Mä olen hukassa, ollut jo niin pitkään, että en usko elämäni muuttuvan tästä mihinkään. En selviydy yksin. Olen 17 vuotias, syksyllä jatko-opintonsa aloittanut ja hetki sitten lopettanut tyttö, joka tarttis viimeinkin apua elämään. Mulla on ollut jo paha olla vuodesta toiseen, sillä mun "masennukseni" alkoi seiskaluokan alkupuolella eli noin nelisen vuotta sitten talviaikaan. Mä en jaksa tätä enää.
Tässä minun ”tarinani”.
Mulla oli ala-asteella iso kaveriporukka ja koska kiivas ihminen kuin oon, onnistuin usein riitaantumaan yhden mun toiskiivaan ystäväni kanssa, jolloin koko kaveriporukka kääntyi AINA mua vastaan ja mut jätettiin yksin kokonaan. Ei siinä mitään jos mun olis annettu olla rauhassa yksin vaan, mutta mua katsottiin inhottavasti ja haukuttiin, soiteltiin mua ulos, muttei ilmestytty itsekkään... Loivat yhden "valtterin", se oli mun ainoa ystävä siihen aikaan ja ihastuin siihen, kunnes sitten paljastuikin, että mitään valtteria ei ollut olemassakaan. Koko valtteri oli ihan keksitty henkilö, jolla mun edelliset ystävät juttelivat vuoronperään mun kanssanii. Voi luoja mulle naurettiin. Vähän väliä joku myös tuli leikkimään mun ystävää ja kertomaan, mitä paskaa musta puhutaan ja siirtyi sitten omaan porukkaan naureskelemaan.
Mun koko ala-aste meni samaa kaavaa. Kuudennen luokan aikana mulla ei ollut kavereita yhtään. Ajattelin, että yläaste olis mulle uusi mahdollisuus, että tutustuisin uusiin ihmisiin, mutta sainkin sovittua välit mun vanhaan kaveriporukkaan(niihin jotka olivat kääntäneet mulle selkänsä ja kiusanneet) ja samalla luokalla kun oltiin, ruvettiin taas hengailemaan.
Kyllä mä muistan, että mä olin jo ala-asteella yksinäinen ja kyllähän musta tuntui pahalta, kun mut jätettiin yksin, eikä kukaan tahtonut olla mun kanssani ja se miten mua pilkattiin, mutta ei se kuitenkaan "haitannut" mun elämää. Pärjäsin koulussa, löysin musiikin ja liikunnan, rupesin tanssimaan ja lenkkeilemään. Liikunnasta tuli mulle keino siirtää ajatukset pois muualta ja kun mun painokin rupes tippumaan, en pystynyt enää lopettaa. Siitä tuli mulle kuin huumetta, pakko oli vaan juosta ja juosta, pidenpiä matkoja, kovenpaa ja kovenpaa. Liikkuessa oli hyvä olla.
Yhtä liikuntaa oli mun yläastetta edeltävä kesäni, mutta kun sain vanhat kaverini takaisin, mun liikkuminen vähentyi, mutta sitten lopetinkin syömästä lähes kokonaan. Seiskan alussa mun äidiltä löydettiin päästä kasvain ja iskä leikattiin, eikä se ollut työkuntoinen melkeen vuoteen. Kotona oli aika kireää ja alkoholisti isäni ratkaisi ongelmat tarttumalla taas pulloon. Siinä vaiheessa mä löysin itseni yhä useammin vertailemasta itseäni muihin, onko tää ihan normaalia perhe-elämää? Sain tosiaan välit kuntoon mun vanhaan kaveriporukkaan, mutta seiskalla mua ruvettiin kiusaamaan. Se lähti sellaisesta vittuilusta, jota pidin ihan kaverillisena KIUSOITTELUNA enkä kiusaamina suinkaan. Mä tykkäsin siitä kiusaajapojasta ja kun se sai siitä tietää se kaverillinen vittuilu muuttui kokonaan. Se oli yks meidän koulun suosituimmista jätkistä, joka rupes mua porukallaan haukkumaan, rumaksi lihavaksi ja niin edelleen... Yhtäkkiä mut oli saatettu tosi huonoon valoon ja vaikka koko koulusta mua ei mun kaveriporukan lisäks kukaan tuntenutkaan, yhtäkkiä kaikki olivat musta samaa mieltä. Ärsyttävä.
Ahdistus rupes vaivaamaan mua. Ahdisti vaan, ihan ilman syytäkään. Mun itsetunto oli huono ja rupesin ihan tietoisesti mun syöntiä, liikuntaa ja etenkin painoa kontrolloimaan. Liikkuessa oli hyvä olla.
Kuitenkin ahdistus, unettomuus ja sairaanloinen liikunta ilman riittävää ravintoa ei tehnyt mulle kovin hyvää. Olin ahdistunut, väsynyt ja kiukkuinen. Purkasin mun pahaa oloa mun kavereihini ja mun kaverisuhteetkin alkoivat menemään huonosti taas. En jaksannut panostaa kouluun ja mun kaverini vittuilivat vähän väliä "kyllä sitten ysillä vituttaa kun et saa yhteishaussa mitään paikkaa" "hyvää elämää kaupan kassalla vaan". Mua ei vaan kiinnostanut enkä mä jaksanut panostaa. Olin myös tietyllä tapaa katkera siitä, kuinka muut viettivät normaalia perhe-elämää. Meillä meni kotona huonosti, toi ahdistus oli niin uutta ja pelottavaa, enkä osannut käsitellä sitä ollenkaan. Purkasin sen kiukkuumalla muihin vaan. Seiskaluokalla aloitin viiltelemään, se lähti ihan sellaisesta kokeilusta vaan, mutta en mä sitä sitten koskaan osannut lopettaa. Sietokyky vaan kasvoi ja ranteet aukes joka kerta yhä enemmän vaan... Jäin kiinni mun viiltelystä mun kavereilleni, jonka jälkeen meillä rupes menemään vähän paremmin kun kai ne rupes mua säälimään. Mutta sekin kesti lyhyen aikaa. Lopulta mua ei oikeen pyydetty mihinkään, kun olin niin huonoa seuraa.
Tässä minun ”tarinani”.
Mulla oli ala-asteella iso kaveriporukka ja koska kiivas ihminen kuin oon, onnistuin usein riitaantumaan yhden mun toiskiivaan ystäväni kanssa, jolloin koko kaveriporukka kääntyi AINA mua vastaan ja mut jätettiin yksin kokonaan. Ei siinä mitään jos mun olis annettu olla rauhassa yksin vaan, mutta mua katsottiin inhottavasti ja haukuttiin, soiteltiin mua ulos, muttei ilmestytty itsekkään... Loivat yhden "valtterin", se oli mun ainoa ystävä siihen aikaan ja ihastuin siihen, kunnes sitten paljastuikin, että mitään valtteria ei ollut olemassakaan. Koko valtteri oli ihan keksitty henkilö, jolla mun edelliset ystävät juttelivat vuoronperään mun kanssanii. Voi luoja mulle naurettiin. Vähän väliä joku myös tuli leikkimään mun ystävää ja kertomaan, mitä paskaa musta puhutaan ja siirtyi sitten omaan porukkaan naureskelemaan.
Mun koko ala-aste meni samaa kaavaa. Kuudennen luokan aikana mulla ei ollut kavereita yhtään. Ajattelin, että yläaste olis mulle uusi mahdollisuus, että tutustuisin uusiin ihmisiin, mutta sainkin sovittua välit mun vanhaan kaveriporukkaan(niihin jotka olivat kääntäneet mulle selkänsä ja kiusanneet) ja samalla luokalla kun oltiin, ruvettiin taas hengailemaan.
Kyllä mä muistan, että mä olin jo ala-asteella yksinäinen ja kyllähän musta tuntui pahalta, kun mut jätettiin yksin, eikä kukaan tahtonut olla mun kanssani ja se miten mua pilkattiin, mutta ei se kuitenkaan "haitannut" mun elämää. Pärjäsin koulussa, löysin musiikin ja liikunnan, rupesin tanssimaan ja lenkkeilemään. Liikunnasta tuli mulle keino siirtää ajatukset pois muualta ja kun mun painokin rupes tippumaan, en pystynyt enää lopettaa. Siitä tuli mulle kuin huumetta, pakko oli vaan juosta ja juosta, pidenpiä matkoja, kovenpaa ja kovenpaa. Liikkuessa oli hyvä olla.
Yhtä liikuntaa oli mun yläastetta edeltävä kesäni, mutta kun sain vanhat kaverini takaisin, mun liikkuminen vähentyi, mutta sitten lopetinkin syömästä lähes kokonaan. Seiskan alussa mun äidiltä löydettiin päästä kasvain ja iskä leikattiin, eikä se ollut työkuntoinen melkeen vuoteen. Kotona oli aika kireää ja alkoholisti isäni ratkaisi ongelmat tarttumalla taas pulloon. Siinä vaiheessa mä löysin itseni yhä useammin vertailemasta itseäni muihin, onko tää ihan normaalia perhe-elämää? Sain tosiaan välit kuntoon mun vanhaan kaveriporukkaan, mutta seiskalla mua ruvettiin kiusaamaan. Se lähti sellaisesta vittuilusta, jota pidin ihan kaverillisena KIUSOITTELUNA enkä kiusaamina suinkaan. Mä tykkäsin siitä kiusaajapojasta ja kun se sai siitä tietää se kaverillinen vittuilu muuttui kokonaan. Se oli yks meidän koulun suosituimmista jätkistä, joka rupes mua porukallaan haukkumaan, rumaksi lihavaksi ja niin edelleen... Yhtäkkiä mut oli saatettu tosi huonoon valoon ja vaikka koko koulusta mua ei mun kaveriporukan lisäks kukaan tuntenutkaan, yhtäkkiä kaikki olivat musta samaa mieltä. Ärsyttävä.
Ahdistus rupes vaivaamaan mua. Ahdisti vaan, ihan ilman syytäkään. Mun itsetunto oli huono ja rupesin ihan tietoisesti mun syöntiä, liikuntaa ja etenkin painoa kontrolloimaan. Liikkuessa oli hyvä olla.
Kuitenkin ahdistus, unettomuus ja sairaanloinen liikunta ilman riittävää ravintoa ei tehnyt mulle kovin hyvää. Olin ahdistunut, väsynyt ja kiukkuinen. Purkasin mun pahaa oloa mun kavereihini ja mun kaverisuhteetkin alkoivat menemään huonosti taas. En jaksannut panostaa kouluun ja mun kaverini vittuilivat vähän väliä "kyllä sitten ysillä vituttaa kun et saa yhteishaussa mitään paikkaa" "hyvää elämää kaupan kassalla vaan". Mua ei vaan kiinnostanut enkä mä jaksanut panostaa. Olin myös tietyllä tapaa katkera siitä, kuinka muut viettivät normaalia perhe-elämää. Meillä meni kotona huonosti, toi ahdistus oli niin uutta ja pelottavaa, enkä osannut käsitellä sitä ollenkaan. Purkasin sen kiukkuumalla muihin vaan. Seiskaluokalla aloitin viiltelemään, se lähti ihan sellaisesta kokeilusta vaan, mutta en mä sitä sitten koskaan osannut lopettaa. Sietokyky vaan kasvoi ja ranteet aukes joka kerta yhä enemmän vaan... Jäin kiinni mun viiltelystä mun kavereilleni, jonka jälkeen meillä rupes menemään vähän paremmin kun kai ne rupes mua säälimään. Mutta sekin kesti lyhyen aikaa. Lopulta mua ei oikeen pyydetty mihinkään, kun olin niin huonoa seuraa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Pääsin seiskaluokasta läpi, vaikka ehdoilla mua uhkailtiin. Kesä meni ja koulut alkoi taas. Kasi meni aika samaa kaavaa kuin seiskanikin, kaamos iski jälleen ja isäni kuten minäkin ruvettiin oireilemaan. Talvi meni samaa kaavaa. Kavereiden kanssa oli sellasta pikkuriitaa vähän väliä, mutta kasin keväällä tanssissa mä sitten tutustuin Ninniin, josta tuli mun paras ystäväni lyhyessä aikaa. Meistä tuli ihan mielettömän läheisiä ja vaikka mulla menikin huonosti, niin Ninni jaksoi aina kuunnella ja auttaa ja kaikki mitä tehtiin yhdessä sai mut piristymään. Koska Ninni kävi yläasteen eri koulussa, se ei kuulunut mun oman kouluni kaveriporukkaan. Ninni oli tavallaan "mun". Ysiä edeltävän kesän ja ysin syksyn mä vietinkin aika pitkälti Ninnin kanssa vaan. Oltiin sellanen kaksikko. Vuodenvaihteessa 09/10 mä tutustutin Ninnin kuitenkin mun kaveriporukkaan...
Oltiin porukalla juhlimassa kun keskellä yötä mulle soitettiin, että äiti oli tullut kotiin ja että iskä oli ihan sekaisin kun oli vetänyt viinaa ja lääkkeitään, rikkonut meidän perhetaulun ja satuttanut itseään, sillä verta oli ynpäri kämppää..
Mä menin ihan shokkiin ja koottuani itseni kerroin sitten mun ystäville tapahtuneen. Tottakai he tilanteessa yrittivät mua lohduttaa. Mun vuoteni 2010 ei alkanut ihan odotettuun malliin kun koko ajan täytyi pelätä, että iskä tekee itselleen jotaan. Koska olen sisaruksistani ainoa, joka asuu kotona enää, otin tehtäväkseni vahtiä isää. Kaataa sen piilopulloja menemään ja muutenkin vaan vahtimaan, ettei se tee itselleen mitään. Iskä myös teki sellassia reissuja, ettei se tullut pariin päivään kotiin, eikä siihen saatu yhteyttä ollenkaan. Me yritettiin hakea sille apua, mutta eihän aikuista ihmistä pysty pakottamaan hoitoon...
Mä syrjäydyin aika paljon, kun en uskaltanut lähteä kotoolta mihinkään, kun pelkäsin, että jotain tapahtuu. En uskaltanut/jaksanut käydä koulussa enää. Mun kavereita se rupes ärsyttämään ja lause "Sulla on niin helppoa ku lintsaat vaan, arvaa vituttaako tässä ite käydä kouluu" aiheutti riitaa. Helvetti, mä en koskaan oo halunnut olla tällänen, en KOSKAAN. Meillä alko tulla taas pikkuriitaa. Mä etäännyin mun kaveriporukkaan ja pikkuhiljaa huomasin, että Ninnikin oli nyt osa mun entistä kaveriporukkaa josta mä ulkonin koko ajan enemmän lisää. Vaikka tuo etääntyminen oli mun oma vikani, tuntui pahalta huomata että "mun" Ninnini ei enää ollutkaan mun, eikä me nähty enää koskaan. Yritin vaikka miten monta kertaa lämmitellä meidän välejämme taas, mutta turhaan.. Oli muka niin kiireistä koulun kanssa, ettei joutanut näkemään. Kun me viimein sovittiin että nähään, se perui meidän näkemisen ja seuraavana päivänä meni kuitenkin juhlimaan mun entisten kavereideni kanssa, joiden laskin silloin olevan vielä munkin kavereitanii.
Lopulta mulle tuli viestejä, kuinka mun kaverit ei jaksa enää sitä riitelyn määrää, etteivät ne pysty olemaan mun kavereita enää. Toivoivat vaan, etten tee itselleni mitään. Yhtäkkiä mulla ei ollut KETÄÄN. Menetin 8 ihmistä samaan aikaan.
Menetin myös mun parhaan ystävän, jota en olis uskonut menettäväni ”koskaan”. Mä sovin itseni kanssa, että mä en enää koskaan luota keheenkään, että ne pysyis mun rinnalla, koska olen joutunut pelkäämään menettäväni äidin, isän ja veljenikin, sekä oon menettänyt niin monta kertaa mun ystävät ja nyt menetin ne taas…
Mä lopetin koulussa käymisen taas, mä en jaksanut tehdä mitään… Koulut loppuivat ja kaikesta huolimatta pääsin peruskouluni läpi kohtuullisin arvosanoin ja sain paikan yhteishaussa . Koko alkuvuosi on mulle yhtä sumua oikeestaan, en muista mitä on tapahtunut, kaikki mun muistikuvat perustuu oikeastaan mun päiväkirjaan.. Kesäkuussa koulujen loputtua mä aloin juomaan. Huomasin, että juoneena ne murheet unohtuu. Mulla oli puoleen vuoteen ensimmäistä kertaa KIVAA. Kesä meni aika pitkälle juoden vaan…
Mä aloin odottamaan koulujen alkua ja kuten ennen yläasteen alkua, mä rupesin toivomaan josko tää olis mun mahdollisuus. Josko mä saisin ystäviä. Ystäviä jotka pysyisivät mun rinnalla, ystäviä joiden kanssa mun nuoruuttani elää ja pitää hauskaa. Toivoin, että ehkä löytäisin jonkun kivan pojan mun elämään, kun niin monesti pojat ovat mua kaltoin kohdelleet. Koulut alkoivat ja sain kuin sainkin ystäviä, joiden kautta olen tutustunut vielä lisää porukkaan. Olen tehnyt paljon asioita, joita en oo ennen elämässäni päässyt kokemaan. Ekaa kertaa on tuntunut, että mä olen nuori ja mä elän mun elämää. Mä löysin myös sen kivan pojan mun elämään, täydellisen pojan, josta en ollut koskaan osannut haaveillakaan. Tutustuin siihen poikaan sattumalta ja heti huomasin, että meillä synkkaa.
Niin henkisesti kuin fyysisestikkin päästin sen mun lähelle ja vaikka mä olen vain tällainen, se tykkäs musta ja oli todella ihana mua kohtaan. Mietinkin mun kavereilleni, että mitä hyvää mä olen tehnyt, että olen löytänyt tällaisen onnen mun elämään. Mulla oli kavereita ja mun elämäni ensimmäinen poikaystävä. Kaamos rupes iskemään ja ekaa kertaa neljään vuoteen mua ei ahdistanut lainkaan. Ensimmäistä kertaa tajusin, miltä onnellisuus tuntuu. Ei sellasta, että elämä olis perus ok, vaan miltä onni oikeasti tuntuu.
Mulla ja tällä pojalla meni tosi hyvin, kunnes vähän aikaa sitten kun menin niille tapani mukaan koulun jälkeen, se ilmoitti, ettei halua ketään lähelleen, että sen on parempi yksinään. Se ei kuulemma osaa sitoutua vaan… Tota tilannetta vois verrata siihen, että olisin kävellyt seinään, sillä tää poika ei ollut antanut merkkiäkään siitä, että se ei olis valmis seurustelemaan. Mä lähdin juoksemaan. Mä en pystynyt sanomaan siihen mitään. Mä en mennyt kotiin, mä vaan vaeltelin kaks päivää. Kiertelin juna-asemia ja juoksin. Juoksin vaan, yrittäen päästä karkuun. Ensimmäistä kertaa juokseminen ei auttanut mitään. Kokeilin viinaa, kokeilin veistä, istuin radalla ja odotin junaa…. Oon jättänyt hyväisiä ja miettinyt, mitä esim mun vanhat kaverit ajattelisvat kun kuulisvat, että mua ei ole enää. Ne kuitenkin ties, että oon yrittänyt itseäni tappaa, ne ties mun perhetilanteen ja jättivät mut silti yksinään. Oon myös miettinyt, mitä mun nykyiset ystävät ja tää poika sekä mun perheeni ajattelisvat. Ei ole päivää, jolloin mä en miettis kuolemaa. Ja täällä mä vielä oon.
Mä haluan että tää loppuu. Mä en jaksa tälläista enää. Mä menetän kaikki, joista rupean välittämään.
Mä oon yrittänyt täältä pois niin monta kertaa ja täällä mä vielä oon. Ehkä sillä on tarkoituksensa, josko elämällä olis mulle vielä joskus jotain annettavaa? Josko mä voisin kokea sen onnellisuuden joskus taas…
Mutta yks asia on aivan varmaa, mä en selviä yksin. En halua selvitä enää. Voinko mä ees saada apua, vai käännytetäänkö mut vaan pois sanoen, että mä ylireagoin mun elämää.. Mitä mun pitäis tehdä, en selviydy pienimmistä arkiaskareistakaan. Mun kaverit ovat olleet musta huolissaan, soitellut ja tekstaillut mun perään, yrittäneet saada mua johonkin, mutta edes kaverit ei piristä mua yhtään. Mä haluaisin olla ja maata vaan. Unta mä en saa, mutta maata yrittää olla tajuumatta mistään mitään.
valvoa 36h putkeen tekemällä mitä vain, laulamalla, katselemalla tv:tä, tanssimalla, kävelemällä jne. ja sen jälkeen menet nukkumaan.
Täälä täti 40 vanhempi. Halaan sinua ihan tässä ensiksi. Luin tarinaasi. Huomaan, että olet järkevä ja osaat jo tosi pitkälle nähdä asiayhteyksiä eli pystyt erittelemään tapahtumia ja itseäsi yms. Minä olen aina ollut samanlainen, jo 17-vuotiaana myös. Tuolloin lääkärikin ihmetteli, miten tajuan pahaoloisena kuitenkin asioiden kokonaisuuden mitä omaan elämääni tulee. Mä olen selviytynyt tämän elämäni just asioihin paneutumalla (kuten sinä upean kirjoituksen itsestäsi tänne pistelit) ja etsiytymällä niistä puhumaan, kunhan jonnekin. Perheessäni ei ollut kenelle puhua, mutta sitten ammattiapua hain. Lopputulos siis, että selvitä voi, vaikka just noin siipirikkoiselta voi todella tuntua kuin sinä nyt. Minun koko elämä on ollut aaltoilevaa.
Kirjeessäsi on just se tärkein asia sanottuna, että sinä haluat ja tarvitset apua. Sen tiedostat ja olet siihen valmis. Tiätsä, se on jo puoli ruokaa, niinkuin sanotaan. Nyt kun en tiedä millaisella alueella asustelet, niin vaikea sanoa mistä lähtisit hakemaan tukea... Tietenkin ensin tutkit terveyskeskuksen mahdollisuuden ja siellä ehkäpä terveydenhoitajan, jolta edelleen voisit kyselle. Myös voisit googlailla erilaisia asioita 'nuoriso sitä ja tätä' oman paikkakuntai sivuilta. - En osaa sanoa sinulle mitään kunnollista tässä, mutta halusin kuitenkin vastata. Minä siis onnittelen tässä Sinua siitä, että 'huudat' kirjeessäsi apua. Se on hyvä alku. Kaikkea hyvää jatkoa sinulle, toivon että löydät ihan uusia ihmisiä, sekä kavereiksi että sinua tukemaan!
Moi! Olen 22-vuotias poika ja olen itsekin kokenut samantapaisia asioita. Koko kouluaikani (erityisesti yläasteella) olin kiusattu, vaikka en sitä silloin tajunnutkaan tai halunnut tajuta. Koska olin aina ollut ulkopuolinen, niin tunsin, että niinhän se kuuluukin olla, että mä oon ulkopuolinen. Mulla oli kyllä pari kaveria koulussa, joten täysin yksin en ollut ja koulukin meni hyvin.
Lukiossa kiusaaminen loppu, mut olin silti luonteeltani ja kiinnostuksenkohteiltani sellainen "omien polkujeni kulkija", että tunsin edelleen ulkopuolisuuden tunnetta. En kuitenkaan silloin koulu- ja lukioaikanani ollut missään vaiheessa varsinaisesti masentunut. Masennus alkoi siitä, kun kolme vuotta sitten tutustuin yhteen tyttöön, jonka kanssa mulla oli lyhyt "romanssi" ja kai me tavallaan pari viikkoa seurusteltiin siinä. Sit se tyttö kuitenkin äkkiä ilmoitti, ettei se haluakaan jatkaa pidemmälle. Mulle se oli valtava shokki, koska olin koko ikäni ollut ujo ja hiljainen poika, enkä ollut uskonut että kukaan tyttö vois koskaan kiinnostua musta. Sit kun kuitenkin löysin sen tytön, olin hetken aikaa niin onnellinen, että kun se sitten loppuikin yhtäkkiä ihan alkuunsa, niin masennuin todella pahasti. Ajattelin silloin itsemurhaakin usein. Mulla meni noin kaksi vuotta, että pääsin siitä jutusta yli. Nyt mun masennus on aika lievää verrattuna siihen, mitä se oli pahimmillaan, mut yksinäiseksi tunnen silti itseni edelleen ja mietin usein, että minkähän takia mä oikein täällä elän... Vaikka mulla onkin paljon kiinnostuksenkohteita, opiskelen ja rakastan musiikkia ja pari kaveriakin mulla on, niin jotenkin silti tuntuu vaan niin yksinäiseltä, ettei tässä missään ole mitään järkeä.
Jos haluat, kirjoittele mulle osoitteeseen [email protected]