Ompa viime aikoina tullut ajateltua paljon.. kaikenlaista... Jotain on tapahtumassa... Jotain jota en olisi ikipäivänä uskonut todeksi...
Olen ilmeisesti raskaana. Noin. Ensimmäistä kertaa myönnän sen itselleni. Ja tähän vaadittiin paljon. Tähän asti olen vain kieltänyt sen itseltäni ja uskotellut vaikka mitä muuta. Typeräksi tässä tuntee itsensä. Minkäs teet. Enää tässä vaiheessa.
Nyt jälkeenpäin ajateltuna raskauden todennäköisiä merkkejä on ollut jo pidemmän aikaa. Menkkoja ei ole näkynyt eikä kuulunut. Itseasiassa tarkemmin ajatellen ei ehkä tammikuun jälkeen kertaakaan. Mulla on aikasemmin joskus jäänyt menkkoja väliin stressin takia, siispä vain sivuutin asian kummemmin ajattelematta ja raskaustestiä tekemättä.
Alkuvuodesta kärsin vatsaflunssasta. Tai sitä luulin sen olevan, kaikenmoisia viruksia kun sitä silloin oli liikkeellä ja vaikka kuinka moni kaverikin oli enemmän tai vähemmän kipeänä. Varmaankin kuukauden ajan oli erinäistä heikottavaa oloa. Jonain päivänä oli parempi olo, jonain toisena taas oksentelin ja ripuloin useaan otteeseen päivän aikana. Parin tunnin välein piti syödä vähän kerralla, muuten tuli huono olo ja taas oltiin pää vessanpytyllä. Kai assosiaatiosta johtuen, wc-raikastimen haju rupesi etomaan ja pahasti. Pelkkä vessaan meno saattoi laukaista oksennusrefleksin. Puhumattakaan hampaiden pesusta. Hammasharjalla ei voinut kunnolla koskea takahampaisiin, aloin kakomaan heti. Kaiken päälle oli tosiaan flunssaa samaan aikaan, siksi ei epäilykset taaskaan heränneet sen kummemmin. Yskän takia jouduin röhimään kurkusta sitkeää limaa ulos - joka useimmiten johti oksentamiseen.
Nännien tuntoherkkyys kasvoi. Rintsikat tuntui hieman ahtaalta. Rintani ovat muutenkin suuret - D75 - joten ajattelin vain että täytyypä käydä ostamassa uusia tukevampia rintsikoita, vanhat jo sen verran kulahtaneet ettei meinaa kunnolla päällä pysyä. Nyt jälkikäteen ajateltuna viimeistään tässä vaiheessa olis pitäny herätä todellisuuteen ja tajuta että turhaa syyttää kulahtaneita rintsikoita. Mutta kun ei niin ei.
Joskus alavatsa navan alapuolella tuntui melkein kovalta, kiinteältä. Pikku hiljaa housujen valitseminen muuttui vaikeaksi - reisistä saattoi olla sopivat mutta vyötärönapin tai vetskarin kiinnisaamiseen tarvitsi jo keskittyä. Ja kuinka ollakaan, sivuutin taas tämänkin vain ajatuksella - olen varmaan lihonut vaihteeksi.
Tämä kaikki tuntuu aivan naurettavalta nyt ajateltuna. Miten ihmeessä ei ihminen voi tajuta aikasemmin? Miksi sitä vaan uskottelee itselleen jotain aivan muuta?
Viimein heräsin todellisuuteen. Aloin tuntea vatsassani jotain. Ensin vain jotain pientä pulputusta - jonka tietysti ajattelin johtuvan ruoansulatusvaivoista. Kunnes nuo pulputukset voimistuivat. Nykyään potkut jopa joskus näkyy. Vessassa täytyy käydä mahdottoman usein, pissattaa vähän väliä. Kuin pisteenä iin päälle rinnoistani vuotaa joskus tippa tai pari jotain kirkasta tai hieman sameaa nestettä.
Tänä viikonloppuna tuli valvottua avomieheni kanssa melkein kokonainen yö. Keskustelimme aiheesta - ei kovin iloisin mielin. Raskaus ei ole kovinkaan toivottu tapaus tähän elämäntilanteeseemme. Olen 21 ja mieheni 23. Asumme pienessä opiskelijakaksiossa.
Vaihtoehtoja on tullut harkittua laidasta laitaan. Abortti on todennäköisesti myöhäistä tässä vaiheessa. Toisaalta en haluaisi rangaista uutta elämänalkua meidän tilanteemme takia. Siispä tuli mieleeni myös lapsen antaminen adoptoitavaksi. Kaipaisin siitä vaan enemmän tietoa. Meillä itsellämmekään ei ole mitään lapsia vastaan, mutta tämänhetkisessä tilanteessamme ei ole lapselle tilaa - ikävää mutta totta.
Kiitos Sinulle, joka jaksoit lukea tarinani loppuun asti. Tuplakiitokset Sinulle, joka lisäksi jaksat kertoa omia kokemuksiasi tai jopa informoida minua esimerkiksi adoptiokäytännöistä.
Asiattomat vastaukset voit jättää kirjottamatta. Kiitos.
Olen ilmeisesti raskaana. Noin. Ensimmäistä kertaa myönnän sen itselleni. Ja tähän vaadittiin paljon. Tähän asti olen vain kieltänyt sen itseltäni ja uskotellut vaikka mitä muuta. Typeräksi tässä tuntee itsensä. Minkäs teet. Enää tässä vaiheessa.
Nyt jälkeenpäin ajateltuna raskauden todennäköisiä merkkejä on ollut jo pidemmän aikaa. Menkkoja ei ole näkynyt eikä kuulunut. Itseasiassa tarkemmin ajatellen ei ehkä tammikuun jälkeen kertaakaan. Mulla on aikasemmin joskus jäänyt menkkoja väliin stressin takia, siispä vain sivuutin asian kummemmin ajattelematta ja raskaustestiä tekemättä.
Alkuvuodesta kärsin vatsaflunssasta. Tai sitä luulin sen olevan, kaikenmoisia viruksia kun sitä silloin oli liikkeellä ja vaikka kuinka moni kaverikin oli enemmän tai vähemmän kipeänä. Varmaankin kuukauden ajan oli erinäistä heikottavaa oloa. Jonain päivänä oli parempi olo, jonain toisena taas oksentelin ja ripuloin useaan otteeseen päivän aikana. Parin tunnin välein piti syödä vähän kerralla, muuten tuli huono olo ja taas oltiin pää vessanpytyllä. Kai assosiaatiosta johtuen, wc-raikastimen haju rupesi etomaan ja pahasti. Pelkkä vessaan meno saattoi laukaista oksennusrefleksin. Puhumattakaan hampaiden pesusta. Hammasharjalla ei voinut kunnolla koskea takahampaisiin, aloin kakomaan heti. Kaiken päälle oli tosiaan flunssaa samaan aikaan, siksi ei epäilykset taaskaan heränneet sen kummemmin. Yskän takia jouduin röhimään kurkusta sitkeää limaa ulos - joka useimmiten johti oksentamiseen.
Nännien tuntoherkkyys kasvoi. Rintsikat tuntui hieman ahtaalta. Rintani ovat muutenkin suuret - D75 - joten ajattelin vain että täytyypä käydä ostamassa uusia tukevampia rintsikoita, vanhat jo sen verran kulahtaneet ettei meinaa kunnolla päällä pysyä. Nyt jälkikäteen ajateltuna viimeistään tässä vaiheessa olis pitäny herätä todellisuuteen ja tajuta että turhaa syyttää kulahtaneita rintsikoita. Mutta kun ei niin ei.
Joskus alavatsa navan alapuolella tuntui melkein kovalta, kiinteältä. Pikku hiljaa housujen valitseminen muuttui vaikeaksi - reisistä saattoi olla sopivat mutta vyötärönapin tai vetskarin kiinnisaamiseen tarvitsi jo keskittyä. Ja kuinka ollakaan, sivuutin taas tämänkin vain ajatuksella - olen varmaan lihonut vaihteeksi.
Tämä kaikki tuntuu aivan naurettavalta nyt ajateltuna. Miten ihmeessä ei ihminen voi tajuta aikasemmin? Miksi sitä vaan uskottelee itselleen jotain aivan muuta?
Viimein heräsin todellisuuteen. Aloin tuntea vatsassani jotain. Ensin vain jotain pientä pulputusta - jonka tietysti ajattelin johtuvan ruoansulatusvaivoista. Kunnes nuo pulputukset voimistuivat. Nykyään potkut jopa joskus näkyy. Vessassa täytyy käydä mahdottoman usein, pissattaa vähän väliä. Kuin pisteenä iin päälle rinnoistani vuotaa joskus tippa tai pari jotain kirkasta tai hieman sameaa nestettä.
Tänä viikonloppuna tuli valvottua avomieheni kanssa melkein kokonainen yö. Keskustelimme aiheesta - ei kovin iloisin mielin. Raskaus ei ole kovinkaan toivottu tapaus tähän elämäntilanteeseemme. Olen 21 ja mieheni 23. Asumme pienessä opiskelijakaksiossa.
Vaihtoehtoja on tullut harkittua laidasta laitaan. Abortti on todennäköisesti myöhäistä tässä vaiheessa. Toisaalta en haluaisi rangaista uutta elämänalkua meidän tilanteemme takia. Siispä tuli mieleeni myös lapsen antaminen adoptoitavaksi. Kaipaisin siitä vaan enemmän tietoa. Meillä itsellämmekään ei ole mitään lapsia vastaan, mutta tämänhetkisessä tilanteessamme ei ole lapselle tilaa - ikävää mutta totta.
Kiitos Sinulle, joka jaksoit lukea tarinani loppuun asti. Tuplakiitokset Sinulle, joka lisäksi jaksat kertoa omia kokemuksiasi tai jopa informoida minua esimerkiksi adoptiokäytännöistä.
Asiattomat vastaukset voit jättää kirjottamatta. Kiitos.
Vastaukset 8
Vanhimmat
koita pitää lasta itse.sinä tulet rakastamaan lastasi todellam paljon.ja olet sen äiti.mutta on sekin rakkutta antaa pois lapsi kuin tehdä abortti.saahan hän elämän sillä.itse en pystyisi antaa lastani pois kun se kerran potkuttelee äipän mahassa.mutta ajattele jos et joskus enään saakaan lapsia?tai joskus haluaisitkin lapsesi takaisin.se on sit myöhästä.muttamvoimia sinulle jos aiot antaa lapsen adoptioon.kyllä sekin on suurta rakkautta!!ja hän tulee kuitenkin olemaan todella onnellinen koska hän ei tunne muita vanhempia.mutta mieti tarkasti miten se sinuu nmvaikuttaa
Minun mielestäni sinun kannattaisi harkita lapsesi pois antamistasi perusteellisesti. Siitä saattaa seurata sinulle myöhemmässä elämässä pahoja tunnon tuskia. Vaikka olettekin opiskelijoita niin eihän täällä suomessa vielä ole tapettuna nälkään, eikä varsinkaan lapsi perheitä.
Onhan olemassa sosiaalitukia esim. asunto, toimeentulotuki, lapsilisä jne. Ette te enää itsekään lapsia ole ja jossakin vaiheessa omasta elämästä on kuitenkin kyvettävä ottamaan vastuu.
Pyydän kuitenkin anteeksi tylyyttäni, tarkoitukseni on pelkästään rohkaista teitä pitämään lapsenne. Ei äitinä ja isänä olo ole niin vaikeaa, kun sitä ennen vanhempana oloa luulee. Koettakaahan ryhdistäytyä synkimmälläkin pilvellä on kultainen reuna!
Taidetaan olla samoilla viikoilla. Minulla oli tammikuussa viimeksi kuukautiset, sen jälkeen alkoi taas uusi yritys ja harras toivominen. Raskaustesti näytti positiivista helmikuun lopulla, ja olimme mieheni kanssa onnesta mykkyrällä. Nyt viikkoja on jo yli 16.
Samoilla viikoilla tosiaan, mutta ajatukset ihan erilaiset. Minä pelkäsin keskenmenoa ensimmäiset viikot, koska olen yhden lapseni keskenmenossa jo menettänyt ja häntä surrut kuukausikaupalla. Tätä toista olen varjellut ja suojellut, toivonut parasta ja rukoillut. Nyt tunnen liikkeet, ja kaikki on ilmeisesti hyvin. Pahin pelkoni on lapsen menettäminen...
Abortti, hui sentään. Sen saisit erittäin hyvillä perusteluilla vieläkin. Mutta miksi sen tahtoisit? Minun lapsellani on mittaa nyt 17 cm ja painoa sellaiset 120 g. Hän on ihminen, jolla kasvavat kulmakarvat, joka liikkuu, kuulee ja kasvaa. Sinun lapsesi voi olla jo isompikin.
Mieti tarkasti. Lasten saaminen ei ole itsestäänselvyys, sen opin keskenmenostani. Adoptio on raskas kokemus, koska raskauden myötä aivan varmasti kiinnyt lapseesi. Raskauden alussa äidinrakkaus vasta orastaa, lapsi ei tunnu todelta ja on vaikea kuvitella elämää synnytyksen jälkeen. Minä odotan toista lastani, ja silti oloni on epävarma.
Opiskelu ei ole este lapsen saamiselle, korkeintaan hidaste. Monesti tosin kannuste, sillä opiskelumotivaatio nousee vanhemmuuden myötä. Taloudellisestikin pärjäätte opiskeluajan, sillä vauva kuluttaa rahoja aivan minimaalisen vähän. Vasta tuossa lähempänä kouluikää rahaa menee enemmän.
Niin, ja minullakin on ikää 22 vuotta, miehelläni muutaman vuoden enemmän.
Ystäväni antoi lapsensa adoptoitavaksi. Tosin perheelle, jonka hän tunsi. Nyt aikaa on kulunut 4 tai viisi vuotta, ja ystäväni on nyt sinun ikäisesi. Hän miettii, mitä olisi tapahtunut jos ei olisi antanut lastansa pois, mutta toisaalta, koska antoi perheelle, jonka tuntee on saanut seurata lapsensa kehitystä ja puhua lapsensa kanssa. Hän myös vaikuttaa lapsen elämään, siis jos täytyy lapsi laittaa sairaalaan, niin hänellä on päätösvalta mm. lapsen hoidoista. Ei se välttämättä ole pahin päätös, mutta mieti tarkkaan mitä meinaat tehdä!
Voimia sinulle ja miehellesi! :)
olen 20-vuotias vauvan äiti. minulla on toisen asteen tutkinto ja olen ajatellut lähteä vielä opiskelemaan lisää. mieheni valmistuu jouluna tradenomiksi. meillä on sujunut ihan hyvin. mieheni on välillä ollut töissä ja minä aikaisemmin myös lyhyitä pätkiä. pienillä tuloilla pärjää kun käyttää järkevästi rahansa. minusta olette sen verran vanhoja, että kykenette hoitamaan lasta ainakin ikänne puolesta. jos kuitenkin jossain vaiheessa haluaisitte lapsen, niin miksei nyt. voi kyllä olla ettet aborttia voi enää tehdä.
Olin miehesi ikäinen ja vaimoni sinua nuorempi, kun lapsi ilmoitti yllättäen tulostaan. Asuimme opiskelijoiden soluasunnossa. Opinnot olivat kesken ja rahaa ei tietysti liikaa ollut. Ensin pelotti, miten elämä menee, mutta annoimme sen vain mennä.
Lapsesta tuli rakas ja osa keskeistä elämän tarkoitusta. Opiskelut nopeutuivat ja töihin päästiin. Lapsi kasvoi. Jälkeenpäin ajatellen lapset olivatkin parasta mitä elämässä on sattununut.
Eivät lapset rajoita elämää, kuten nuoret ajattelevat. Lapset antavat elämälle uuden sisällön eli uudistavat sen mitä nyt kutsut eläntilanteeksenne.
Tämä lapsemme on jo aikaa sitten lentänyt omille teilleen. Lähetti äskettäin kutsun häihinsä.
Toivon perheellenne onnea.
Ensimmäiseksi kuitenkin ota yhteys äitiysneuvolaan. Sieltä saat myös lisätietoa adoptiosta.
Teillä on vielä aikaa miettiä vaihtoehtoja. Keskeytys ei tietenkään tule enää kysymykseen.
Jos vasta nyt olet tunnustanut itsellesi raskauden, on normaalia, että sulattamiseen menee aikaa. Tunteet heilahtelevat laidasta laitaan...
Eikä adoptio ole välttämättä huono ratkaisu.
Voimia ja auringonpaistetta teille!
T: itse adoptio lasta harkitseva
Itse olen saanut esikoisen 20v. Sekä minun että mieheni opiskelut olivat kesken. Kyllä te siitä selviätte. Niin selvisimme mekin. Rahaa ei ollut paljon, mutta kaikki tarpeellinen on aina pystytty hankkimaan.
Tiedän myös miten vaikea adoptio on, ainakin lapsen kannalta. Olen itse kasvanut adoptiolapsen sisarena. Murrosikä oli hänellä todella vaikeaa identiteetin etsintää. Hän tuntee itsensä aina hylätyksi, vaikka tuli perheeseemme yksi vuotiaana. Toivottavasti pidätte lapsenne, sillä omaa lastaan ei voi kun rakastaa.
Nyt olemme 30 vuotiaita, kolmen lapsen vanhempia. Meillä molemmilla on oikeasti hyvät vakituiset työt.
Kyllä te selviätte. Lapsi on suunnaton rikkaus.