkin on saanu monesti lukea, kun muut rohkaisee ihan vaan soittamaan ja varaamaan ajan lääkäriin masennuksen takia. Mut entäs jos ne ei ota mua todesta eikä usko tän olevan mitään vakavaa? Siinä menee sitten mun mahdollisuus mihinkään. Kävin kerran joskus muutama vuosi sitten koulun puolesta juttelemassa jollekin psykiatrille tms. Se kyllä kyseli kaikesta, mutta päätteli vissiin kaiken olevan vaan jotain murrosikään liittyvää juttua ja lähinnä syytti mua kaikesta. Siitä tuli pieni kammo ja usko siihen, että on vaan yksi mahdollisuus ottaa se askel eteenpäin. Tai mitä jos saan soitettua ja saan ajan lääkärille mutten pystykään kertomaan ongelmistani. Sillä tää kirjoittaminen (ja varsinkin anonyymina) on niin paljon helpompaa, kun näiden asioiden myöntäminen ääneen. Enkä mä oo ikinä oppinu puhumaan omista tunteista tai muustakaan vakavasta. Joo kyllä mulla on maailman parhaimmat vanhemmat, jotka mä tiedän välittävän musta paljon. Ilman niitä en olis tässäkään. Mut niille vaan en pysty puhumaan, koska en halua että ne huolestuu. Sillon joskus äiti sai selville etten voi kovin hyvin ja se otti sen niin huonosti, että musta tuntu vaan pahalta sen puolesta ja siitä lähtien oon esittäny kaiken olevan ihan hyvin. Itsemurha pyörii päässä vähän liiankin usein, mutten vois ikinä ajatella tekeväni sitä mun vanhemmille. Ei ne ansaitse sellasta, vaikka mä ansaitsisinkin. Silti mä mietin sitä ja mietin miten sen vois tehdä, mutta kun en pysty niin lähinnä toivon, että mulle vaan tapahtuis jotain. Väärin se silti olis, mut ehkä siitä ei jäis niin huonoa omaatuntoa (siis jos kuoleman jälkeen vaikka tuntee jotain).
Kaikki vaan tuntuu niin vaikealta. Siis ihan kaikki. Pienet asiat muuttuu isoiksi ja niistä tulee liian monimutkaisia. Mä tiedän ettei tää voi jatkua näin, vaan on pakko mennä johonkin suuntaan, mutta mihin...
Tätä on jatkunut reilu 5 vuotta ja välillä mietin miten ihmeessä oon selvinny näinkin pitkään. Kaverit on kadonnu, osa seurustelun takia ja osa kai muuten vaan. Ja nekin muutama, jotka jäljelle on jääny on niin vaikea pitää siinä. Ehkä oon vaan kateellinen niille, kun ne seurustelee ja niillä tuntuu päällisin puolin olevan kaikki hyvin. Välillä niiden seurassa huomaan itsekseen ajattelevani, että niitä tuskin kauheasti haittaisi jos mua ei vaan enää yhtäkkiä olisi. En tiedä edes huomaiskohan ne, no joo kyllä kai, mutta mä oon helposti korvattavissa. Ja kun tarpeeksi paljon ajattelee tollasta, huomaa ettei edes jaksa enää nähdä niitä pahemmin. Mä oon aina ajatellut, että mieluummin pari hyvää ystävää kuin monta huonoa kaveria, mutta missähän kohtaa nuokin sitten on. Ja vaikka ne oliskin oikeesti hyviä ystäviä, niin mä en osaa puhua niille. Jostain syystä mä ajattelen ihan liikaa sitä mitä muut musta ajattelee, vaikka sillä ei pitäis olla mitään merkitystä. Mutta kun sillä vaan on.
Töitä tulee tehtyä vaihtelevasta, siis sitä mukaan kun työtä löytyy. Jossain määrin on varmaan oma vika ettei sitä ole niin paljoa, kun pidän mieluummin kiinni paikoista joissa on mukavat ihmiset ja hyvä ilmapiiri, mutta vähän työtä kuin sellaisista joissa täytyy koko aika stressata tekeekö mitään oikein. Uuteen paikkaan meneminen on aina hankalaa, kun pelkää tekevänsä virheitä, joista ei sitten voida sanoa suoraan päin naamaan vaan jäädään keskustelemaan selän taakse vakituisten työntekijöiden kanssa.
En ole ikinä elämässäni (näiden reilun 20 vuoden aikana) seurustellut. Ja nyt kun vihdoin löysin miehen josta olisin kiinnostunut, en pääse tilanteessa mitenkään eteenpäin. Meillä tuntuu olevan ihan mukavaa yhdessä, mutta kun en tiedä onko se pelkästään kaveripohjalta vai mitä. Liikumme samoissa porukoissa ja olenkin tutustunut häneen kavereideni kautta. En kehtaa pyytää ulos, ainakaan ennen kuin tiedän mitä hän musta ajattelee, sillä pelkään kaikesta tulevan liian kiusallista mulle jos hän ei olekaan kiinnostunut. Ja välillä sitä kuvittelee, että koko masennus vaan katoaisi jos olis joku vierellä, jolle pystyis ehkä puhumaan, mutta tuskin.
Mä tiedän täysin hyvin, että mä tarviin apua. Täältäkin on saanu monesti lukea, kun muut rohkaisee ihan vaan soittamaan ja varaamaan ajan lääkäriin masennuksen takia. Mut entäs jos ne ei ota mua todesta eikä usko tän olevan mitään vakavaa? Siinä menee sitten mun mahdollisuus mihinkään. Kävin kerran joskus muutama vuosi sitten koulun puolesta juttelemassa jollekin psykiatrille tms. Se kyllä kyseli kaikesta, mutta päätteli vissiin kaiken olevan vaan jotain murrosikään liittyvää juttua ja lähinnä syytti mua kaikesta. Siitä tuli pieni kammo ja usko siihen, että on vaan yksi mahdollisuus ottaa se askel eteenpäin. Tai mitä jos saan soitettua ja saan ajan lääkärille mutten pystykään kertomaan ongelmistani. Sillä tää kirjoittaminen (ja varsinkin anonyymina) on niin paljon helpompaa, kun näiden asioiden myöntäminen ääneen. Enkä mä oo ikinä oppinu puhumaan omista tunteista tai muustakaan vakavasta. Joo kyllä mulla on maailman parhaimmat vanhemmat, jotka mä tiedän välittävän musta paljon. Ilman niitä en olis tässäkään. Mut niille vaan en pysty puhumaan, koska en halua että ne huolestuu. Sillon joskus äiti sai selville etten voi kovin hyvin ja se otti sen niin huonosti, että musta tuntu vaan pahalta sen puolesta ja siitä lähtien oon esittäny kaiken olevan ihan hyvin. Itsemurha pyörii päässä vähän liiankin usein, mutten vois ikinä ajatella tekeväni sitä mun vanhemmille. Ei ne ansaitse sellasta, vaikka mä ansaitsisinkin. Silti mä mietin sitä ja mietin miten sen vois tehdä, mutta kun en pysty niin lähinnä toivon, että mulle vaan tapahtuis jotain. Väärin se silti olis, mut ehkä siitä ei jäis niin huonoa omaatuntoa (siis jos kuoleman jälkeen vaikka tuntee jotain).
Kaikki vaan tuntuu niin vaikealta. Siis ihan kaikki. Pienet asiat muuttuu isoiksi ja niistä tulee liian monimutkaisia. Mä tiedän ettei tää voi jatkua näin, vaan on pakko mennä johonkin suuntaan, mutta mihin...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itsestänikin tuntuu että kavereita on vaikea pitää. Itse kun seurustelin en kiinnittänyt ystäviin paljon huomiota mutta eron jälkeen ne oli kaikki kaikessa. Yksi läheinen ystäväni alkoi seurustella eikä sen jälkeen enää olla hengailtu, jutellaan vaan mesessä eikä enää edes moikata kun se on koko ajan kiinni tyttöystävässään. Itsekin oon jo vähän aikaa halunnut seurustella, kun on ihastuskin, mutten usko että siitä mitään tulisi. Yritän vaan pitää nykyisistä ystävistä kiinni ja kuunnella niitä, kun ei ne ainakaan lähiaikoina oo alkamas seurustella.
Terapeuttien tehtävänä on kuunnella asiakkaitaan, he yrittävät nähdä maailman asiakkaan kannalta jotta ymmärtäisivät, mikä näitä masentaa. Jos psykiatri syyttää sinua suurimmasta osasta, sinun kannattaisi kuunnella ja miettiä pitääkö se paikkaansa. Jos ei, sinun tulisi kertoa se.
On hyvä että sinulla on hyvät suhteet vanhempiisi. He ovat ihan sinua auttamassa, eli heille sinun tulisi kertoa mikä mieltä painaa. Totta kai he ovat huolestuneita sinusta, se on vanhemman tehtävä. He haluavat että sinun olisi hyvä olla, mutta jos et kerro heille mitään, he saattavat vain huolestua lisää.