Olen vastikään saanut ensimmäisen aineenopettajan sijaisuuden. Osasin odottaa, että alku on rankkaa ja että tuntien suunnitteluun menee paljon aikaa, mutta silti alun kaaos tuntuu välillä sietämättömältä:
tunneillani metelöidään - enkä meinaa löytää keinoa saada työrauhaa
oppilaat ovat eritasoisia - yhtäkkiä pitäisi osata opettaa todella hyviä ja todella huonoja sekä niitä, joilla on oppimisvaikeuksia
koulun käytännöt ja tavat ovat vieraita - onneksi osa uusista kollegoista neuvoo kysymättäkin näissä asioissa
vaikeinta on tehdä pidemmän tähtäimen suunnitelmia - kuinka kauan vie aikaa opettaa yksi kirjan kappale?
... Ja on vaikea mennä kysymään kollegoilta perusasioita, kun tuntee itsensä muutenkin opettajanhuoneen junioriksi (ja tyhmäksi!)
Koen, että olen huono opettaja, kun seuraan melko orjallisesti oppikirjaa, en kehitä työtäni tai tuo mielenkiintoisia ja vaihtelevia lisämateriaaleja tunneilleni. Olen tähän asti keskittynyt yksinkertaisesti siihen, että saan jotenkuten tunnit suunniteltua ja pidettyä, yhden kerrallaan. Kaikki ne hienoudet, joita opettajankoulutuksessa opetettiin, tuntuvat nyt jäävän kauas taa, kun yritän selvitä tunnin, päivän, viikon kerrallaan. Syöminen, liikkuminen ja nukkuminenhan tässä kärsivät. Suunnittelun lisäksi pitäisi vielä pystyä tuntemaan oppilaansa ja opettaa niillä tavoilla, jotka heille sopivat, mutta tämä on toistaiseksi ollut mahdotonta. Varoaika tähän työhön oli lyhyt, joten en ole ehtinyt perehtyä kunnolla edes kirjasarjoihin tai opetellut opsia ulkoa.
Toisaalta pitäisi pyrkiä rutinoimaan opettamista ja saada oppilaille rutiini aineeni oppimiseen, mutta toisaalta opettajankoulutuksessa painotettiin, että pitää olla eri tapoja, kokeilla kaikkea ja tuoda vaihtelua. Siellä myös sanottiin, että pitää edetä nopeasti, jottei oppilas kyllästy. Käytännön elämässä taas näyttää siltä, että oma vauhtini on niin kova, että kukaan ei opi mitään. Poden myös huonoa omaatuntoa siitä, että ajattelen vain itseäni, enkä oppilaitani. Yritän yksinkertaisesti selvitä hengissä työstäni enkä taida olla kovinkaan kiinnostunut siitä, miten oppilaani pärjäävät ja millaisia arvosanoja he saavat. Läksyjen tekemättä jättämiseenkään en ole puuttunut kovalla kädellä. Lohduttaudun sillä, että olen vain muutaman kuukauden sijainen - ja toivon, että huono opettamiseni ei keikauta venettä suuntaan tai toiseen...
Jos kohtalotovereita löytyy, kuulisin mielelläni heidän kokemuksiaan. Uudella paikkakunnalla kontaktit ovat muutenkin vähissä, eikä tukiverkostoa tästä uudesta työstä selviytymiseen oikein löydy, kun opiskelutoverini kuluttavat vielä yliopiston penkkejä. Oli tämä sitten alun hankaluutta tai yksinkertaisesti sopeutumattomuutta opettajantyöhön, keväällä täytyy harkita, että tätäkö todella haluan tehdä koko työurani. Poissa on into ja luovuus, joita vielä opetusharjoittelussa oli.
Aloitteleva opettaja
64
9753
Vastaukset
- kop kop
tai esitä samat kysymykset heille. Anna jokaiselle paperi, johon he voivat kirjoittaa "kuinka haluan itseäni opetettavan tässä aineessa" ja "mitä hyvää ja huonoa on tässä aineessa". Toisaalta he voivat esittää ne ääneenkin.
Uskalla olla avoin ja heikko oppilaittesi edessä ja jätä täydellisyyden teeskentely opettajienhuoneeseen.
Oppilaasi ovat kuitenkin sinua fiksumpia ja voivat opettaa sinua kehittämään itsetuntemustasi. Ole innostunut! Mikä sinut sai kiinnostumaan kyseisestä aineesta? Kaikki kortit pöytään nyt heti ja kadu sitten vanhuksena, kun tuli oltua liian innostunut oppilaiden edessä. - alkushokilta
Ensimmäinen vuosi opettajana on aina kädestä suuhun selviytymistä. Huomio siirtyy pikkuhiljaa omasta suoriutumisesta oppilaskeskeisemmäksi, kohti oman työn kehittämistä.
Kirjoituksesi tuntui tutulta. Minullakin eka vuosi meni varman päälle pelaten, ilman innovatiivisia kokeiluja. Niiden aika tuli myöhemmin, kun itsevarmuus ja taito lisääntyivät. Luota tulevaisuuteen. - Erkkilius
Tosi asia on se, että luokassa oppilaserot tulevat tulevina vuosina näkymään yhä selvemmin ja lisää opettajan työtaakkaa huomattavasti. Uusin trendi tiputtaa heikot oppilaat syrjäytymisvaaraan. Kellään opettajalla ei ole aikaa huolehtia koko luokasta muutenkaan ja uusin keksintö siitä, että integroidaan erityisoppilaat normaaliluokalle on syöksy syrjäytymiskierteeseen.
Tämä trendihän on naamioitu hienosta "oppilaan oikeudeksi" ja välttämiseksi leimaamisesta erityisoppilaana, mutta totuus kuitenkin on, ettei se opettaja voi luokassa opettaa sitä erityisoppilasta erityisoppilaan tarvitsemalla tuella. Ei opettaja ole kuitenkaan luokassa vain häntä varten vaan siellä on se parikymmentä muutakin. No, kaupunki tietysti säästää, opettajaraukka joutuu yrittää selvitä. Keksitään integroiminen, jottei kukaan huomaa todellista syytä tähän. Puhutaan kauniita oppilaan pärjäämisestä ja oppilaan huomioimisesta, mutta unohdetaan se fakta, ettei se opettaja pysty kaikkeen.
Integraatio - in my ass!
Joskus voitaisiin oikeasti miettiä sitä, kuinka hyvin se integraatio palvelee erityisoppilasta, joka jää sinne avun ulkopuolelle. Ainakin tämä palvelee kaupunkia, kun voidaan lopettaa pienryhmät ja siirtää oppilaat normiluokille.
Mitä tulee muuhun kirjoitukseesi. Ei se meno ainakaa tulevina vuosina vähenny. Niin vapaata tuo lasten meno on ja vanhempien puuttuminen siihen. Valitettavasti ensimmäiset vuodet on raskaita aina.- oikea valinta.
Opettajankoulutuksessa "haastavat oppilaat" ovat aina niitä, joilla on jokin vitunaikainen oppimisvaikeus, ja johon opettajan pitää sitten keksiä motivoivat ja innovatiiviset konstit että oppi menee perille.
Todellisuudessa nämä "haastavat oppilaat" huorittelevat, homottelevat, riehuvat, uhkailevat väkivallalla, huutavat, poistuilevat luokista, eivät ilmaannu jälki-istuntoon, eivät ota opettajan puhuttelua edes vastaan, ...
Opettajankoulutuksessa ei edes haluta puhua todellisista ongelmista, koska ei niihin edes ole kellään ratkaisiua! Mitä opettaja voi tehdä, jos nuori ei pidä häntä auktoriteettina eikä välitä jälki-istunnosta tai nelosista? Suurin osa vanhemmista onneksi välittää lapsistaan, mutta käytöstapojen opettaminen tuntuu olevan ylivoimainen tehtävä monelle tässä nyky-yhteiskunnassa.
Itelle tuo paksaduuni riitti kun suhteilla sain paikan aikuisopetuspuolelta. Nyt tykkään työstäni, vaikkei palkka päätä huimaa.
- opex
Kun on kokemattomana sijaisena, ykköstavoite on selvitä. Unohda syyllisyydentunteet; eivät ne auta sinua sen enempää kuin oppilaitakaan. Älä missään tapauksessa tingi syömisestä ja nukkumisesta. Ei tästä hommasta niin paljoa makseta, että sitä voisi vaatia. Teet sen minkä pystyt, ehdit ja jaksat ja se riittää.
Kysy neuvoa toisilta kieltenopeilta. Useinhan koepäivät ja jopa kokeet ovat kieltenopeille yhteiset. Voit sitten laskea, miten paljon aikaa voi käyttää asioihin. Outoa tuo, että sinua on kehotettu etenemään nopeasti. Tehtävää pitää oppilailla olla, mutta uusia asioita ei kovin nopsasti voi ottaa. Itse olen ainakin uran aikana kehittynyt vain hitaammaksi; haluaisin käyttää kaikkeen kokoa ajan enemmän aikaa. Nuorena opena sitä meni vain vauhdilla...- ...kokeneemmalta
Mä olen toiminut aineenopena jo useampia vuosia ja muistan kyllä miten alku oli hankalaa. Mutta ei kannata heittää kirvestä kaivoon heti kättelyssä, alku on kaikille hankalaa (kuvittelisin ainakin).
Mä en ehkä kysyisi oppilailta minkälaista opetusta he lähtökohtaisesti toivoisivat tai näyttäisi ap postausta heille, mikä ei tarkoita etteikö heidän toiveitaan pidä ottaa huomioon. Auktoriteetti on kuitenkin aika olennainen asia, ja jos heti myöntää ettei tiedä oikein yhtään miten toimia, sen kyllä menettää.
Pari perusjuttua, jotka itse ainakin koen tärkeiksi on:
1) Selkeät kurssin alussa teroitetut säännöt koskien poissaoloja/
myöhästymisiä, läksyjentekoa, tuntikäyttäytymistä yms. ja sitä mitä tapahtuu jos näitä rikotaan. Mieluiten vielä mustaa valkoisella, esim kalvolla siis. Ja säännöissä pitää pysyä, muuten menee auktoriteetti heti. Itse pidän auki tiukkoja raameja, jotka mahdollistaa sen, että homma toimii.
2) Kurssisuunnitelma kannattaa minusta tehdä ennen kurssia. Siinä ei välttämättä aina pysy, mutta silloin on itsellä ainakin mielessä mitä pitää ehtiä käydä läpi ja missä järjestyksessä, milloin pitää kiriä jne.
3) Henkilökohtainen suhde oppilaisiin on supertärkeä. Jos he tuntevat, että ope välittää heistä, motiivi opiskeluun on ihan toinen. Kysele välillä kuulumisia. Kehu aina kun aihetta, vaikka sitä olisi ihan minimaalisesti.
4) Kysy apua/neuvoja kollegoilta. Jos työyhteisösi on kunnollinen, sieltä pitäisi kyllä löytyä halua ja aikaa opastaa aloittelevaa kollegaa. Kaikki ovat olleet joskus samassa pisteessä. Oman aineen kollega olisi tietty paras.
5) Ole oma itsesi oppilaitten edessä. Älä esitä, ts. piiloudu rooleihin. Opekin voi ilmaista tunteitaan, mutta itse olen kyllä sitä mieltä, että huutaa ei pidä koskaan. Siinä häviää pelin heti. Monelle hankalalle oppilaalle se on ehdoton erävoitto, kun opelta palaa hihat provosoimisen tuloksena.
6)Anna itsellesi aikaa kehittyä opena ja myös ope-oppilas suhteiden syntyä. Joidenkin oppilaiden voi olla tosi vaikea luottaa uuteen aikuiseen omasta taustasta johtuen. Mutta jos luottamusta ei ole, touhu menee penkin alle. Minä pidän aina välillä kahdenkeskisiä juttelutuokiota tunnin jälkeen hankalan tyypin kanssa (ja nimenomaan kahdenkeskisiä), jossa pyydän oppilasta itse arvoimaan, mikä mättää ja sitten kysyn vielä, että miksi toimit näin. Muutaman kerran olen sanonut ihan ääneenkin oppilaalle, että toivon, että tajuat että olen sinun puolellasi, enkä mikään vihollinen, ja minulle on tärkeää on pärjäät koulussa.
7) Pidä huoli omasta hyvinvoinnistasi. Pidä kiinni vapaa-ajastasi ja tee muita asioita. Älä hinkkaa tuntisuunnitelmia yöhön asti. Levännyt, hyväntuulinen ja vähän huonosti tuntiin valmistautunut ope on paljon parempi kuin kireä, väsynyt perfektionisti.
Tsemppiä!
- Toinen aloitteleva
Kuulostaa hyvin tutulle. Olen nyt toista vuotta aineenopettajana ja oppilaiden lisäksi hermot menevät myös välillä ärsyttäviin työkavereihi ja siihen, etten ole saanut vakituista työpaikkaa vieläkään, vaikka haastatteluissa olen käynytkin. Mikä minussa on vikana? Tämä pyörii mielessä aika usein. Mielestäni olen kohdannut opettajana ollessani niin huonoa kohtelua jatkuvasti, etten ole voinut välttyä iltaisilta itkukohtauksilta. No, tämä oli aika masentavaa tekstiä, mutta mielialakin on semmoinen.
- Viisi vuotta virassa
Vasta toista vuotta. Ei mitään vikaa ole sinussa. Olin itse viisi vuotta tuntiopettajana ennen kuin sain viran.
Tärkeintä työn ja oman jaksamisen kannalta on luoda hekilökohtainen suhde opilaisiin, Nuorten on tärkeä tuntea että opettaja suhtautuu heihin ystävällisesti ja välittää. Silloin oppiminenkin sujuu eikä tunneilla haluta häiriköidä.- Toinen aloitteleva
Ok, tuo kuulostaa hyvälle neuvolle. Pidetään mielessä :) Välillä on tuntunut, että olen hukassa noiden nuorten ja niiden kommenttien kanssa, mutta mukaviakin kokemuksia on tullut.
- södlfmew,99
"luoda henkilökohtainen suhde oppilaisiin" ... höh siis tarkoitatko Berlusconin malliin?
- Viisi vuotta virassa
södlfmew,99 kirjoitti:
"luoda henkilökohtainen suhde oppilaisiin" ... höh siis tarkoitatko Berlusconin malliin?
No en todellakaan tarkoita mitään laitonta. Lämmin ja läheinen opettajasuhde tukee nuoren myönteisen minäkäsityksen muodostumista, vahvistaa itsetuntoa ja auttaa pärjäämään sosiaalisissa suhteissa. Nämä kaikki vaikuttavat myönteisellä tavalla oppimiseen. Samalla myös opettaja hyötyy, koska työnteko on miellyttävämpää kun luokkahuoneessa on mukava ilmapiiri. Myös hyvät oppimistulokset tekevät työn mielekkääksi.
- Uusi ope
Todella hienoa, että joku jaksaa yrittää, eli siis hakea virkoja ja opettaa edes niitä lyhyitä sijaisuuksia. Itsehän olen heittämässä kirvestä kaivoon: mitä järkeä on tehdä työtä, jossa ei tunne olevansa hyvä ja tarpeellinen?
Säälin oppilaitani, että he joutuvat kestämään huonoa opetustani näinkin pitkään. Toivon kuitenkin, että saisin heidät edes rimaa hipoen kursseista läpi. Vedän oman settini loppuun ja se on sitten voi voi, jos oppilaita kiinnostaa enemmän tunneilla mölyäminen kuin oppiminen. Huonoa omaatuntoa poden (edelleen) siitä, että en ajoissa alkanut laittaa porukkaa erityisopettajalle, mutta se on vastoin toimintatapojani sysätä vastuu muille. Yhtä lailla olin aluksi jälki-istuntoja vastaan, mutta niin vain aikaa myöten jalot periaatteet saavat väistyä, jotta edes jonkinlainen järjestys säilyisi tunneilla. - Ammattilaene
Sellaista se alku on.
Itse sanoin 1. vuonna yläkoulussa ja myöhemmin 1. vuonna lukiossa oppilaille monesti "Tämän olisi voinut opettaa paljon paremminkin. 5 vuoden päästä olen tosi hyvä opettaja!" Osa naureskeli, osaa ärsytti, mutta tälle totuudelle ei mitään voi.
Moni opettaja on suorittamiseen taipuvainen, ja kun itsestä riippumattomista syistä tulee välttävää tulosta, vaikka kaikkensa yrittää, niin kyllä korpeaa. Toisaalta sellaisina hetkinä muistaa ajatella, millaista on niillä oppilailla, jotka kaikkensa yrittämällä eivät saa hyviä arvosanoja:)
Yritä selvitä. Yleisohjeina sanoisin aineesta riippumatta:
-Tee kaikki niin pienellä vaivalla kuin kohtuulliseen opetukseen on mahdollista. Älä edes mieti parasta tapaa, mieti vaivattominta.
-Arkistoi kaikki, mitä teet. Yritä luoda mahdollisimman paljon sellaista, mitä voit käyttää ensi vuonna. Tämä on tärkeää työn helpottumiselle, mutta myös omalle kehitykselle.
Vaikka kuinka 1. vuonna tekisi väsymykseen asti hommia, muutaman vuoden päästä melkein varmasti huomaa, että haluaa tehdä asiat erilailla.
Missään hommassa ei tule hyväksi ennen kuin sitä on tehnyt n. 7 vuotta, ja opetustyössä on vielä se tuntien luomisen tarve alussa. Armoa itselle. - Vanhempi lehtori
Oletko miettinyt, että voisit vaihtaa alaa? Olethan nuori vielä - ja opettajan työ ei lähivuosina tule ainakaan helpottumaan. Olen itse ollut aineenopettajana yläkoulussa lähemmäs 30 vuotta, ja jos olisin nuorempi, kouluttautuisin ehdottomasti johonkin toiseen ammattiin.
- ::::::::::
Löysin tämän vanhan keskustelun, ja tuntuu että olen samanlaisen kaaoksen edessä pian, kun koulut alkavat ja aloitan ensimmäisen lukukauteni aineenopettajana. Pelottaa kamalasti jo etukäteen...
- 858858
Olen ollut opettajana vuoden verran, enkä todellakaan ole juuri ollenkaan nauttinut työn tekemisestä. Lähinnä olen vain ollut koko ajan ahdistunut. Olen nukkunut huonosti, syönyt huonosti ja melkein kokonaan lopettanut liikunnan harrastamisen.
Opetusharjoittelussa saattoi käyttää yhden oppitunnin suunnitteluun vaikka viikon. Nyt on monta kertaa niin, että en oikeasti tiedä oppitunnin aiheesta kauhean paljon mitään vaikka niitä tunteja vedänkin. Jos tämä nyt on jostain ihmisestä erikoista, että opettaja ei tunne omaa ainettaan, niin se johtuu lähinnä siitä että olin kuitenkin koko yliopistoajankin samalla tavalla perusahdistunut kuin nyt. Ja vaikka onnistuinkin lukemaan ja pääsemään tenteistä läpi, se jatkuva ahdistuneisuus kuitenkin myös blokkasi paljon oppimisesta pois. En oikeasti nauti tai pidä tai ole kiinnostunut opettamastani aineesta, vaikka siihen aikanaan hainkin lukemaan. Tämä johtuu siitä etten ylipäätään nauti tai ole kiinnostunut yhtään mistään.
Jos olen nyt pitänyt yli tuhat oppituntia, niin ainoastaan kourallisen niistä olen kokenut onnistuneen. Toisaalta tässä on ongelmana myös se, että yleensä ajattelen kaiken mitä teen epäonnistuvan. Mistä voin tietää tunnin menneen pieleen? Mitä se edes tarkoittaa? Sitä ettei se tunnu minusta hyvältä. Ja se ei tunnu minusta hyvältä, jos en koe kaiken olevan kontrollissa. Ja koska kaikki ei voi koskaan olla kontrollissa kun pitäisi yrittää opettaa parikymmentä yksilöä eikä puhua seinille, niin ei siitä voi koskaan tullakaan mitään.
Koen oppilat lähinnä ongelmina. Se mitä ilmeisesti sitten haluaisin, on että kaikki olisivat aivan hiljaa kaiken aikaa ja kuuntelisivat ja oppisivat kaiken mitä selitän. Toisaalta en välitä yhtään miten hyvin oppilaat menestyvät. Enkä ole erityisen ylpeä tai tyytyväinen jos joku saa kokeesta hyvän numeron. Siksi minun ei myöskään kannata edes pyrkiä kehumaan oppilaita kokeesta tai muusta osaamisesta. Koska se ei kerta kaikkiaan kuulostaisi luontevalta.
Jotenkin pelkään mennä töihin, koska yksi tunteeni oppilaita kohtaan todellakin on pelko. En pelkää että he tekisivät minulle mitään tms. Vaan ikään kuin pelkään heidän kohtaamistaaan. Sitä etten pysty kontrolloimaan heitä. Että he nolaavat minut ja jotenkin pilkkaavat minua.
Tähän voisi sanoa, että miksi välität joidenkin alaikäisten ajatuksista ja teoista. Varsinkin kun tässä tapauksessa kuten niissä pieleen menneissä oppitunneissa paljolti on kyse harha-ajatuksista, ja siitä että koen ylipäätään kaiken menevän aina väärin. Ehkä en sitten ole tarpeeksi aikuinen. En oikein ymmärrä millainen minun pitäisi olla.
Sitten vielä selkeämmin kommentteja ihan ensimmäisen kirjoittajan viestiin. Minunkin tunneillani metelöidään, se on ahdistavaa ja aiheuttaa todella mustia synkkiä tunnetiloja. Otan sen siis selkeästi liian vakavasti. Koen sen jonkinlaiseksi valtavan suureksi epäonnistumiseksi. Se ei auta, että alkaa huutaa. Ehkä olen vääränlainen henkilö, eikä minulla ole auktoriteettia. Toisaalta auktoriteetti on teatteria niin sitäkin pystyy vuosien saatossa opiskelemaan.
Minäkin seuraan vain oppikirjaa ja sen kappaleiden mukaan menen eteenpäin. En tunne siitä sinällään mitään pahaa oloa, koska en oikeasti osaa välittää oppiaineestani ja oppimisesta mitään. Toisaalta kyllä osaan pettyä jos olen ajatellut, että jokin asia minkä koen tärkeäksi menee tunnilla täysin ohi oppilailta surkean selitykseni ja hälinän vuoksi. Toisaalta en ehkä silloinkaan harmittele sitä että oppilaat eivät opi, vaan että en ole itse itselleni onnistunut kuten halusin.
Minun pitää ikään kuin näytellä opettajaa esim. siinä, että yrittäisin tsempata sellaista jota ei kiinnosta opiskelemaan. Mutta lähinnä vain olen melkein vihainen tälle oppilaalle että sitä pitää jatkuvasti patistaa ja komentaa. Mutta olen myös ajatellut, että miksi ajattelen näin. Miksen vain antaisi niiden olla tekemättä mitään ja näpertää kännykkää jos niin haluavat. Turha ottaa stressiä siitä. Joillain toisilla kollegoilla on voimakas ajatus siitä miten pitää olla tunneilla ajoissa ja olla kirjat ja välineet. Yleensä olen ärtynyt kun nämä asiat eivät toteudu omilla tunneillani. Mutta tarkemmin ajatellen, en oikeasti välitä asiasta pätkän vertaa. Miksi siis näyttelisin jotain negatiivisia reaktioita. Oikeasti jos käyttäytyisin miltä tuntuu, en edes kirjoittaisi myöhästymisiä ja kirjojen yms. unohtamisia ylös.
Tajuan että oppilaat ovat eritasoisia, mutta en edes yritä opettaa niitä heikompia. En osaa, siihen menee kaiken muun ohella aivan älyttömästi aikaa. En koe siitä mitään huonoa omaatuntoa jostain syystä.
Pitäisi hallita aine, osata opettaa sujuvasti ja siten ettei ole kertaakaan palikat hukassa, hallita luokkaa, olla jotenkin positiivinen ja mukavaksi koettu ihminen ja sitten vielä suhtautua oppilaisiin yksilöinä. Niin tämä on aivan liian vaikea yhtälä ainakin aluksi. Lähinnä vain jotain saa edellisenä iltana harsittua kasaan, kertoo siitä jotain ja sitten se tunti on ohi. Kaiken aikaa paha olo.- tietää_
Mieti nyt tarkkaan, että mitä haluat elämältä ja työstäsi. Tuollainen meno ei voi jatkua kovinkaan kauvaa, sillä muutut erittäin kyyniseksi ja ilottomaksi, jos et ala tuntemaan työtäsi mielekkääksi.
Psykologin juttusille ehkä kannattaisi mennä, jos pelon- ja mitättömyydentunne edelleen jatkuu. Muista myös, ettei ole vääriä ihmisiä; on vain oikeita ihmisiä, mutta vääriä työtehtäviä. - 858858
tietää_ kirjoitti:
Mieti nyt tarkkaan, että mitä haluat elämältä ja työstäsi. Tuollainen meno ei voi jatkua kovinkaan kauvaa, sillä muutut erittäin kyyniseksi ja ilottomaksi, jos et ala tuntemaan työtäsi mielekkääksi.
Psykologin juttusille ehkä kannattaisi mennä, jos pelon- ja mitättömyydentunne edelleen jatkuu. Muista myös, ettei ole vääriä ihmisiä; on vain oikeita ihmisiä, mutta vääriä työtehtäviä.Mielestäni en voisi muuttua kyyniseksi koska minulla ei ole ollut mitään idealismiakaan. Eikä muutenkaan mitään sellaista visiota, että mitä ja miten ja miksi haluaisin opettaa. Tämä johtuu siitä, että en osaa enkä uskalla olla oikein mistään mitään mieltä. Mikä taas johtuu yleisestä heikosta itsetunnosta tms.
En kerta kaikkiaan osaa saada päässäni mitään ajatusta, että miten mikäkin asia pitäisi opettaa. Koska kaikki tuntuu jatkuvan ahdistuksen takia sekasotkulta. Mutta nämä yleiset ongelmani olivat olemassa jo ennen opettajan töitä.
Teen oppitunteja sillä tavalla, että luen oppikirjoja, tarkastan asioita internetistä ja sitten kirjoitan niitä tiedostoon. Olen hermostunut ja etsin ja haalin mahdollisimman paljon tehtäviä, koska jostain syystä pelkään edelleen yli tuhannen oppitunnin jälkeen että minulla ei ole tarpeeksi materiaalia. Olen epävarma mutta lopulta saan jonkinlaisen lappusen ja materiaalit kasaan. Sitten tunnilla homma menee aina pieleen. Tämä on tapahtunut satoja kertoja. En muista kaikkia juttuja mitä piti opettaa ja en koe että homma etenee niin kuin olen suunnitellut. Toisaalta kuten sanoin aiemmin tämä on eräänlaista oman epävarmuuden luomaa harhaa. Mutta muistan kyllä että nuorempana jos oli jokin vaikea tehtävä ja sitten huomasi selviävänsä siitä tarpeeksi monta kertaa, alkoi uskoa itseensä. Mutta nykyään sekään ei näköjään toimi. Tai sitten pitää odottaa kahta tai kolmea tuhatta kertaa.
Olen miettinyt olenko väärällä alalla ja lähinnä olen sitä mieltä että työ on väärä ala. Että siis oikeasti, jos lapsityö on kielletty niin miksei aikuistyö. Tuntuu väärältä, että ihmiselämästä menee niin paljon työntekoon. Toisaalta pakko jostain rahaa saada. Mutta en ole oppinut hyväksymään koko työnteon todellisuutta.
Jos vaihtaisin alaa, ei se olisi yhtään sen helpompaa koska olisin ihan sama ihminen. Lisäksi opetusala on potentiaalisesti hyvinkin mukavaa. Vaihtelevia päiviä, ja työtehtävässä saa ja pitää olla läsnäoleva (toisin kuin vaikka jossain toimistotyössä). Tietenkin lomat ovat hyvät. Jos en ylipäätään haluaisi tehdä työtä, niin parempi sitten tehdä sellaista jossa voi melkein kolme kuukautta lomailla.
Olen puhunut psykoterapeuttien kanssa vuosia, mutta ei siitä sinänsä tule hullua hurskaammaksi. Tai ainakaan tämän parempaan jamaan.
Se on kyllä olennainen kysymys, että mikä tässä ahdistaa. Jos en kerta välitä siitä oppivatko oppilaat, enkä koe siitä huonoa omaatuntoa kuten koko ketjun aloittaja. Haluanko siis itseäni varten, että kokisin päässäni, että oppitunti menisi kuten olen halunnut. Että sitäkö aina ajan takaa ja sekö melkein joka tunnin jälkeen tuntuu pahalta.
Olen yrittänyt miettiä ja pohtia asiaa, mutta näköjään en enää nykyään osaa ajatella sillä tavalla että se johtaisi johonkin tuloksiin. Esimerkiksi olen ajatellut, että en ole lääkäri enkä siis voi munata kauhean vakavasti. Mutta ei se auta. Nyt sitten ahdistumaan taas. Yritän tehdä ensi viikon töitä valmiiksi. - matkndi
858858 kirjoitti:
Mielestäni en voisi muuttua kyyniseksi koska minulla ei ole ollut mitään idealismiakaan. Eikä muutenkaan mitään sellaista visiota, että mitä ja miten ja miksi haluaisin opettaa. Tämä johtuu siitä, että en osaa enkä uskalla olla oikein mistään mitään mieltä. Mikä taas johtuu yleisestä heikosta itsetunnosta tms.
En kerta kaikkiaan osaa saada päässäni mitään ajatusta, että miten mikäkin asia pitäisi opettaa. Koska kaikki tuntuu jatkuvan ahdistuksen takia sekasotkulta. Mutta nämä yleiset ongelmani olivat olemassa jo ennen opettajan töitä.
Teen oppitunteja sillä tavalla, että luen oppikirjoja, tarkastan asioita internetistä ja sitten kirjoitan niitä tiedostoon. Olen hermostunut ja etsin ja haalin mahdollisimman paljon tehtäviä, koska jostain syystä pelkään edelleen yli tuhannen oppitunnin jälkeen että minulla ei ole tarpeeksi materiaalia. Olen epävarma mutta lopulta saan jonkinlaisen lappusen ja materiaalit kasaan. Sitten tunnilla homma menee aina pieleen. Tämä on tapahtunut satoja kertoja. En muista kaikkia juttuja mitä piti opettaa ja en koe että homma etenee niin kuin olen suunnitellut. Toisaalta kuten sanoin aiemmin tämä on eräänlaista oman epävarmuuden luomaa harhaa. Mutta muistan kyllä että nuorempana jos oli jokin vaikea tehtävä ja sitten huomasi selviävänsä siitä tarpeeksi monta kertaa, alkoi uskoa itseensä. Mutta nykyään sekään ei näköjään toimi. Tai sitten pitää odottaa kahta tai kolmea tuhatta kertaa.
Olen miettinyt olenko väärällä alalla ja lähinnä olen sitä mieltä että työ on väärä ala. Että siis oikeasti, jos lapsityö on kielletty niin miksei aikuistyö. Tuntuu väärältä, että ihmiselämästä menee niin paljon työntekoon. Toisaalta pakko jostain rahaa saada. Mutta en ole oppinut hyväksymään koko työnteon todellisuutta.
Jos vaihtaisin alaa, ei se olisi yhtään sen helpompaa koska olisin ihan sama ihminen. Lisäksi opetusala on potentiaalisesti hyvinkin mukavaa. Vaihtelevia päiviä, ja työtehtävässä saa ja pitää olla läsnäoleva (toisin kuin vaikka jossain toimistotyössä). Tietenkin lomat ovat hyvät. Jos en ylipäätään haluaisi tehdä työtä, niin parempi sitten tehdä sellaista jossa voi melkein kolme kuukautta lomailla.
Olen puhunut psykoterapeuttien kanssa vuosia, mutta ei siitä sinänsä tule hullua hurskaammaksi. Tai ainakaan tämän parempaan jamaan.
Se on kyllä olennainen kysymys, että mikä tässä ahdistaa. Jos en kerta välitä siitä oppivatko oppilaat, enkä koe siitä huonoa omaatuntoa kuten koko ketjun aloittaja. Haluanko siis itseäni varten, että kokisin päässäni, että oppitunti menisi kuten olen halunnut. Että sitäkö aina ajan takaa ja sekö melkein joka tunnin jälkeen tuntuu pahalta.
Olen yrittänyt miettiä ja pohtia asiaa, mutta näköjään en enää nykyään osaa ajatella sillä tavalla että se johtaisi johonkin tuloksiin. Esimerkiksi olen ajatellut, että en ole lääkäri enkä siis voi munata kauhean vakavasti. Mutta ei se auta. Nyt sitten ahdistumaan taas. Yritän tehdä ensi viikon töitä valmiiksi.Kirjoitat erittäin selkeästi ja syvällisesti tilanteesta, joka saattaa mukailla monenkin nuoren aineenopettajan ajatuksia. Itse olen vasta hiljalleen valmistumassa aineenopettajaksi, mutta kokemukset moninaisista sijaisuuksista ovat tuntuneet ristiriitaisilta hieman samaan tapaan kuin sinun kuvauksessasi. Ihmisvuorovaikutuksen takia opettajan työ etenkin yläkoulussa on todella kuormittavaa henkisesti. Päivän aikana kohdatut 80-150 oppilasta tulevat painostaviin uniinkin ihan eri tavalla kuin toimistotyön Exel-taulukot, jotka toki nekin saattavat joskus ahdistaa.
Epävarmuus omasta aineenhallinnasta on mielestäni tervettä, koska esimerkiksi luonnontieteissä oppilaat voivat pelkillä miksi-kysymyksillä hyvin nopeasti saada aikaan tilanteen, jossa tyydyttävää nopeaa vastausta ei pystyisi tarjoamaan edes alan professori. Perusaineenhallinta on loppujen lopuksi yliopiston käyneellä väkisinkin hallussa, mutta itse opetettavaan ainekseen tutustuu lisää aina tunteja suunnitellessa. Opettajien ikälisäjärjestelmän mukaanhan vanha opettaja saa samoilla tunneilla 800 euroa enemmän kuussa kuin nuori opettaja, joten ei nuoren tarvitse mielestäni pystyä yhtä briljanttiin opetukseen kuin mihin kenties vanhempi kollega pystyy. Riittää, kunhan käy opetussuunnitelman asiat läpi ja tekee luokassa opetus- ja kasvatustyötä parhaansa mukaan.
Olet erinomaisen oikeilla jäljillä, kun asettelet työsi merkitystä oikeisiin uomiin. Ovathan etenkin peruskoulun opettajat tavallaan "sylttytehtaan" tuotantolinjalla ja pukkaavat muutamia tuhansia oppilaita työuransa kuluessa eteenpäin. Vaikka itse olen ollut koulussa erinomainen oppilas ja suorittanut hyvin pääaineopintoni yliopistossa, yläkoulun kirjoissa saattaa tulla vastaan asioita, joita opiskelin viimeksi yläkoulussa oppikirjan näkökulmasta. Tämä siitäkin huolimatta, että osasin kyseiset asiat hyvin yläkoulussa ja silloiset opettajatkin olivat mielestäni hyviä. Lopulta mieleen on jäänyt vain opettajien persoonat, heille ominaiset työtavat ja opetuksen ulkopuoliset keskustelut heidän kanssaan. Jos siis pystyt urasi aikana tavalla tai toisella rohkaisemaan kohti unelmien uraa tai muuten vain hyvää elämää edes joitain oppilaita, et ole enää tavallinen, vaan suorastaan erinomainen opettaja.
Minä olen yhtä lailla lähdössä opettajan uralle, vaikka taustalla on ongelmia itsetunnon ja masennus/ahdistuneisuusoireiden kanssa. Ongelmat ovat olleet onneksi vähentymään päin, mutta tavoitteena on tietysti täysi parantuminen. Nettikeskusteluissa on helppoa heittää ehdotuksia alanvaihdosta, mutta eihän sellainen ykskaks käy. Ja kuten sanottu, elanto on jostain hankittava. Sen sijaan työtaakan keventämistä voisin suositella jatkoa ajatellen. Onko sinulla ylitunteja? Jos on, niitä voi yrittää seuraavaksi vuodeksi vähentää. Omilla keinoilla voit vaikuttaa työmäärään käytännössä vain suunnittelutyötä leikkaamalla. Oppilaille voi koittaa keksiä itsenäisiä projekteja, jotteivät kaikki tunnit mene itse puhuessa. Kehtaan myös ehdottaa videoiden näyttämistä, sopivissa määrin tietysti.
Tärkeintä jaksamisesi kannalta olisi tietysti saada työnteko jossain määrin mielekkääksi. Se voi tapahtua opettajana oikeastaan vain silloin, kun oppilaiden kanssa on jossain määrin hyvät välit. Vihamielisiä/välinpitämättömiä luokkia on uuvuttavaa opettaa. Täysin hiljaisia ryhmiä ei voi saada aikaiseksi enää nykyään, ellei hallitse pelolla, mikä tuskin on omiaan parantamaan oppimistuloksia. Sanoisin vielä, että yleisen jaksamisen kannalta kannattaisi jollain ilveellä raapia liikunta takaisin päiväjärjestykseen. Sillä saan ainakin itse niin unen kuin ruokahalunkin asiat toimimaan aika lailla paremmin.
Yhtä kaikki, kirjoitat erittäin hyvin ja uskon, että sinusta tulee mitä parhain opettaja. Olisi mielenkiintoista lukea vielä lisää tilanteestasi ja sen kehittymisestä. Voimia! - 858858
matkndi kirjoitti:
Kirjoitat erittäin selkeästi ja syvällisesti tilanteesta, joka saattaa mukailla monenkin nuoren aineenopettajan ajatuksia. Itse olen vasta hiljalleen valmistumassa aineenopettajaksi, mutta kokemukset moninaisista sijaisuuksista ovat tuntuneet ristiriitaisilta hieman samaan tapaan kuin sinun kuvauksessasi. Ihmisvuorovaikutuksen takia opettajan työ etenkin yläkoulussa on todella kuormittavaa henkisesti. Päivän aikana kohdatut 80-150 oppilasta tulevat painostaviin uniinkin ihan eri tavalla kuin toimistotyön Exel-taulukot, jotka toki nekin saattavat joskus ahdistaa.
Epävarmuus omasta aineenhallinnasta on mielestäni tervettä, koska esimerkiksi luonnontieteissä oppilaat voivat pelkillä miksi-kysymyksillä hyvin nopeasti saada aikaan tilanteen, jossa tyydyttävää nopeaa vastausta ei pystyisi tarjoamaan edes alan professori. Perusaineenhallinta on loppujen lopuksi yliopiston käyneellä väkisinkin hallussa, mutta itse opetettavaan ainekseen tutustuu lisää aina tunteja suunnitellessa. Opettajien ikälisäjärjestelmän mukaanhan vanha opettaja saa samoilla tunneilla 800 euroa enemmän kuussa kuin nuori opettaja, joten ei nuoren tarvitse mielestäni pystyä yhtä briljanttiin opetukseen kuin mihin kenties vanhempi kollega pystyy. Riittää, kunhan käy opetussuunnitelman asiat läpi ja tekee luokassa opetus- ja kasvatustyötä parhaansa mukaan.
Olet erinomaisen oikeilla jäljillä, kun asettelet työsi merkitystä oikeisiin uomiin. Ovathan etenkin peruskoulun opettajat tavallaan "sylttytehtaan" tuotantolinjalla ja pukkaavat muutamia tuhansia oppilaita työuransa kuluessa eteenpäin. Vaikka itse olen ollut koulussa erinomainen oppilas ja suorittanut hyvin pääaineopintoni yliopistossa, yläkoulun kirjoissa saattaa tulla vastaan asioita, joita opiskelin viimeksi yläkoulussa oppikirjan näkökulmasta. Tämä siitäkin huolimatta, että osasin kyseiset asiat hyvin yläkoulussa ja silloiset opettajatkin olivat mielestäni hyviä. Lopulta mieleen on jäänyt vain opettajien persoonat, heille ominaiset työtavat ja opetuksen ulkopuoliset keskustelut heidän kanssaan. Jos siis pystyt urasi aikana tavalla tai toisella rohkaisemaan kohti unelmien uraa tai muuten vain hyvää elämää edes joitain oppilaita, et ole enää tavallinen, vaan suorastaan erinomainen opettaja.
Minä olen yhtä lailla lähdössä opettajan uralle, vaikka taustalla on ongelmia itsetunnon ja masennus/ahdistuneisuusoireiden kanssa. Ongelmat ovat olleet onneksi vähentymään päin, mutta tavoitteena on tietysti täysi parantuminen. Nettikeskusteluissa on helppoa heittää ehdotuksia alanvaihdosta, mutta eihän sellainen ykskaks käy. Ja kuten sanottu, elanto on jostain hankittava. Sen sijaan työtaakan keventämistä voisin suositella jatkoa ajatellen. Onko sinulla ylitunteja? Jos on, niitä voi yrittää seuraavaksi vuodeksi vähentää. Omilla keinoilla voit vaikuttaa työmäärään käytännössä vain suunnittelutyötä leikkaamalla. Oppilaille voi koittaa keksiä itsenäisiä projekteja, jotteivät kaikki tunnit mene itse puhuessa. Kehtaan myös ehdottaa videoiden näyttämistä, sopivissa määrin tietysti.
Tärkeintä jaksamisesi kannalta olisi tietysti saada työnteko jossain määrin mielekkääksi. Se voi tapahtua opettajana oikeastaan vain silloin, kun oppilaiden kanssa on jossain määrin hyvät välit. Vihamielisiä/välinpitämättömiä luokkia on uuvuttavaa opettaa. Täysin hiljaisia ryhmiä ei voi saada aikaiseksi enää nykyään, ellei hallitse pelolla, mikä tuskin on omiaan parantamaan oppimistuloksia. Sanoisin vielä, että yleisen jaksamisen kannalta kannattaisi jollain ilveellä raapia liikunta takaisin päiväjärjestykseen. Sillä saan ainakin itse niin unen kuin ruokahalunkin asiat toimimaan aika lailla paremmin.
Yhtä kaikki, kirjoitat erittäin hyvin ja uskon, että sinusta tulee mitä parhain opettaja. Olisi mielenkiintoista lukea vielä lisää tilanteestasi ja sen kehittymisestä. Voimia!Kiitos viestistäsi. Oli mukava lukea.
Yleisesti ottaen kun alan kirjoittaa tilanteestani, saan asiat ehkä kuulostamaan huonommilta kuin ne ovat. En tarkoittanut, että en välitä oppiaineestani tai oppilaista siinä mielessä, että olisin jotenkin välinpitämätön tai vihamielinen. Vaan siksi että ylipäätään kykyni välittää mistään tai olla kiinnostunut mistään on hyvin rajoittunut, vaikka toisin haluaisinkin. Mikä on kyllä suuri ongelma. Minulla ei oikeastaan ole mitään harrastuksia, enkä osaa ajatella, että olisin kiinnostunut mistään asiasta niin paljon, että haluaisin siihen perehtyä. Taustalla on ehkä myös ajatus, että haluaisin itse asiassa hallita kaiken, ja koska harrastuksenkin kohdalla pitäisi tehdä valinta, niin en halua valita mitään että vaihtoehdot pysyvät avoimina. Mutta tämä johtaa siihen että en tee yhtään mitään.
Kirjoitit, että viestini olivat hyvin kirjoitettuja ja selkeitä. Tämäkin on outo, mutta mukava asia kuulla. Koska minulla oli ainakin niitä kirjoittaessa todella ahdistunut ja paha olo, ja koin että ne ovat varmaan erittäin sekavia ja huonosti kirjoitettuja. Luultavasti ajattelen samalla tavalla joskus oppitunneista. Koen sen menneen täysin penkin alle, kun taas monet oppilaat kokivatkin oppineensa hyvin.
Minulla ei ole ylitunteja ja tosiaan ainut tapa vähentää työtä on vähentää suunnittelua. Mutta tällä hetkellä se menee samanlaisessa ahdistuksessa ja sumussa kuin aina ennenkin, enkä pysty oikeastaan vähentämään kun tuntuu etten edes tajua mitä teen. Tosin onhan aina välillä valoisampia hetkia tässäkin asiassa, jolloin tuntien suunnittelu suorastaan liimaa koneen äärelle ja tuntuu helpolta ja kivalta. Minulla on vain taipumus unohtaa tämä kun vajoan synkempään vaiheeseen.
Onneksi tein satunnaisia sijaisuuksia ennen kokopäiväistä opettajantyötä. Koska siellä näin millaista homma voi pahimmillaan olla. Tai itse tein siitä itselleni pahempaa kuin se olikaan, kun vatvoin asioita päässäni aina päivän jälkeen. Erään alle kahden viikon sijaisuuden jälkeen koin olevani ainakin mukamas henkisesti huonommassa tilassa kuin melkein koskaan ennen elämässäni. (Tai siis oikeasti olin vajonnut tyypilliseen synkkään kuoppaan jossa kaikki tuntuu pahemmalta kuin onkaan.) Mutta kaikki tämä oli eräänlaista harhaa ja hulluutta loppujen lopuksi. Koska itse tein itsestäni epäonnistuneen ja huonon jollain täysin ylimitoitetuilla vaatimuksilla. Tein esimerkiksi tuolloin johonkin aamuyöhön asti omia tehtäviä tunneille ihan nollapisteestä asti. Ja miksi, koska näköjään en sinänsä välittänyt tai osannut välittää oppivatko oppilaat vai ei.
Eli en oikein osaa sanoa kenet yritän vakuuttaa.
Mutta siis, näiden sijaisuuksien kautta opin ottamaan vähemmän vakavasti. Terapeuttini sanoi silloin, että minun pitäisi keskittyä vain lähinnä siihen miten nuorten kanssa ollaan eikä mihinkään opettamiseen. Ja se varmaan onkin tärkeintä. Nyt tällaisissa kokopäivätöissä minulla on ollut kaksi eri työpaikkaa, ja täällä toisessa sain paljon paremman alun kun en vetänyt hernettä nenään ja suuttunut yms., vaan suhtauduin leppoisammin ja huumorilla oppilaiden juttuihin. Nyt ainakin joidenkin luokkien kanssa on mukava ja helppo työskennellä, ja he ovat selkeästi ilmaisseet että pitävät minusta ja opetuksesta.
Minulla vain ei ole kunnolla välineitä vaikka sellaisia oppilaita kohtaan, jotka keskustelevat jatkuvasti keskenään eivätkä seuraa opetusta. En tiedä miten heidät fiksusti saisi seuraamaan. Toisaalta taas, miksi edes haluan että he seuraavat.
Itse en muuten ollut hyvä koulussa kuin muutamissa aineissa. En tajunnut miten koulussa menestytään.
Tämä viikonloppu meni ikävä kyllä tyypilliseen tapaan. Torstain tienoilla loin kuvitelmia miten hoidan työasiat kuntoon jo perjantaina tai viimeistään lauantaina. Kuvittelin miten työskentely sujuu ja hommat tulevat valmiiksi. Mutta nyt on sunnuntai ja kello seitsemän illalla, enkä ole vielä tehnyt mitään. Yritin kyllä, mutta ahdistus nousi ja se sitten houkutteli vain katsomaan telkkaria. Positiivisena on kuitenkin pidettävä sitä, että loppujen lopuksi saan aina jotenkin hommat tehtyä. En vain aina ennen kuin on aivan pakko.
Olisi varmaan ihan hyväkin kirjoitella tänne. Koska täältä voi ehkä saada jotain perspektiiviä asioihin. Eikä mitään muuta tällaista keskustelumahdollisuutta tästä aiheesta oikein ole olemassa. - matkndi
858858 kirjoitti:
Kiitos viestistäsi. Oli mukava lukea.
Yleisesti ottaen kun alan kirjoittaa tilanteestani, saan asiat ehkä kuulostamaan huonommilta kuin ne ovat. En tarkoittanut, että en välitä oppiaineestani tai oppilaista siinä mielessä, että olisin jotenkin välinpitämätön tai vihamielinen. Vaan siksi että ylipäätään kykyni välittää mistään tai olla kiinnostunut mistään on hyvin rajoittunut, vaikka toisin haluaisinkin. Mikä on kyllä suuri ongelma. Minulla ei oikeastaan ole mitään harrastuksia, enkä osaa ajatella, että olisin kiinnostunut mistään asiasta niin paljon, että haluaisin siihen perehtyä. Taustalla on ehkä myös ajatus, että haluaisin itse asiassa hallita kaiken, ja koska harrastuksenkin kohdalla pitäisi tehdä valinta, niin en halua valita mitään että vaihtoehdot pysyvät avoimina. Mutta tämä johtaa siihen että en tee yhtään mitään.
Kirjoitit, että viestini olivat hyvin kirjoitettuja ja selkeitä. Tämäkin on outo, mutta mukava asia kuulla. Koska minulla oli ainakin niitä kirjoittaessa todella ahdistunut ja paha olo, ja koin että ne ovat varmaan erittäin sekavia ja huonosti kirjoitettuja. Luultavasti ajattelen samalla tavalla joskus oppitunneista. Koen sen menneen täysin penkin alle, kun taas monet oppilaat kokivatkin oppineensa hyvin.
Minulla ei ole ylitunteja ja tosiaan ainut tapa vähentää työtä on vähentää suunnittelua. Mutta tällä hetkellä se menee samanlaisessa ahdistuksessa ja sumussa kuin aina ennenkin, enkä pysty oikeastaan vähentämään kun tuntuu etten edes tajua mitä teen. Tosin onhan aina välillä valoisampia hetkia tässäkin asiassa, jolloin tuntien suunnittelu suorastaan liimaa koneen äärelle ja tuntuu helpolta ja kivalta. Minulla on vain taipumus unohtaa tämä kun vajoan synkempään vaiheeseen.
Onneksi tein satunnaisia sijaisuuksia ennen kokopäiväistä opettajantyötä. Koska siellä näin millaista homma voi pahimmillaan olla. Tai itse tein siitä itselleni pahempaa kuin se olikaan, kun vatvoin asioita päässäni aina päivän jälkeen. Erään alle kahden viikon sijaisuuden jälkeen koin olevani ainakin mukamas henkisesti huonommassa tilassa kuin melkein koskaan ennen elämässäni. (Tai siis oikeasti olin vajonnut tyypilliseen synkkään kuoppaan jossa kaikki tuntuu pahemmalta kuin onkaan.) Mutta kaikki tämä oli eräänlaista harhaa ja hulluutta loppujen lopuksi. Koska itse tein itsestäni epäonnistuneen ja huonon jollain täysin ylimitoitetuilla vaatimuksilla. Tein esimerkiksi tuolloin johonkin aamuyöhön asti omia tehtäviä tunneille ihan nollapisteestä asti. Ja miksi, koska näköjään en sinänsä välittänyt tai osannut välittää oppivatko oppilaat vai ei.
Eli en oikein osaa sanoa kenet yritän vakuuttaa.
Mutta siis, näiden sijaisuuksien kautta opin ottamaan vähemmän vakavasti. Terapeuttini sanoi silloin, että minun pitäisi keskittyä vain lähinnä siihen miten nuorten kanssa ollaan eikä mihinkään opettamiseen. Ja se varmaan onkin tärkeintä. Nyt tällaisissa kokopäivätöissä minulla on ollut kaksi eri työpaikkaa, ja täällä toisessa sain paljon paremman alun kun en vetänyt hernettä nenään ja suuttunut yms., vaan suhtauduin leppoisammin ja huumorilla oppilaiden juttuihin. Nyt ainakin joidenkin luokkien kanssa on mukava ja helppo työskennellä, ja he ovat selkeästi ilmaisseet että pitävät minusta ja opetuksesta.
Minulla vain ei ole kunnolla välineitä vaikka sellaisia oppilaita kohtaan, jotka keskustelevat jatkuvasti keskenään eivätkä seuraa opetusta. En tiedä miten heidät fiksusti saisi seuraamaan. Toisaalta taas, miksi edes haluan että he seuraavat.
Itse en muuten ollut hyvä koulussa kuin muutamissa aineissa. En tajunnut miten koulussa menestytään.
Tämä viikonloppu meni ikävä kyllä tyypilliseen tapaan. Torstain tienoilla loin kuvitelmia miten hoidan työasiat kuntoon jo perjantaina tai viimeistään lauantaina. Kuvittelin miten työskentely sujuu ja hommat tulevat valmiiksi. Mutta nyt on sunnuntai ja kello seitsemän illalla, enkä ole vielä tehnyt mitään. Yritin kyllä, mutta ahdistus nousi ja se sitten houkutteli vain katsomaan telkkaria. Positiivisena on kuitenkin pidettävä sitä, että loppujen lopuksi saan aina jotenkin hommat tehtyä. En vain aina ennen kuin on aivan pakko.
Olisi varmaan ihan hyväkin kirjoitella tänne. Koska täältä voi ehkä saada jotain perspektiiviä asioihin. Eikä mitään muuta tällaista keskustelumahdollisuutta tästä aiheesta oikein ole olemassa.Kyllä tänne kirjoittaminen varmasti kannattaa. Opettajille on aika heikosti vertaistukea tarjolla, sillä harva opettaja tahtoo tai uskaltaa avautua heikkouksistaan tai työrauhaongelmista edes opettajanhuoneessa. Etenkin vanhemmat kollegat saattavat murjaista jotain typerää auktoriteetin puutteesta ja sopimattomuudesta opettajaksi, mikä ei varmasti helpota avautuvan opettajan oloa. Hyväksi opettajaksi kasvetaan vain ajan kanssa ja kuten sanoitkin, auktoriteetin rakentamiseen liittyy monenlaisia draaman keinoja, jotka oppii niin ikään virkaiän karttuessa.
Toivon mukaan käyntisi terapeutilla helpottavat oloasi ja mahdollistavat myös elämän muuttumisen mielekkääksi pitkällä aikavälillä. Vaikket tuntisikaan saavasi työstä iloa elämääsi, en usko sen pahaakaan tekevän. Terapia on yleensä niin pitkäjänteinen hoitomuoto, että sen aikana kannattaa työskennellä, jos vain suinkin jaksaa. Pitkäaikaisena sairauslomalaisena tai työttömänä ehtii pudota työelämästä, eikä rahattomuus varmaankaan avita mielenterveyden edistymistä.
Sanotaan, että opettajan ammatissa ensimmäiset 2-3 vuotta ovat selviytymisen ja sinnittelyn aikaa, joten työpuolella elämä saattaa helpottua sinulla varsin piankin. Tärkeintä on tiedostaa, ettet ole huono opettaja, eivätkä tuntisi luultavasti ole poikkeuksellisen levottomia. Täysin hiljainen ja opetukseen keskittyvä luokka olisi minulle itsellekin mieluisin, jotta saisin juuri kokea sen tunteen tai ehkä ennemmin illuusion, kuinka oppi menee perille haluamallani tavalla minun kontrollissani. Tästä näkemyksestä pitäisi päästä irti, muuten iskee työuupumus tavalla tai toisella. Opettajan tulee valmistella ja pitää oppitunnit sekä hoitaa rehtorin määräämät muut tehtävät. Opetuksesta piittaamattomia oppilaita voi yrittää tukea ja koittaa ujuttaa heidät esimerkiksi erityisopetukseen, mutta eihän aineenopettaja voi tehdä hokkuspokkus-temppuja kymmenien oppimiskyvyttömien tai -haluttomien kohdalla, koska viikkotyöajan on tarkoitus olla suunnilleen sama kuin muillakin palkansaajilla. Tervettä välinpitämättömyyttä kannattaa siis ottaa aimo annos työkalupakkiin.
Vaikuttaisi siltä, että itse opettajana toimimisessa ongelmasi eivät ole lopulta pahemmat kuin monilla, monilla nuorilla aineenopettajilla. Niin ikään olet opettajana varmasti aivan riittävän hyvää tasoa ja kykenet rakentamaan luottamusta itsesi ja oppilaiden välille, jos kerran muutamat ryhmät jo suorastaan pitävät sinusta. Luulisin, että työpahoinvointisi pienenee huomattavasti, kunhan terapia alkaa vaikuttaa. Annat päivittäin itsestäsi jo aivan tarpeeksi työlle toimimalla tärkeässä ammatissa, joten voit hyvällä omatunnolla keskittyä illat omaan hyvinvointiisi, josko keksisit tapoja edistää sitä. - opex
858858 kirjoitti:
Kiitos viestistäsi. Oli mukava lukea.
Yleisesti ottaen kun alan kirjoittaa tilanteestani, saan asiat ehkä kuulostamaan huonommilta kuin ne ovat. En tarkoittanut, että en välitä oppiaineestani tai oppilaista siinä mielessä, että olisin jotenkin välinpitämätön tai vihamielinen. Vaan siksi että ylipäätään kykyni välittää mistään tai olla kiinnostunut mistään on hyvin rajoittunut, vaikka toisin haluaisinkin. Mikä on kyllä suuri ongelma. Minulla ei oikeastaan ole mitään harrastuksia, enkä osaa ajatella, että olisin kiinnostunut mistään asiasta niin paljon, että haluaisin siihen perehtyä. Taustalla on ehkä myös ajatus, että haluaisin itse asiassa hallita kaiken, ja koska harrastuksenkin kohdalla pitäisi tehdä valinta, niin en halua valita mitään että vaihtoehdot pysyvät avoimina. Mutta tämä johtaa siihen että en tee yhtään mitään.
Kirjoitit, että viestini olivat hyvin kirjoitettuja ja selkeitä. Tämäkin on outo, mutta mukava asia kuulla. Koska minulla oli ainakin niitä kirjoittaessa todella ahdistunut ja paha olo, ja koin että ne ovat varmaan erittäin sekavia ja huonosti kirjoitettuja. Luultavasti ajattelen samalla tavalla joskus oppitunneista. Koen sen menneen täysin penkin alle, kun taas monet oppilaat kokivatkin oppineensa hyvin.
Minulla ei ole ylitunteja ja tosiaan ainut tapa vähentää työtä on vähentää suunnittelua. Mutta tällä hetkellä se menee samanlaisessa ahdistuksessa ja sumussa kuin aina ennenkin, enkä pysty oikeastaan vähentämään kun tuntuu etten edes tajua mitä teen. Tosin onhan aina välillä valoisampia hetkia tässäkin asiassa, jolloin tuntien suunnittelu suorastaan liimaa koneen äärelle ja tuntuu helpolta ja kivalta. Minulla on vain taipumus unohtaa tämä kun vajoan synkempään vaiheeseen.
Onneksi tein satunnaisia sijaisuuksia ennen kokopäiväistä opettajantyötä. Koska siellä näin millaista homma voi pahimmillaan olla. Tai itse tein siitä itselleni pahempaa kuin se olikaan, kun vatvoin asioita päässäni aina päivän jälkeen. Erään alle kahden viikon sijaisuuden jälkeen koin olevani ainakin mukamas henkisesti huonommassa tilassa kuin melkein koskaan ennen elämässäni. (Tai siis oikeasti olin vajonnut tyypilliseen synkkään kuoppaan jossa kaikki tuntuu pahemmalta kuin onkaan.) Mutta kaikki tämä oli eräänlaista harhaa ja hulluutta loppujen lopuksi. Koska itse tein itsestäni epäonnistuneen ja huonon jollain täysin ylimitoitetuilla vaatimuksilla. Tein esimerkiksi tuolloin johonkin aamuyöhön asti omia tehtäviä tunneille ihan nollapisteestä asti. Ja miksi, koska näköjään en sinänsä välittänyt tai osannut välittää oppivatko oppilaat vai ei.
Eli en oikein osaa sanoa kenet yritän vakuuttaa.
Mutta siis, näiden sijaisuuksien kautta opin ottamaan vähemmän vakavasti. Terapeuttini sanoi silloin, että minun pitäisi keskittyä vain lähinnä siihen miten nuorten kanssa ollaan eikä mihinkään opettamiseen. Ja se varmaan onkin tärkeintä. Nyt tällaisissa kokopäivätöissä minulla on ollut kaksi eri työpaikkaa, ja täällä toisessa sain paljon paremman alun kun en vetänyt hernettä nenään ja suuttunut yms., vaan suhtauduin leppoisammin ja huumorilla oppilaiden juttuihin. Nyt ainakin joidenkin luokkien kanssa on mukava ja helppo työskennellä, ja he ovat selkeästi ilmaisseet että pitävät minusta ja opetuksesta.
Minulla vain ei ole kunnolla välineitä vaikka sellaisia oppilaita kohtaan, jotka keskustelevat jatkuvasti keskenään eivätkä seuraa opetusta. En tiedä miten heidät fiksusti saisi seuraamaan. Toisaalta taas, miksi edes haluan että he seuraavat.
Itse en muuten ollut hyvä koulussa kuin muutamissa aineissa. En tajunnut miten koulussa menestytään.
Tämä viikonloppu meni ikävä kyllä tyypilliseen tapaan. Torstain tienoilla loin kuvitelmia miten hoidan työasiat kuntoon jo perjantaina tai viimeistään lauantaina. Kuvittelin miten työskentely sujuu ja hommat tulevat valmiiksi. Mutta nyt on sunnuntai ja kello seitsemän illalla, enkä ole vielä tehnyt mitään. Yritin kyllä, mutta ahdistus nousi ja se sitten houkutteli vain katsomaan telkkaria. Positiivisena on kuitenkin pidettävä sitä, että loppujen lopuksi saan aina jotenkin hommat tehtyä. En vain aina ennen kuin on aivan pakko.
Olisi varmaan ihan hyväkin kirjoitella tänne. Koska täältä voi ehkä saada jotain perspektiiviä asioihin. Eikä mitään muuta tällaista keskustelumahdollisuutta tästä aiheesta oikein ole olemassa.En oikein ymmärrä, mitä mieltä on olla opena, jos ei kiinnosta sen paremmin oppilaat kuin oppiainekaan. Opettajan työ ei ole mikä tahansa homma; sitä tehdään nuorten, kasvavien ihmistaimien kanssa. Väärällä alalla oleva ihminen opena voi tehdä suurta hallaa lapsille, sitä suurempaa, mitä nuoremmista on kyse. Samoin hän tekee hallaa itselleen. Ei kukaan voi elää kuvailemallasi tavalla vuosikymmeniä, ainakaan jos meinaa olla kokonainen, onnellinen ihminen. Opettajan on oltava kypsä, itsetunnoltaan vahva ihminen. Näin se vain on.
Tuntuisi mukavalta, jos rehellisin mielin voisin sinulle kirjoittaa, että kyllä se siitä ja että tuolta tuntuu monista aloittavista opettajista. En vain voi, koska minusta tuo kuulostaa huolestuttavalta ja surulliselta.
Kehittyäksesi opena sinun olisi alettava nähdä oppilaasi samanlaisina, joskin tietämättömämpinä ja kypsymättömämpinä ihmisinä kuin itse olet. Heidän kanssaan toimiessa ovat voimassa aivan samat säännöt kuin ihmissuhteissa yleensä, sillä erotuksella että sinä olet aikuinen ja opettaja ja näin suuremmassa vastuussa.
Opettaja, jolla on toimiva vuorovaikutus oppilaiden kanssa, saa todella paljon anteeksi. Eivät oppilaat silloin pahastu siitä, että joskus on tylsä tunti tai ope sekoaa suunnitelmissaan tai ei tiedä jotain. Mutta jos tuota pohjaa ei ole, oppilaat ovat armottomia ja etsivät opesta virhettä tai eivät pidä häntä huonekalua kummempana. Auktoriteetti on luottamusta; oppilaat uskovat opettajaan ja opettajaa, kun luottavat häneen eli kun opettaja on onnistunut kommunikoimaan, että välittää oppilaistaan ja työstään. Oppilaat voivat unohtaa, mitä heille opetit, mutta eivät koskaan sitä, mitä sait heidät tuntemaan. Heidän kanssaan pitää rupatella, vitsailla, itkeä ja nauraa. Opettajan on uskallettava olla ihminen ja persoona. Oppilaat aistivat feikkaamisen.
Opettajan työn kivijalka on aito kiinnostus ihmisiin. Jos sitä ei ole, kannattaa hakeutua muihin töihin.
- sdifureiouw
Taidat tosiaan olla väärällä alalla. Ok kukaan ei ole täydellinen, mutta jos et itse ole kiinnostunut opettamastasi aineesta, välität ehkä tiedostamattomasti oppilaille, että ei sitä ole edes tärkeetä oppia. Se vaikuttaa myös oppilaiden motivaatioon opiskella ainetta. Ja jos et pidä oppilaista etkä välitä oppivatko he vai eivät, niin ei todellakaan ole hyvä. Kuten jo sanoin, kukaan ei ole täydellinen eikä kaikki oppitunnit ole täydellisiä eikä aina tarvikaan, mutta sinun on opettajana oltava kiinnostunut oppilaistasi ja siitä jos he eivät opi. Jos joku tunti ei ollut täydellinen, so what, jos oppilaasi siitä huolimatta oppivat asian. Jos he eivät oppineet, on sinun kokeiltava jotain muuta. Myös sinä opettajana vaikutat suuresti oppilaittesi opiskelumotivaatioon ja oppimiseen asenteinesi ja metodeinesi ja materiaaleinesi. Sinun olisi myös pyrittävä innostamaan oppilaitasi oppimaan ainetta. Onnistuuko se seuraamalla aineesi oppikirjaa orjallisesti vai pitäisikö tehdä jotain muuta?
- 3 + 8
Näitä kirjoituksia on ollut huojentavaa lukea. Itse jätin vieraan kielen opetusharjoitelun kesken, koska ahdistuneisuus ja epävarmuus kävivät ylivoimaisiksi. Ehkä luovutin liian helpolla, enkä puhunut tuntemuksistani ajoissa ohjaavien opettajien ja muiden auskujen kanssa.
Minulla oli jo opetusharjoittelun alkupuolella samoja ajatuksia kuin teillä nuorilla aineenopettajilla. Epäilin omaa ainehallintaani, tunsin huonommuuden tunnetta ja pelkäsin oppilaita. Huomasin, kuinka oppilaat arvostelivat opetusharjoittelijoita ja tarkkailivat pienimpiäkin eleitä. Huonoitsetuntoiselle se oli kovin rankkaa.
Vieraan kielen opetusharjoittelussa korostettiin todella paljon opettajan omaa aktiivisuutta ja innostamista kielen ja kulttuurin opintoihin sekä sujuvaa kielitaitoa. Oma kielitaitoni ei ole kovinkaan sujuva, olin vaihto-oppilaanakin mutta en oppinut kieltä sinä aikana paljoakaan lisää. Olen aina ollut ujo ja puhuminen vieraiden ihmisten kanssa on ollut haastavaa, varsinkin vieraalla kielellä. Pelkään tehdä virheitä puhuessani, vaikka ei tietenkään pitäisi pelätä.
Koin, että kaikilla muilla on parempi kielitaito, aito innostus ja tahto opettaa oppilaille kielioppikoukeroita ja kulttuurikokemuksia. Kielioppia ehkä voisin osata opettaa, mutta kulttuurista en osaisi opettaa juuri mitään erikoista. Olen käynyt vain Espanjassa pari kertaa.
Näistä syistä päädyin keskettämään opettajaksi opiskelun, ja olen pettynyt itseeni. Olisi kai pitänyt mennä kääntäjien linjalle...
Jos olisin opettajaopinnot suorittanut, olisin ehkä nyt samassa tilanteessa kuin te. Toivon, että saisin opettajan pätevyyden vielä joskus suoritettua ja samoin koottua itseni jälleen, jotta uskaltaisin opettajan töitä koittaa. Pitäisikö luovuttaa suosiolla ja etsiä herkälle ihmiselle paremmin sopivia töitä, vai kuunnella kokeneempien ääntä ja uskoa, että muutaman vuoden kokemuksella minustakin voisi kuoriutua hyvä opettaja? - 858858
Kirjoitin viimeksi yli puoli vuotta sitten. Nyt päivitän tilannettani.
Syyslukukausi humahti hetkessä ohi. Alkusyksy oli todella vaikeaa aikaa ja siinä tilassa myös kirjoitin kaikki viestini tänne. Olin lamaantunut siten että en ehtinyt tehdä mitään omaan elämääni liittyviä juttuja vaikka ne kasaantuivat ja kasaantuivat. Työasiat hoisin. Tätä lamaa ja masentuneisuutta kesti ehkä kolme kuukautta.
Sitten alkoi pikkuhiljaa löytyä jotain voimavaroja. Alkoi näyttää valoisammalta.
Kuulin kerran sellaisesta keksinnöstä kun kipupäiväkirja. Siihen kirjoitetaan ylös päivän fyysiset kivut. Jos kärsii vaikka kroonisesta selkäkivusta voi valaistua huomaamaan, että välillä hänellä on parempia pienemmän kivun päiviä ja että tietyt jutut lieventävät kipua. Kivun saa haltuun.
Tein sitten ahdistuspäiväkirjaa. Annoin joka päivä itselleni kouluarvosanoja oppituntien onnistumisesta, työkavereiden kanssa olemisesta ja yleisestä epätoivoisuuden asteesta. Jonakin päivinä oli äärimmäisen ahdistavaa jopa kävellä kadulla kun ihmisiä tuli vastaan ja koin itseni vääräksi ja saastaiseksi, joka ei edes kuulu maailmaan.
Mutta tajusin että näin ei ole aina. Että kun aiemmin hirttäydyin siihen huonoon tilaan ja pallottelin sitä kunnes se kasvoi sisälläni entistäkin suuremmaksi, nyt onnistuin ymmärtämään että välillä vain on parempia päiviä ja välillä huonompia. Tajusin, että aiemmin olin vetänyt omalla pessimismilläni itseni epätoivon mustaan kuiluun, vaikka olisin voinut torpata huonot olot vain toteamalla että välillä nyt on tällaista ja välillä parempaa.
”Ken vaivojansa vaikertaa on vaivojensa vanki.”
Minulla on ensimmäistä kertaa koko opettajanurani aikana ollut sellaisia päiviä, jolloin on ollut kiva mennä töihin. Tosin tarkasti laskettuna alle kymmenen, mutta kuitenkin.
Päättelen että suurimmat ongelmani ovat korvien välissä. Olen niin huonoitsetuntoinen, että en koe voivani osata tehdä yhtään mitään oikein, ja pidän muita ihmisiä minua parempina ja jopa enemmän ihmisinä. Itse en ole oikeastaan edes ihminen eräällä tavalla mielestäni.
Olen siis edelleen tyytymätön pitämiini oppitunteihin lähes aina. Miksi? Koska koen aina että asia ja tilanne ei ole totaalisen hallinnassa. Tästä ajattelusta voisi päästä eroon ajattelulla. Jos vain olisi aikaa pohtia ja ajatella.
Oppituntini ovat melko samankaltaisia työtavoiltaan ja muulta olemukseltaan. Haluaisin käyttää mahdollisimman moninaisia työtapoja ja muillakin tavoin olla innovatiininen. En itsetarkoituksellisesti vaan testatakseni mikä toimii oppilaisiin ja pitääkseni työni itselleni kiinnostavana. Tällaiseen ei kuitenkaan tunnu olevan aikaa, joten teen ns. perustunteja perus-tavalla.
Ajattelin että kun kesä koittaa voisin käyttää siitä suuren osan oppituntien suunnitteluun. Ideana olisi että kun uusi syksy koittaa minulla olisi melkein kaikki valmiina siten että minun ei vuotena 2013-2014 tarvitsisi käyttää yhtään ainoaa iltaa työpäivän jälkeen oppituntien tekemiseen. Ainut työkotityö olisi silloin kokeiden korjaus. - 858858
*** EDELLINEN VIESTI JATKUU
Sitä asiaa pitäisi kanssa oikein hyvällä ajalla miettiä, että miksi opetan ja mikä opettamisen tarkoitus on. Miksi lapset ovat suuren osan elämästään koulussa. Onko yläkoulu eräänlainen lastentarha, kun siellä kuitenkin valvotaan poissaoloja yms. Onko opetus tärkeämpää kuin kasvatus? Mitä kasvattaminen on, en oikeasti ymmärrä tätä. Miten voin kasvattaa yläkouluikäisiä, siten että sanon että olkaa tunnilla hiljaa ja että ei mene sulla taas kovin vahvasti kun olet kerännyt kolmen peräkkäisen tunnin sarjan tekemättömiä kotitehtäviä. Vai voiko opetus myös sisältää kasvatusta?
Jos joku kysyisi minulle miksi minun oppiainettani on tärkeä oppia, niin en osaisi vastata mitään järkevää. Koska voisin antaa oppikirjamaisen vastauksen, mutta en mitään vastausta jonka takana oikeasti olisin tunnetasolla. Kuitenkin oppilaat unohtavat suurimman osan mitä heille peruskoulussa opetetaan. Miksi siis opetetaan? Koska… ? Koska itse asiassa voi ajatella niin, että heille opetetaan taitoja ja ratkaisumalleja, jotka jäävät elämään vaikka itse asiasisältö ei? Koska heille opetetaan miten ollaan oppitunneilla paikoillaan 5 päivää viikossa, että oppivat sitten olemaan työpaikoilla paikoillaan 5 päivää viikossa?
Korostan, että en ole mitenkään masentunut tai kyynistynyt vaikken tajuakaan miksi mitään opetetaan, tai että miksi omaa ainettani opetetaan. Kunhan keksin siihen jonkun ihan oman ratkaisun ja selityksen, niin uusi maailma aukeaa (LOL). Koska silloin tässä olisi jokin järki joka on vielä hakusessa.
Luulen että olen kuitenkin onnistunut kohtalaisen hyvin siinä, että oppilaat pitävät opetuksestani. Tosin tähän ei mielestäni voi oikeastaan pyrkiä. Pitää vain olla sellainen kun on. Minulle on esim. joskus neuvottu että aluksi pitäisi olla täysi natsi ja ottaa oppilailta luulot pois. Sitten kuria voi höllentää. Toisin päin ei onnistu. Olen aina ollut sellainen ihminen, että olen ottanut annetut ohjeet vakavasti ja kirjaimellisesti yrittänyt totella niitä. Nyt vasta pikku hiljaa olen tajunnut, että esim. tuo ohje oli turha, koska en voi olla sellainen mitä en ole. Esim. tuo natsimaisuus olisi ollut outoa näyttelemistä jossa minun olisi pitänyt olla jokin toinen persoona.
Mutta toisaalta erikoinen muutos on tapahtunut verrattuna aiempaan työpaikkaani, jossa oppilaat olivat aivan yhtä hyvä/huonokäytöksisiä kuin nykyisessä paikassa. Siellä lähdin liikkeelle jotenkin ääritiukkapipoisesti enkä oikein tiennyt mitä tein ja mitä vaadin heiltä ja miksi. Ja siitä lähti käyntiin koko työsuhteen kestäneet huonot välit oppilaiden kanssa. Kun taas täällä nykyisessä työpaikassa sain paremman alun. Koska otin rennommin enkä välittänyt liikaa esim. oppilaiden avautumisista. Kun he totesivat ettei minua voi ärsyttää, he myös lopettivat ärsyttämisen. Olin kuitenkin perustaltani täysin sama ihminen vaikka onnistuin käyttäytymään nyt eri tavalla. Olen siis oppinut paremman tavan suhtautua oppilaisiin (jotka ovat ihmisiä) ajan kautta. Siksi ensimmäisellä työpaikalla helposti meneekin esim. tämä osa-alue pieleen.
Pidän myös oppilaistani ja olen jopa huomannut ajattelevani, että tuntuu haikealta kun heistä pitää joidenkin vuosien jälkeen ikään kuin luopua, kun he valmistuvat koulusta ulos. Suurin ongelmani tällä hetkellä on siis se, että en ole lähes koskaan tyytyväinen varsinaiseen opetukseeni.
Mutta yhteenvetona: tällä hetkellä ihan tarpeeksi hyvältä näyttää. Uskon että tästä ammatista vielä koko elämänura tulee.
Sitten vielä erittäin myöhästynyt vastaus nimimerkillle 3 8. En voi sanoa mitään varmaa, mutta mielestäni on täysin mahdollista että voisit pärjätä opettajana. Minullekin on kehittynyt nyt ensimmäisten työpaikkojen myötä tietynlainen teflon-pinta oppilaiden pöljyyksille, niin että niin voisi käydä sinullekin. En olisi uskonut että näin voi käydä, mutta näköjään alkuvaikeuksien jälkeen homma helpottuu ja helpottuu. Pitää vain osata uskoa tai siis jopa osata nähdä, että niin kaiken aikaa tapahtuu. - 858858
Nosto, koska aihe voi olla taas ajankohtainen, ja olisi kiinnostavaa lukea uusia kommentteja.
- matkandi
Olisi mukavaa lueskella sinun tunnelmiasi uuden lukuvuoden alkuvaiheista. Ainakin viimeisin kirjoituksesi kieli siitä, että selkeää kehitystä oman opettajuuden etsinnässä on tapahtunut. Sitähän sanotaan, että ainakin pari ensimmäistä työvuotta ovat opettajalle lähinnä selviytymisen aikaa. Vasta sen jälkeen ammatillinen kehittyminen voi päästä toden teolla vauhtiin. Yläkoulussa tämä kai tarkoittaa lähinnä sitä, että alkaa olla keinoja työrauhan ylläpitoon ja toisaalta valmiuksia opettaa taitavasti eritasoisia oppijoita. Aika monet tosin saavat yläkoulun opettajan hommasta tarpeekseen vuoden tai parin kokeilun jälkeen.
Olen miettinyt itsekseni sitä, että nykymuotoinen aineenopettajakoulutus ei ole välttämättä paras vaihtoehto. Ensin opiskellaan vuosikausia oman alan tiedeaineita ja sitten suoritetaan vuoden opettajaopinnot, jotka OKL:stä ja Norssista riippuen antavat opettajan työhön joko välttävät tai suorastaan huonot valmiudet. Kaikki eivät ehdi opiskeluaikanaan tehdä mittavia sijaisuuksiakaan, joten opettajan työn arki yllättää totaalisesti ainakin yläkouluun menijät. Todellisuudessa opettaja tarvitsee vuorovaikutustaitoja vähintäänkin yhtä paljon kuin opetettavien aineiden taitoja, joten opettajakoulutuksen tulisi sisältää paljon enemmän esiintymistä ja kenties jopa draamallisia elementtejä. - 858858
En sanoisi että minulla tällä hetkellä taas menisi kovinkaan hyvin.
Ongelmani eivät sinänsä liity opetustyöhön, vaan yleisiin ongelmiin koko elämässä.
Että jos joku tuolla ylhäällä kirjoitti: "Ei kukaan voi elää kuvailemallasi tavalla vuosikymmeniä, ainakaan jos meinaa olla kokonainen, onnellinen ihminen. Opettajan on oltava kypsä, itsetunnoltaan vahva ihminen. Näin se vain on."
Minä en todellakaan olekaan kokonainen/onnellinen ihminen. Mutta tilanteeni on niin krooninen että se tuskin tästä koskaan muuksi muuttuu. Olin viimeksi onnellinen 20 vuotta sitten. Ja olettaisin että olen 15 vuotta ollut masentunut. Koska en saa mistään koskaan mitään iloa.
"matkandi" kirjoitti siitä, että "sitten kun terapia alkaa vaikuttaa". Olin terapiassa 10 vuotta 2-3 kertaa viikossa. Pahinta siinä on, että tämän paremmaksi ei tullut, vaikka ikään kuin äärimmäisin hoitokeino erittäin pitkäkestoisessa muodossa on käytetty. Lisäksi "matkandi" käytti termiä/käsitettä täydellinen parantuminen tjsp. Oma terapeuttini oli sitä mieltä että "psyykkisesti täysin terve ihminen" on virheellinen käsite. Eli täysi parantuminen ei olisi edes mahdollista.
Luin Opettaja-lehdestä jostain "nokkahuilumiehestä", joka selitti omia pedagogisia yms. oivalluksiaan. Hän nautti joka päivä töihinmenosta. Minulla asia on melkein päinvastoin. Miltä ihmeeltä se tuntuisikaan joka päivä tai edes puolet päivistä nauttia työnteosta.
Mutta tätä voi olla hankala ymmärtää, jos on ollut elämässään onnellinen ja nauttinut elämästä ylipäätään. Tällaiselle ihmiselle hetkelliset huonot olotilat ovat akuutteja; minulla ne ovat kroonisia. Se on eri asia kun on jalasta nivelsiteet revähtäneet, kuin se että on jossain gulagissa 15 vuotta niin että varpaat ja hampaat tippuu ja iho muuttuu keltaiseksi.
Välillä ajattelen että elämä on vain lusittava loppuun, mutta mitään hyvää minulle ei kyllä enää täällä tapahdu. Koska en tiedä miten tästä yleisestä masentuneisuudesta/huonoitsetuntoisuudesta/vihasta voisi päästä pois.
Mutta kyllä tämä työ nyt tässä jollain tavalla kulkee, vaikka onkin täyttä sontaa niinkuin kaikki muukin elämässä.
Tällainen iloinen viesti tällä kertaa. - opettajax
Olen sitä mieltä, että tasoryhmät tarvitaan takaisin. Ei ole kenenkään etu, ei heikon eikä lahjakkaan, että opettajan aika menee siihen, että mennään hitaimpien ehdolla. Keneltä se on pois, että kouluissa on tasoryhmät ja jokainen etenee omaa tahtiin ja keskittyy olennaiseen?
Täysin mahdoton opettaa matikkaa, kun lasketaan murtolukujen potensseja ja joukossa on niitä, jotka laskisivat jo potenssin potensseja ja niitä, jotka eivät edes tiedä mikä on murtoluku... - myrsky
Ei terapia aina auta, ei auttanut minuakaan. Silti olen saanut syvän mielekkyyden elämääni kristillisen vakaumuksen kautta. Sitä kautta kun tarkastelee mitä tahansa, niin siihen tulee tarkoitus ja tärkeys. Kannattaa kokeilla, varsinkin jos olo on jatkuvasti huono...
Kristillisen vakaumuksen pohjalta esim. lapset ja nuoret ovat mitä tärkein työmaa. He tarvitsevat rakkautta ja rajoja. Jumalalle ei mikään ole mahdotonta ja hän voi auttaa minkä tahansa tilanteen läpi. Hän haluaa ilmaista viisautensa, rakkautensa ja kaikkivaltiuntensa niiden ihmisten kautta, jotka häneen turvaavat, ja se on aika hyvä pohja myös opettajan työlle. :) Jos haluat jutella enemmän aiheesta, 858858, meilaa [email protected]. - myrsky
Ei terapia aina auta, ei auttanut minuakaan. Silti olen saanut syvän mielekkyyden elämääni kristillisen vakaumuksen kautta. Sitä kautta kun tarkastelee mitä tahansa, niin siihen tulee tarkoitus ja tärkeys. Kannattaa kokeilla, varsinkin jos olo on jatkuvasti huono...
Kristillisen vakaumuksen pohjalta esim. lapset ja nuoret ovat mitä tärkein työmaa. He tarvitsevat rakkautta ja rajoja. Jumalalle ei mikään ole mahdotonta ja hän voi auttaa minkä tahansa tilanteen läpi. Hän haluaa ilmaista viisautensa, rakkautensa ja kaikkivaltiutensa niiden ihmisten kautta, jotka häneen turvaavat, ja se on aika hyvä pohja myös opettajan työlle. :) Hän voi antaa myös tarvittavan auktoriteetin tai rohkeuden ja johdatuksen toimivien keinojen käyttöön. Jos haluat jutella enemmän aiheesta, 858858, meilaa [email protected]. - aivotar
Nostan tätä ketjua. Olen aineenopettaja ensimmäisessä koko lukuvuoden kestävässä työpaikassani ja on todella helpottavaa lukea näitä viestejä. Olen lähtökohtaisesti todella innoissani työstäni, pidän oppilaista ja viihdyn työyhteisössä, mutta nyt yo-kirjoitusten jäljiltä tuntuu olevan paukut aivan täysin loppu. PIdänkin oppitunteja tällä hetkellä hyvin perusmallilla, ei juuri mitään ihmeellisiä motivaatiojuttuja tai muita, ja tuntuu, että sain tästä ketjusta synninpäästön ja toivoa siihen, että parin vuoden räpistelyn jälkeen helpottaa ja alussa tämän kuuluukin tällaista olla :)
- 858858
Niin Aivotar, kannattaa todellakin ajatella että muutaman vuoden päästä helpottaa. Ja että miksi pitäisikään heti alussa olla hyvä. Ei se niin voi edes mennä. Pitäisi muistaa tiedostaa, että 5 vuoden päästä on ammatissaan jo aivan eri tasolla (ja viisi vuotta on vielä lyhyt aika työurasta).
Jos alkaisin harrastaa valokuvausta, en kokisi oloani kurjaksi jos aluksi kuvat menevät moninaisilla eri tavoilla pieleen. Ja tajuaisin, että jos opettelisin ja kehittäisin taitojani ahkerasti, niin muutaman vuoden jälkeen ottaisin jo ihan erilaisia kuvia. Hyviä kuvia jopa ihan vaistomaisesti.
Mutta se on yleensä ihmisen mielessä erilainen asia, kun kyseessä on työ eikä harrastus.
Minunkin pitäisi useammin muistaa miettiä, että loppujen lopuksi olen tehnyt tätä työtä vasta reilut kaksi vuotta. Se ei ole vielä paljon mitään, siispä ei kannattaisi soimata itseään. Ja ainahan voi vaikka viiden vuoden jälkeen vaihtaa uraa, jos huomaa ettei todella sovellu...
Ajatellaan, että olisi huippukokki joka joutuisi ensimmäiset vuotensa tekemään töitä jollakin Deal Extremestä tilatuilla veitsillä jotka ovat tylsiä ja joista terät vääntyy ja tippuu. Myös kaikki muut työkalut olisivat tällaisia ja sen lisäksi raaka-aineet olisivat ala-arvoisia ja mädäntyneitä. Kuitenkin esimerkin kokki on saanut koulutuksen paikassa jossa kaikki oli priimaa, työkalut ja ruoka-aineet. Tämänkaltainen tilanne kuitenkin uusilla opettajilla useasti on monen vuoden ajan. Koska ei kerta kaikkiaan ehdi tehdä omia materiaaleja iltapäivisin/iltaisin töiden jälkeen. Ja tuntuu, että tekee kaiken huonolla tavalla ja huonoilla työkaluilla...
Tietenkin nyt voisi kysyä, että mitä vikaa sitten on oppikirjantekijöiden yms. materiaalissa. Mutta minulla ainakin oli/on sellainen (virhe)ajatus, että minun pitää itse kasvattaa se possu pienestä asti, syöttää ja hoivata, ja sitten lopulta teurastaa ja leikellä sitten jaappanilaisella hyperterävällä kokkiveittelle suikaleiksi pataan; vain tämä on Oikeaa Ruokaa. ITE tehty.
Oletko Aivotar vain tuon yhden lukuvuoden, vai onko tiedossa mahdollinen jatko? Itselläni eka työpaikka oli 100% varmuudella vain määräaikainen. Tämä oli osittain huojentavaa. Ajattelin että tämä on niinku hit and run ja keväällä saan muuttaa pois koko paikkakunnalta. - Hackman
Haluan nostaa tätä mielestäni laadukasta/terapeuttista keskustelua sisältävää ketjua. Senkin takia, että joku nyt syksyllä aloittava uusi opettaja voi tästä jotain saada irti.
- Puhki
Täällä myös yksi aloitteleva ope. Parisuhde on kärsinyt tästä töiden aloittamisesta. Töissä pinnistelen pirteänä, kotona teen suunnittelutöitä ahdistuneena, uni ei tule iltaisin, stressi ja väsymys painavat päivittäin. Tiedän että ensimmäinen vuosi on raskain. Se tuntuu todella pitkältä ajalta.
- opex
Puhki kirjoitti:
Täällä myös yksi aloitteleva ope. Parisuhde on kärsinyt tästä töiden aloittamisesta. Töissä pinnistelen pirteänä, kotona teen suunnittelutöitä ahdistuneena, uni ei tule iltaisin, stressi ja väsymys painavat päivittäin. Tiedän että ensimmäinen vuosi on raskain. Se tuntuu todella pitkältä ajalta.
Mikä ihme teitä nuoria opettajia vaivaa?! Ei ekana vuonna kannata ruveta nostamaan rimaa kovin korkealle.
En tiedä, millä asteella opetat, mutta ainakin perusasteella oppikirjoista pitäisi olla paljon apua. Tulevina vuosina sitten on aika kehitellä enemmän omia juttuja. Ei maailma siihen kaadu, että aloitteleva opettaja vetää jokusen tunnin tyylillä luetaan kappale ja tehdään tehtävät. Jos käytössä oleva kirja tuntuu ankealta tai riittämättömältä, tsekkaa muita kirjasarjoja ja kopio niistä ideoita. Siksi niistä kirjoista koulussa maksetaan, että ne helpottavat opettajan ja oppilaan työtä eikä kenenkään tarvitse keksiä pyörää uudelleen.
Tiedän toki, että on semmoisiakin kouluja ja kursseja, joille open pitää tehdä itse kaikki materiaali. Mutta esimerkiksi ala- tai yläkoulun opelle ei niin paljoa makseta, että olisi mitenkään oikeutettua odottaa jatkuvia ilta- ja viikonlopputöitä!
Kaikkein tärkeintä on se, että olet tunnilla iskussa ja jaksat oppilaita. Se taas ei onnistu, jos et lepää ja nuku. Less is more. opex kirjoitti:
Mikä ihme teitä nuoria opettajia vaivaa?! Ei ekana vuonna kannata ruveta nostamaan rimaa kovin korkealle.
En tiedä, millä asteella opetat, mutta ainakin perusasteella oppikirjoista pitäisi olla paljon apua. Tulevina vuosina sitten on aika kehitellä enemmän omia juttuja. Ei maailma siihen kaadu, että aloitteleva opettaja vetää jokusen tunnin tyylillä luetaan kappale ja tehdään tehtävät. Jos käytössä oleva kirja tuntuu ankealta tai riittämättömältä, tsekkaa muita kirjasarjoja ja kopio niistä ideoita. Siksi niistä kirjoista koulussa maksetaan, että ne helpottavat opettajan ja oppilaan työtä eikä kenenkään tarvitse keksiä pyörää uudelleen.
Tiedän toki, että on semmoisiakin kouluja ja kursseja, joille open pitää tehdä itse kaikki materiaali. Mutta esimerkiksi ala- tai yläkoulun opelle ei niin paljoa makseta, että olisi mitenkään oikeutettua odottaa jatkuvia ilta- ja viikonlopputöitä!
Kaikkein tärkeintä on se, että olet tunnilla iskussa ja jaksat oppilaita. Se taas ei onnistu, jos et lepää ja nuku. Less is more.>
Väittäisin, että moderni opettajankoulutus on tähän syynä.
Opettajankoulutus ei opasta valmiiden materiaalien käyttöön vaan nimenomaan kaiken opetusmateriaalin tuottamiseen itse. Oppikirjoille ja valmiille tehtäville ei paljon anneta arvoa. Mitään keskiverto oppilasta ei ole olemassakaan. Jokainen on yksilö. Siksi ei ole olemassa mitään yleistä oppimateriaaliakaan (kirjaa), joka sopisi kaikille. Jokainen ryhmä vaatii oman heille yksilöidyn opetuksen. Pitäisi laatia eriyttävät materiaalit lahjakkaille ja vähemmän lahjakkaille. Ylivilkkaille, tarkkaavaisuushäiriöisille ja muille erityisoppijoille myös omansa. Oppimista pitäisi testata jatkuvin diagnostisin testein ja muokata lennosta sen mukaan, mitä oppijat ovat oppineet ja eivät ole. Ainedidaktiikka kehottaa opettajaa käyttämään mitä erilaisempia opetusmetodeja ja oppimisympäristöjä: On käytettävä multimediaa, draamaa, oppimispelejä, ryhmätyöskentelyä, "flipped classroom" -opetusta jne.. Tuntisuunnitelmat opetetaan tekemään minuuttiaikataulutettuina. Se, että oppilaat lukevat kirjasta kappaleen ja tekevät sitten kirjan tehtäviä, ei tule kysymykseenkään. Se on huonoa opetusta. Hyvä opetus on sitä, että opettaja saa oppilaat innostumaan aiheesta. Hyvä opetus ei rakennu oppikirjan varaan. Näin siellä didaktikot auskultanteille paasaavat nykypäivänä.
Toki opettajankoulutuksen tarkoitus on hyvä ja näinhän se opetus ideaalisissa olosuhteissa juuri toteutettaisiin. Totuus on kuitenkin se, ettei kukaan ihminen kestä sitä työtaakkaa, joka tällaisen ihanteellisen opetuksen tuottamisesta aiheutuu. Varsinkin kun ryhmässä saattaa olla 35 oppilasta, joista puolelle tuottaa hankaluuksia jo pelkkä suomen kielen ymmärtäminen ja tuottaminen.
Minun neuvoni aloitteleville opettajille on se, että älkää vaatiko itseltänne liikaa ja älkääkä noudattako orjallisesti opettajankoulutuksessa saamianne ohjeita. Tehkää työnne vain riittävän hyvin. Älkää pyrkikö enempään. Muuten palatte loppuun hetkessä.- opex
Vanellus kirjoitti:
>
Väittäisin, että moderni opettajankoulutus on tähän syynä.
Opettajankoulutus ei opasta valmiiden materiaalien käyttöön vaan nimenomaan kaiken opetusmateriaalin tuottamiseen itse. Oppikirjoille ja valmiille tehtäville ei paljon anneta arvoa. Mitään keskiverto oppilasta ei ole olemassakaan. Jokainen on yksilö. Siksi ei ole olemassa mitään yleistä oppimateriaaliakaan (kirjaa), joka sopisi kaikille. Jokainen ryhmä vaatii oman heille yksilöidyn opetuksen. Pitäisi laatia eriyttävät materiaalit lahjakkaille ja vähemmän lahjakkaille. Ylivilkkaille, tarkkaavaisuushäiriöisille ja muille erityisoppijoille myös omansa. Oppimista pitäisi testata jatkuvin diagnostisin testein ja muokata lennosta sen mukaan, mitä oppijat ovat oppineet ja eivät ole. Ainedidaktiikka kehottaa opettajaa käyttämään mitä erilaisempia opetusmetodeja ja oppimisympäristöjä: On käytettävä multimediaa, draamaa, oppimispelejä, ryhmätyöskentelyä, "flipped classroom" -opetusta jne.. Tuntisuunnitelmat opetetaan tekemään minuuttiaikataulutettuina. Se, että oppilaat lukevat kirjasta kappaleen ja tekevät sitten kirjan tehtäviä, ei tule kysymykseenkään. Se on huonoa opetusta. Hyvä opetus on sitä, että opettaja saa oppilaat innostumaan aiheesta. Hyvä opetus ei rakennu oppikirjan varaan. Näin siellä didaktikot auskultanteille paasaavat nykypäivänä.
Toki opettajankoulutuksen tarkoitus on hyvä ja näinhän se opetus ideaalisissa olosuhteissa juuri toteutettaisiin. Totuus on kuitenkin se, ettei kukaan ihminen kestä sitä työtaakkaa, joka tällaisen ihanteellisen opetuksen tuottamisesta aiheutuu. Varsinkin kun ryhmässä saattaa olla 35 oppilasta, joista puolelle tuottaa hankaluuksia jo pelkkä suomen kielen ymmärtäminen ja tuottaminen.
Minun neuvoni aloitteleville opettajille on se, että älkää vaatiko itseltänne liikaa ja älkääkä noudattako orjallisesti opettajankoulutuksessa saamianne ohjeita. Tehkää työnne vain riittävän hyvin. Älkää pyrkikö enempään. Muuten palatte loppuun hetkessä.Olen niin samaa mieltä kanssasi.
Ainedidaktiikassa pitää tietysti opettaa semmoisia asioita kuin materiaalin teko ja eriyttäminen ja mielellään harjoitella niitä. Luulisi kuitenkin, että aikuisella ihmisellä on sitten omaa suhteellisuudentajua siinä, milloin on mahdollista tämmöiseen ryhtyä. Minulla oli onneksi kuitenkin OKL:ssäkin joku opettaja, joka sanoi meille myös, että käyttäkää niitä kirjoja, sitä varten ne ovat.
Nykyoppikirjoissa on myös paljon valmiita eriyttäviä tehtäviä, ryhmätyö- ja projekti-ideoita yms. Nykyään on tarjolla valmiita sähköisiäkin materiaaleja.
Hyvällä opettajalla on tietenkin jokin oma visio oppiaineestaan ja opetuksesta, eikä hän voi olla oppikirjan orja. Omaa visiota voi kuitenkin toteuttaa valitsemalla myös valmiita materiaaleja. Opettajan visio ja materiaalipankki kehittyy, kirkastuu ja täydentyy vuosien varrella. On vain hyväksyttävä se tosiasia, että ehkäpä ensimmäiset oppilaat eivät saa yhtä hyvää opetusta kuin ne, joita opettaa vähän kokeneempana.
Opettajan ammattitaitoon kuuluu oman rajallisuuden hyväksyminen. Aina voisi tehdä enemmän, mutta onko siinä järkeä? Ainakaan ei ole mitään järkeä tuhota terveyttään ja parisuhdettaan opettajan työn vuoksi. - Delspi
opex kirjoitti:
Mikä ihme teitä nuoria opettajia vaivaa?! Ei ekana vuonna kannata ruveta nostamaan rimaa kovin korkealle.
En tiedä, millä asteella opetat, mutta ainakin perusasteella oppikirjoista pitäisi olla paljon apua. Tulevina vuosina sitten on aika kehitellä enemmän omia juttuja. Ei maailma siihen kaadu, että aloitteleva opettaja vetää jokusen tunnin tyylillä luetaan kappale ja tehdään tehtävät. Jos käytössä oleva kirja tuntuu ankealta tai riittämättömältä, tsekkaa muita kirjasarjoja ja kopio niistä ideoita. Siksi niistä kirjoista koulussa maksetaan, että ne helpottavat opettajan ja oppilaan työtä eikä kenenkään tarvitse keksiä pyörää uudelleen.
Tiedän toki, että on semmoisiakin kouluja ja kursseja, joille open pitää tehdä itse kaikki materiaali. Mutta esimerkiksi ala- tai yläkoulun opelle ei niin paljoa makseta, että olisi mitenkään oikeutettua odottaa jatkuvia ilta- ja viikonlopputöitä!
Kaikkein tärkeintä on se, että olet tunnilla iskussa ja jaksat oppilaita. Se taas ei onnistu, jos et lepää ja nuku. Less is more.Minäkin olen tehnyt aivan liikaa työtä. Yrittänyt tehdä kaiken materiaalin itse.
Myöhemmin havainnoillistin sitä itselleni näin: yritin miellyttää ja lepyttää Pedagogiikan Jumalia.
Primitiivinen heimo palvoo suurta pyhää vuorta. Heimo ei tiedä mitä vuoren jumala haluaa. Mutta tietää että se suuttuu jos sitä ei miellytetä tarpeeksi.
Eli jotenkin aivan hullusti, ajattelin ilmeisesti että normaalikoulun ohjaavat opettavat valvovat minua vielä, tai on jokin Pedagogiikan ideaalitaso johon en koskaan pääse, ja jota en saavuta.
Vähän on nykyään kirkastunut jo se, että voin päättää ihan itse mikä on järkevää. Olennaista on alkuvuosina ainakin yläkoulussa opetella olemaan oppilaiden kanssa. Ja yrittää miettiä mikä oikeasti on olennaista.
Oppivatko oppilaat ylipäätään yhtään mitään? Ovatko opettajat koulussa opettamassa? Vai onko opetuslaitoksen tehtävä kasvattaa kansalaisia, eikä varsinaisesti kertoa oppiaineiden asiasisällöistä? Onko tämä piilo-opetussuunnitelma?
Mitä oppilaat voivat edes oppia? Kaikki oppiaineet eivät kaikkia kiinnosta. Suurin osa aiheista tulee oppilaille oppitunnilla aivan uutena, ja sitten parin tunnin päästä mennään taas ihan toiseen asiaan. Miksi edes kuvitellaan, että siitä voisi jäädä paljon päähän?
Nykyään mietin, onko pedagogiikka oikeasti edes olemassa. Siis onhan toki rakennuksia jossa tuota opetetaan ja oppituoleja ja metreittäin oppiaineen tutkimuksia. Ja varmasti on totta, että opettaa voi hyvin ja huonosti. Mutta onko koko kasvatustiede oikeasti kosketuksessa todellisuuteen? Elämmekö maailmassa jossa kasvatustieteellisen tiedekunnan opeille on mitään relevanssia?
Lopuksi konkreettinen kysymys kollegoille. Mitä mieltä olette vihkoonkirjoittamisesta opetusmenetelmänä? Hyvät/huonot puolet? Voiko siitä päästä kokonaan eroon? Miten? Kannattaako? - Delspi
Puhki kirjoitti:
Täällä myös yksi aloitteleva ope. Parisuhde on kärsinyt tästä töiden aloittamisesta. Töissä pinnistelen pirteänä, kotona teen suunnittelutöitä ahdistuneena, uni ei tule iltaisin, stressi ja väsymys painavat päivittäin. Tiedän että ensimmäinen vuosi on raskain. Se tuntuu todella pitkältä ajalta.
Olen kokenut aivan samaa. Että suunnittelu on ahdistavaa, en osaa ajatella mikä on nyt olennaista ja mikä ei. Kaikki ratkaisut tuntuvat huonoilta. Sitten vaikka on suunnitellut yhtä tuntia kaksi tuntia, niin töissä kun sen vetää, tuntuu silti huonolta... Lisäksi suunnittelu tuntuu ahdistavalta koska siinä on aina niin veitsenterällä, tänään pitää jotenkin puskea kasaan juuri huomisen tunnit. Itse ainakin toimin tehokkaammin kun ei ole noin läheinen dead line päällä.
Jos sinulla on paljon eri kustantajien opettajanoppaita, niin yritä käyttää pelkästään niitä. Älä edes yritä tehdä mitään muuta. Voit ladata opettajanoppaita eri kustantajiilta PDF-muodossa tai muissa muodoissa, jos saat koulultanne kustantajien tunnukset. Minäkin olen ottanut netistä kaikkien kustantajien kaikki oppaat, vaikka en edes käytä heidän kirjojaan. Ilmeisesti siten se onnistui, että koulumme kuitenkin käyttää joissakin oppiaineissa heidän kirjojaan. Myös oppiaineiden ainejärjestöillä on joskus materiaalipankkeja. Tai opiskelukavereilla voi olla omia tunteja...
Voisit yrittää tällaista joku päivä kun tulet töistä ja alat taas suunnitella. Päätä että prkl, nyt tänään teen tästä yhdestä kurssista 10 tuntisuunnitelmaa eteenpäin, enkä käytä mihinkään niistä aikaa enempää kuin 15 minuuttia.
Ota vaikka sekuntikellolla aikaa. Tässä pitäisi ensin päästä sellaiseen henkiseen tilaan, että hyväksyy tällaiset tunnit tarpeeksi hyviksi. Sitten vaan raivolla opettajanoppaita pläräämään, eikä mitään liikaa harkintaa. Tuosta vaan otetaan tuo ja tuosta tuo ja se oli siinä. Naks, sekuntikello pois päältä... 7min. 45 sek. Hyvä! Seuraava tunti, tuosta oppaasta otetaan tuo osio vihkomuistiinpanoiksi, sitten pari tehtävää tunnin loppuun ja voila. Opettajanoppaissa on usein aika monipuolista materiaalia. Eli ainakin johonkin tuntiin tarjotaan draamaa, johonkin ristikoita, johonkin ties mitä... Eikö tämä ole tarpeeksi hyvää? Tällä tavalla voit saada etumatkaa, ja voit kasvattaa sitä kaiken aikaa. Kohta voisit olla jo 30 tuntia edellä, eli melkein joulussa.
Tämä on mahdollista, jos jumppaa itsensä sellaiseen aivotilaan, että hyväksyy että tunti on riittävän hyvä näin. Ajattele missä olet ammattitaidossasi 5 vuoden päästä. Olet hyvin erilainen ihminen, ja ajattelet hyvin eri tavalla. Ei tällä ensimmäisellä vuodella ole (positiivisessa mielessä) mitään väliä. Et voi pahasti munata mitään - koska tämä on vain opettamista eikä aivokirurgiaa. Jos aivokirurgilla lipsahtaa, niin sitten järjestetään hautajaisia.
Jos opettajalla lipsahtaa, niin huomaako kukaan mitään? Kuinka paljon opettaja voi oppimistuloksiin vaikuttaa? Eivätkö hyvät oppilaat aina menesty kokeissa yhtä hyvin joka tapauksessa? Eivätkö ehkä kaikki muutkin oppilaat menesty yhtä hyvin opetuksesta riippumatta? Kuinka paljon vahinkoa voit tehdä, jos tekisit tunteja tällä tavalla tsäp tsäp tsäp -liukuhihnameininkillä? Tekisitkö vahinkoa ollenkaan? Ehkä oppituntisi olisit sillä tavalla sitten parempia, että itse olisit rauhallisempi ja intuitiivisempi, kun et ole väsyttänyt itseäsi suunnittelemalla liikaa, ja siksi vaatimalla tunnilta liikaa.
Sorrun itse usein siihen, että suunnittelen koreografian liian tarkasti. Jopa kuvittelen, että jotkut tietyt asiat kiinnostaisivat ja inspiroisivat oppilaita. Näin ei kannata tehtä. Ennemmin pitäisi jotenkin luottaa itseensä (se on todella vaikeaa joskus) että minä vedän tämän nyt tällä lailla läpi, ja olen päättänyt että tämä on hyvä. En ajattele tuntia sitä ennen enkä sen jälkeen. Oppitunti oli se hetkellinen nyt-hetki, ja nyt se on ohi ja minä olen saanut siitä palkkaa.
Kannattaa ehkä ajatella, että tästä saa palkkaa. Että kuinka paljon sitä kannattaa tehdä rahan eteen. Kannattaako itseään uhrata rahan takia. Okei, moni opettaja ottaa työnsä ja sen oman oppiaineensa varmaan vakavasti, mutta ei sitä pitäisi ottaa silti liian vakavasti.
Kaikkea hyvää ja jaksamista. - Opena-ama
Puhki kirjoitti:
Täällä myös yksi aloitteleva ope. Parisuhde on kärsinyt tästä töiden aloittamisesta. Töissä pinnistelen pirteänä, kotona teen suunnittelutöitä ahdistuneena, uni ei tule iltaisin, stressi ja väsymys painavat päivittäin. Tiedän että ensimmäinen vuosi on raskain. Se tuntuu todella pitkältä ajalta.
Oi, tämä ketju on iltani pelastus! Aloitin tänä syksynä aineenopena ihkaensimmäisessä sijaisuudessani, joka kestää vieläpä koko lukuvuoden. Kutsu töihin tuli kiireesti ja yhtä kiire tuli sitten kurssi- ja jaksosuunnitelmien kanssa. Tuntui siltä, että minut on repäisty töihin pystymetsästä, enkä tajua yhtään mitään yhtään mistään. Koko työ ahdisti ja tuntui kauhealta selviytymiskamppailulta. Edelleen luovuuden lähde on kuivempi kuin Gobin autiomaa. Mitään hulppeita, innovatiivisia, toiminnallisia ja ihastuttavan oppilaslähtöisiä tunteja en keksi, koska koko aivokapasiteettini menee vain perusasioiden järjestelyyn. Tuntini ovat tavallisia, ehkä tylsähköjä, mutta kurssit etenevät ja oppilailla on kuitenkin mahdollisuus oppia.
Nyt kuukauden työnteon jälkeen olen löytänyt jonkinlaista tasapainoa. Olen edelleen valtavan stressaantunut opetuksen pitkäaikaistavoitteista ja siitä, saavatko oppilaat minulta kaiken, mitä tarvitsevat. Lisäksi uuden työn päin pläsiä läväyttämä informaatiotulva on käsittämätön! Tuntuu, että minun pitää hallita ja vallita niin monia asioita, että pääni on seota. Kaikesta tästä huolimatta työ ei enää tunnu sietämättömältä. Syitä ovat seuraavat:
1. Olen päättänyt, että pidän opetusmatskun, oppikirjat, oppilaspaperit, koepumaskat ja muut oppilastyöt koululla. En rahtaa kotiin mitään kouluun liittyvää, ellei ole aivan totaalisen pakko. Koti on minulle koti, ei yksi valtava työhuone.
2. Olen ryhtynyt toteuttamaan periaatetta, jonka mukaan teen työt koululla. Monistan, suunnittelen, plärään kirjat, haalin askartelumateriaalit, kirjoitan Wilma-viestit, tuntipäiväkirjat ja sähköpostit sekä korjaan kokeet sun muut. Kaiken koululla. Vaikkei opetukseni alkaisi kahdeksalta aamulla, menen koululle silti kahdeksaksi tai viimeistään kymmeneksi. En poistu ennen kello neljää, ja pyrin tekemään vähintään kahdeksan tunnin täyden työpäivän. Jos työmäärä vaatii, että olen koululla kymmenen tai jopa yksitoista tuntia, sitten olen. Pääasia on, että kun tulen kotiin, olen oikeasti vapaa ja minulla on perusteltu syy suorastaan kieltäytyä ajattelemasta työtäni.
3. Kyselen kollegoilta, miten he ovat opettaneet sen-ja-sen kurssin sen-ja-sen asian. Apinoin ja matkin kaikki hyvät ideat. Muut opettajat eivät kysyttäessä usein ole mitenkään mustasukkaisia materiaaleistaan, vaan vinkkaavat mielellään hyviä tehtäviä ja antavat jopa itse tekemiään juttuja käyttöön.
4. Suhtaudun itseeni kuin mihin tahansa uuteen työntekijään. En ajattele opettajan ammattia ekstravastuullisena lasten tulevaisuuden määrittävänä tekijänä, vaan sallin itselleni uutena työntekijänä uudessa työssä sen, että alussa en vain kerta kaikkiaan osaa asioita niin hyvin. En tietenkään osaa. Millä edellytyksellä muka osaisin.
5. Pyydän apua ihan jatkuvasti ja paljastan itseni heti, jos menee heikosti. Jos on työrauhaongelmia jonkin ryhmän kanssa, kerron sen heti ja kysyn neuvoa. Jos en tiedä, miten eriyttäisin jossakin ryhmässä, kerron sen heti ja kysyn neuvoa. En jätä kysymistä edes yhteen kertaan, vaan jos sama pulma toistuu, palaan aiheeseen uudelleen. Vaivaan erityisopettajia ja ryhmänohjaajia. Olen yhteydessä rehtoriin ja pyydän ammattiin ohjausta. Näin tiedän, etten mitenkään VOI kämmätä työssäni jotenkin salaisesti niin, että kaikki menisi katastrofaalisesti pieleen, vaan sen sijaan työni on läpinäkyvää.
6. Pidän koululla omassa kaapissani pientä herkku- ja välipalavarastoa. Jos jonain päivänä en ehdi syödä kunnon koululounasta, pidän verensokerit kohdillaan oman varastoni avulla. Lisäksi pikku herkut myös piristävät. :)
7. Puhun työstäni rehellisesti perheelleni, poikaystävälleni ja ystävilleni. Kerron, että on rankkaa. Muuta en esitä. Se helpottaa, ja läheisiltä saan kullanarvoista tukea ja empatiaa. En kuitenkaan anna itseni vajota murheellisiin ajatuksiin pitkäksi aikaa, vaan nousen aina. Ajattelen, että olen vuoden kuluttua hengissä ja niin helvetin paljon kokeneempi ja osaavampi, että silloin saan oikeasti olla ylpeä itsestäni.
Tsemppiä uusille opeille! Ei ole helppoa, ei. - opex
Opena-ama kirjoitti:
Oi, tämä ketju on iltani pelastus! Aloitin tänä syksynä aineenopena ihkaensimmäisessä sijaisuudessani, joka kestää vieläpä koko lukuvuoden. Kutsu töihin tuli kiireesti ja yhtä kiire tuli sitten kurssi- ja jaksosuunnitelmien kanssa. Tuntui siltä, että minut on repäisty töihin pystymetsästä, enkä tajua yhtään mitään yhtään mistään. Koko työ ahdisti ja tuntui kauhealta selviytymiskamppailulta. Edelleen luovuuden lähde on kuivempi kuin Gobin autiomaa. Mitään hulppeita, innovatiivisia, toiminnallisia ja ihastuttavan oppilaslähtöisiä tunteja en keksi, koska koko aivokapasiteettini menee vain perusasioiden järjestelyyn. Tuntini ovat tavallisia, ehkä tylsähköjä, mutta kurssit etenevät ja oppilailla on kuitenkin mahdollisuus oppia.
Nyt kuukauden työnteon jälkeen olen löytänyt jonkinlaista tasapainoa. Olen edelleen valtavan stressaantunut opetuksen pitkäaikaistavoitteista ja siitä, saavatko oppilaat minulta kaiken, mitä tarvitsevat. Lisäksi uuden työn päin pläsiä läväyttämä informaatiotulva on käsittämätön! Tuntuu, että minun pitää hallita ja vallita niin monia asioita, että pääni on seota. Kaikesta tästä huolimatta työ ei enää tunnu sietämättömältä. Syitä ovat seuraavat:
1. Olen päättänyt, että pidän opetusmatskun, oppikirjat, oppilaspaperit, koepumaskat ja muut oppilastyöt koululla. En rahtaa kotiin mitään kouluun liittyvää, ellei ole aivan totaalisen pakko. Koti on minulle koti, ei yksi valtava työhuone.
2. Olen ryhtynyt toteuttamaan periaatetta, jonka mukaan teen työt koululla. Monistan, suunnittelen, plärään kirjat, haalin askartelumateriaalit, kirjoitan Wilma-viestit, tuntipäiväkirjat ja sähköpostit sekä korjaan kokeet sun muut. Kaiken koululla. Vaikkei opetukseni alkaisi kahdeksalta aamulla, menen koululle silti kahdeksaksi tai viimeistään kymmeneksi. En poistu ennen kello neljää, ja pyrin tekemään vähintään kahdeksan tunnin täyden työpäivän. Jos työmäärä vaatii, että olen koululla kymmenen tai jopa yksitoista tuntia, sitten olen. Pääasia on, että kun tulen kotiin, olen oikeasti vapaa ja minulla on perusteltu syy suorastaan kieltäytyä ajattelemasta työtäni.
3. Kyselen kollegoilta, miten he ovat opettaneet sen-ja-sen kurssin sen-ja-sen asian. Apinoin ja matkin kaikki hyvät ideat. Muut opettajat eivät kysyttäessä usein ole mitenkään mustasukkaisia materiaaleistaan, vaan vinkkaavat mielellään hyviä tehtäviä ja antavat jopa itse tekemiään juttuja käyttöön.
4. Suhtaudun itseeni kuin mihin tahansa uuteen työntekijään. En ajattele opettajan ammattia ekstravastuullisena lasten tulevaisuuden määrittävänä tekijänä, vaan sallin itselleni uutena työntekijänä uudessa työssä sen, että alussa en vain kerta kaikkiaan osaa asioita niin hyvin. En tietenkään osaa. Millä edellytyksellä muka osaisin.
5. Pyydän apua ihan jatkuvasti ja paljastan itseni heti, jos menee heikosti. Jos on työrauhaongelmia jonkin ryhmän kanssa, kerron sen heti ja kysyn neuvoa. Jos en tiedä, miten eriyttäisin jossakin ryhmässä, kerron sen heti ja kysyn neuvoa. En jätä kysymistä edes yhteen kertaan, vaan jos sama pulma toistuu, palaan aiheeseen uudelleen. Vaivaan erityisopettajia ja ryhmänohjaajia. Olen yhteydessä rehtoriin ja pyydän ammattiin ohjausta. Näin tiedän, etten mitenkään VOI kämmätä työssäni jotenkin salaisesti niin, että kaikki menisi katastrofaalisesti pieleen, vaan sen sijaan työni on läpinäkyvää.
6. Pidän koululla omassa kaapissani pientä herkku- ja välipalavarastoa. Jos jonain päivänä en ehdi syödä kunnon koululounasta, pidän verensokerit kohdillaan oman varastoni avulla. Lisäksi pikku herkut myös piristävät. :)
7. Puhun työstäni rehellisesti perheelleni, poikaystävälleni ja ystävilleni. Kerron, että on rankkaa. Muuta en esitä. Se helpottaa, ja läheisiltä saan kullanarvoista tukea ja empatiaa. En kuitenkaan anna itseni vajota murheellisiin ajatuksiin pitkäksi aikaa, vaan nousen aina. Ajattelen, että olen vuoden kuluttua hengissä ja niin helvetin paljon kokeneempi ja osaavampi, että silloin saan oikeasti olla ylpeä itsestäni.
Tsemppiä uusille opeille! Ei ole helppoa, ei.Kaikki, mitä teet, kuulostaa tosi fiksulta. Noita tapoja kannattaisi itse kunkin toteuttaa koko uran ajan. Niin vältettäisiin monta loppuun palamista.
Tuo riittämättömyyden tunne on tavallaan paradoksaalista turhaa itsensä ylentämistä. Kannattaa ottaa zeniläinen asenne. Eivät nämä meidän asiat ja oppiaineet nyt niin tärkeitä ole. Kenenkään oppilaan elämä ei ole pilalla, koska joku ope joskus opetti jonkin jutun tylsästi tai vaikka skippasi sen kokonaan. Ei maailma tai oppilaiden elämä seiso eikä kaadu meidän pilkkusääntöjemme, deklinaatioidemme, havumetsävyöhykkeidemme ja yhtälöidemme mukana. Suurin osa koulussa "opitusta" unohtuu joka tapauksessa. Ylemmillä asteilla opiskelijoilla taas on itselläkin paljon vastuuta siitä, että oikeasti etsivät, harjoittelevat ja omaksuvat oleelliset tiedot.
Sen sijaan ei kannata vähätellä sen merkitystä, millaisella tuulella ope tunnilla on. Onko hän burnoutin partaalla keikkuva ihmisraunio, jonka hermot ovat kireällä? Millaisen kuvan ope antaa aikuisesta ja työelämästä? Jaksaako hän hymyillä ja kannustaa ja jutella? Jos ope ei halua antaa oppilaille sitä vaikutelmaa, että elämä on suorittamista ja "menestymistä", hänen ei pidä elää itse sillä tavalla. Itselleen armollinen ope on armollinen myös oppilailleen. - Ope oppilas
Opena-ama kirjoitti:
Oi, tämä ketju on iltani pelastus! Aloitin tänä syksynä aineenopena ihkaensimmäisessä sijaisuudessani, joka kestää vieläpä koko lukuvuoden. Kutsu töihin tuli kiireesti ja yhtä kiire tuli sitten kurssi- ja jaksosuunnitelmien kanssa. Tuntui siltä, että minut on repäisty töihin pystymetsästä, enkä tajua yhtään mitään yhtään mistään. Koko työ ahdisti ja tuntui kauhealta selviytymiskamppailulta. Edelleen luovuuden lähde on kuivempi kuin Gobin autiomaa. Mitään hulppeita, innovatiivisia, toiminnallisia ja ihastuttavan oppilaslähtöisiä tunteja en keksi, koska koko aivokapasiteettini menee vain perusasioiden järjestelyyn. Tuntini ovat tavallisia, ehkä tylsähköjä, mutta kurssit etenevät ja oppilailla on kuitenkin mahdollisuus oppia.
Nyt kuukauden työnteon jälkeen olen löytänyt jonkinlaista tasapainoa. Olen edelleen valtavan stressaantunut opetuksen pitkäaikaistavoitteista ja siitä, saavatko oppilaat minulta kaiken, mitä tarvitsevat. Lisäksi uuden työn päin pläsiä läväyttämä informaatiotulva on käsittämätön! Tuntuu, että minun pitää hallita ja vallita niin monia asioita, että pääni on seota. Kaikesta tästä huolimatta työ ei enää tunnu sietämättömältä. Syitä ovat seuraavat:
1. Olen päättänyt, että pidän opetusmatskun, oppikirjat, oppilaspaperit, koepumaskat ja muut oppilastyöt koululla. En rahtaa kotiin mitään kouluun liittyvää, ellei ole aivan totaalisen pakko. Koti on minulle koti, ei yksi valtava työhuone.
2. Olen ryhtynyt toteuttamaan periaatetta, jonka mukaan teen työt koululla. Monistan, suunnittelen, plärään kirjat, haalin askartelumateriaalit, kirjoitan Wilma-viestit, tuntipäiväkirjat ja sähköpostit sekä korjaan kokeet sun muut. Kaiken koululla. Vaikkei opetukseni alkaisi kahdeksalta aamulla, menen koululle silti kahdeksaksi tai viimeistään kymmeneksi. En poistu ennen kello neljää, ja pyrin tekemään vähintään kahdeksan tunnin täyden työpäivän. Jos työmäärä vaatii, että olen koululla kymmenen tai jopa yksitoista tuntia, sitten olen. Pääasia on, että kun tulen kotiin, olen oikeasti vapaa ja minulla on perusteltu syy suorastaan kieltäytyä ajattelemasta työtäni.
3. Kyselen kollegoilta, miten he ovat opettaneet sen-ja-sen kurssin sen-ja-sen asian. Apinoin ja matkin kaikki hyvät ideat. Muut opettajat eivät kysyttäessä usein ole mitenkään mustasukkaisia materiaaleistaan, vaan vinkkaavat mielellään hyviä tehtäviä ja antavat jopa itse tekemiään juttuja käyttöön.
4. Suhtaudun itseeni kuin mihin tahansa uuteen työntekijään. En ajattele opettajan ammattia ekstravastuullisena lasten tulevaisuuden määrittävänä tekijänä, vaan sallin itselleni uutena työntekijänä uudessa työssä sen, että alussa en vain kerta kaikkiaan osaa asioita niin hyvin. En tietenkään osaa. Millä edellytyksellä muka osaisin.
5. Pyydän apua ihan jatkuvasti ja paljastan itseni heti, jos menee heikosti. Jos on työrauhaongelmia jonkin ryhmän kanssa, kerron sen heti ja kysyn neuvoa. Jos en tiedä, miten eriyttäisin jossakin ryhmässä, kerron sen heti ja kysyn neuvoa. En jätä kysymistä edes yhteen kertaan, vaan jos sama pulma toistuu, palaan aiheeseen uudelleen. Vaivaan erityisopettajia ja ryhmänohjaajia. Olen yhteydessä rehtoriin ja pyydän ammattiin ohjausta. Näin tiedän, etten mitenkään VOI kämmätä työssäni jotenkin salaisesti niin, että kaikki menisi katastrofaalisesti pieleen, vaan sen sijaan työni on läpinäkyvää.
6. Pidän koululla omassa kaapissani pientä herkku- ja välipalavarastoa. Jos jonain päivänä en ehdi syödä kunnon koululounasta, pidän verensokerit kohdillaan oman varastoni avulla. Lisäksi pikku herkut myös piristävät. :)
7. Puhun työstäni rehellisesti perheelleni, poikaystävälleni ja ystävilleni. Kerron, että on rankkaa. Muuta en esitä. Se helpottaa, ja läheisiltä saan kullanarvoista tukea ja empatiaa. En kuitenkaan anna itseni vajota murheellisiin ajatuksiin pitkäksi aikaa, vaan nousen aina. Ajattelen, että olen vuoden kuluttua hengissä ja niin helvetin paljon kokeneempi ja osaavampi, että silloin saan oikeasti olla ylpeä itsestäni.
Tsemppiä uusille opeille! Ei ole helppoa, ei.Hienoja mietteitä, säilytä myös jatkossa humoristinen elämänasenne ;)
- hanna mari
opex kirjoitti:
Kaikki, mitä teet, kuulostaa tosi fiksulta. Noita tapoja kannattaisi itse kunkin toteuttaa koko uran ajan. Niin vältettäisiin monta loppuun palamista.
Tuo riittämättömyyden tunne on tavallaan paradoksaalista turhaa itsensä ylentämistä. Kannattaa ottaa zeniläinen asenne. Eivät nämä meidän asiat ja oppiaineet nyt niin tärkeitä ole. Kenenkään oppilaan elämä ei ole pilalla, koska joku ope joskus opetti jonkin jutun tylsästi tai vaikka skippasi sen kokonaan. Ei maailma tai oppilaiden elämä seiso eikä kaadu meidän pilkkusääntöjemme, deklinaatioidemme, havumetsävyöhykkeidemme ja yhtälöidemme mukana. Suurin osa koulussa "opitusta" unohtuu joka tapauksessa. Ylemmillä asteilla opiskelijoilla taas on itselläkin paljon vastuuta siitä, että oikeasti etsivät, harjoittelevat ja omaksuvat oleelliset tiedot.
Sen sijaan ei kannata vähätellä sen merkitystä, millaisella tuulella ope tunnilla on. Onko hän burnoutin partaalla keikkuva ihmisraunio, jonka hermot ovat kireällä? Millaisen kuvan ope antaa aikuisesta ja työelämästä? Jaksaako hän hymyillä ja kannustaa ja jutella? Jos ope ei halua antaa oppilaille sitä vaikutelmaa, että elämä on suorittamista ja "menestymistä", hänen ei pidä elää itse sillä tavalla. Itselleen armollinen ope on armollinen myös oppilailleen.Alkaa vähän vaikuttamaan, että opex on jokaisen keskustelun jeesus. Hanki muutakin elämää kun täällä aina kirjoittelu. Vai oletko saanut potkut.
- opex
hanna mari kirjoitti:
Alkaa vähän vaikuttamaan, että opex on jokaisen keskustelun jeesus. Hanki muutakin elämää kun täällä aina kirjoittelu. Vai oletko saanut potkut.
Ei kun olen sairaslomalla tosi pahan jeesussyndrooman vuoksi:)
On kyllä melko huvittavaa, että tänne kirjoittava ihminen ivaa minua tänne kirjoittamisesta. Ehkä meidän ihan molempien pitäisi hankkia elämä:) - Melkein ope
opex kirjoitti:
Ei kun olen sairaslomalla tosi pahan jeesussyndrooman vuoksi:)
On kyllä melko huvittavaa, että tänne kirjoittava ihminen ivaa minua tänne kirjoittamisesta. Ehkä meidän ihan molempien pitäisi hankkia elämä:)Hienoa kun käydään keskustelua tärkeistä asioista. Rokotetaanhan sitä kaikenlaisia tautejakin vastaan, miksi ei voi itseänsä tsempata etukäteen viisailla ajatuksilla, josko vaikka pääsisi työelämän"paineissa" hieman helpommalla tulevaisuudessa ;)
- syntymästä saakka
Melkein ope kirjoitti:
Hienoa kun käydään keskustelua tärkeistä asioista. Rokotetaanhan sitä kaikenlaisia tautejakin vastaan, miksi ei voi itseänsä tsempata etukäteen viisailla ajatuksilla, josko vaikka pääsisi työelämän"paineissa" hieman helpommalla tulevaisuudessa ;)
No, tästä nähdään, että opettajia on moneen junaan. Toiset hermoilevat ja pähkäilevät tuntikausia, viikkokausia ja eivät nuku edellisenä iltana kun miettivät mitä ja miten opettaisivat. Jotkut suunnittelevat tuntinsa hyvin huolellisesti etukäteen ja eivät pärjää ilman etukäteissuunnittelua. Toiset opettajat taas vetävät tunnin kuin tunnin aivan hatusta, suunnittelematta mitään sen tarkemmin (tietysti noudattaen opetussuunnitelmaa yms.) Tästä kyllä voi huomata, että toiset ovat aivan luonnostaan syntyneet opettajiksi ja ovat oikealla alalla ja toisista siihen ei kyllä ole sitten millään tai ehkä kenties mahdollisesti vuosien ja vuosien koulimisen tuloksena saattaisivat soveltua alalle.
- Melkein ope
syntymästä saakka kirjoitti:
No, tästä nähdään, että opettajia on moneen junaan. Toiset hermoilevat ja pähkäilevät tuntikausia, viikkokausia ja eivät nuku edellisenä iltana kun miettivät mitä ja miten opettaisivat. Jotkut suunnittelevat tuntinsa hyvin huolellisesti etukäteen ja eivät pärjää ilman etukäteissuunnittelua. Toiset opettajat taas vetävät tunnin kuin tunnin aivan hatusta, suunnittelematta mitään sen tarkemmin (tietysti noudattaen opetussuunnitelmaa yms.) Tästä kyllä voi huomata, että toiset ovat aivan luonnostaan syntyneet opettajiksi ja ovat oikealla alalla ja toisista siihen ei kyllä ole sitten millään tai ehkä kenties mahdollisesti vuosien ja vuosien koulimisen tuloksena saattaisivat soveltua alalle.
Monet suuret taiteilijat jännittävät vielä vuosien jälkeen esiintymisiä ja nauttivat samalla suurta yleisön arvostusta ja suosiota...joten taitaa meillä muilakin "jännittäjillä" olla mahdollisuuksia kehittyä ja oppia toimimaan pienen jännityksen siivittämänä ;)...josku voi olla hyväksi omat kokemukset myös oppilaan tukemisessa ja kannustamisessa...itse koetuista asioista voi olla uskomattoman paljon hyötyä elämän vuoristoradalla....luulisin, että aika monella on tästä kokemusta :)
syntymästä saakka kirjoitti:
No, tästä nähdään, että opettajia on moneen junaan. Toiset hermoilevat ja pähkäilevät tuntikausia, viikkokausia ja eivät nuku edellisenä iltana kun miettivät mitä ja miten opettaisivat. Jotkut suunnittelevat tuntinsa hyvin huolellisesti etukäteen ja eivät pärjää ilman etukäteissuunnittelua. Toiset opettajat taas vetävät tunnin kuin tunnin aivan hatusta, suunnittelematta mitään sen tarkemmin (tietysti noudattaen opetussuunnitelmaa yms.) Tästä kyllä voi huomata, että toiset ovat aivan luonnostaan syntyneet opettajiksi ja ovat oikealla alalla ja toisista siihen ei kyllä ole sitten millään tai ehkä kenties mahdollisesti vuosien ja vuosien koulimisen tuloksena saattaisivat soveltua alalle.
>
Eipä se mistään synnynnäisestä tai luonnollisesta lahjakkuudesta kiinni ole, vaan kokemuksesta. Kun on samat oppisisällöt opettanut vuodesta toiseen, yhä uudelleen ja uudelleen, niin lopulta homma näyttää "hatusta vetämiseltä". Tosin ei sekään tarkoita, etteikö kokenut opettaja tuntejaan suunnittelisi. Ne on suunniteltu aikoja sitten ja jalostuneet yhä paremmiksi kokemuksen myötä. Tässä mielessä kukaan opettaja ei vedä tuntejaan hatusta suunnittelematta. Jokainen opetettu tunti on (joskus) suunniteltu.- Delspi
syntymästä saakka kirjoitti:
No, tästä nähdään, että opettajia on moneen junaan. Toiset hermoilevat ja pähkäilevät tuntikausia, viikkokausia ja eivät nuku edellisenä iltana kun miettivät mitä ja miten opettaisivat. Jotkut suunnittelevat tuntinsa hyvin huolellisesti etukäteen ja eivät pärjää ilman etukäteissuunnittelua. Toiset opettajat taas vetävät tunnin kuin tunnin aivan hatusta, suunnittelematta mitään sen tarkemmin (tietysti noudattaen opetussuunnitelmaa yms.) Tästä kyllä voi huomata, että toiset ovat aivan luonnostaan syntyneet opettajiksi ja ovat oikealla alalla ja toisista siihen ei kyllä ole sitten millään tai ehkä kenties mahdollisesti vuosien ja vuosien koulimisen tuloksena saattaisivat soveltua alalle.
Kannattaa ennemmin ajatella, että kukaan ei ole seppä syntyessään. Ammattitaitoon kasvetaan. Ei muitakaan ammatteja pidä osata luonnostaan.
Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu ajatus siitä, että "kenkiin kasvetaan". Kun taas on maita joiden työkulttuurissa tämä on lähtökohtaoletus.
Esimerkiksi tämä lause "vuosien ja vuosien koulimisen tuloksena saattaisivat soveltua alalle" tuntuu kohtalonomaiselta ja tuomitsevalta. Mielestäni kannattaisi siis valita toisenlainen todellisuus johon uskoo, niin voi itsekin paljon paremmin.
Voisi esimerkiksi ajatella, että jokainen on aivan hyvä opettaja jo aloittaessaan uransa, ja siitä sitten vielä kehittyy. Pitää uskaltaa antaa itselleen aikaa kehittyä, eikä vaatia liian paljon heti aluksi. - Melkein ope
Delspi kirjoitti:
Kannattaa ennemmin ajatella, että kukaan ei ole seppä syntyessään. Ammattitaitoon kasvetaan. Ei muitakaan ammatteja pidä osata luonnostaan.
Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu ajatus siitä, että "kenkiin kasvetaan". Kun taas on maita joiden työkulttuurissa tämä on lähtökohtaoletus.
Esimerkiksi tämä lause "vuosien ja vuosien koulimisen tuloksena saattaisivat soveltua alalle" tuntuu kohtalonomaiselta ja tuomitsevalta. Mielestäni kannattaisi siis valita toisenlainen todellisuus johon uskoo, niin voi itsekin paljon paremmin.
Voisi esimerkiksi ajatella, että jokainen on aivan hyvä opettaja jo aloittaessaan uransa, ja siitä sitten vielä kehittyy. Pitää uskaltaa antaa itselleen aikaa kehittyä, eikä vaatia liian paljon heti aluksi.Niin, mihin sitä on aina kiire;)...mielenkiintoista on sekin,että jo päiväkodissa pitää päivän aikana ehtiä tehdä vaikka mitä.. lapset ja aikuiset stressaantuvat...pitääkö kaiken mennä niin pilkulleen jonkin ohjeistuksen mukaan..ja sama meno jatkuu läpi elämän :(...ollaanko me opettajat "ruokkimassa" tätä menoa omalla esimerkillä ?
- Opena-ama
syntymästä saakka kirjoitti:
No, tästä nähdään, että opettajia on moneen junaan. Toiset hermoilevat ja pähkäilevät tuntikausia, viikkokausia ja eivät nuku edellisenä iltana kun miettivät mitä ja miten opettaisivat. Jotkut suunnittelevat tuntinsa hyvin huolellisesti etukäteen ja eivät pärjää ilman etukäteissuunnittelua. Toiset opettajat taas vetävät tunnin kuin tunnin aivan hatusta, suunnittelematta mitään sen tarkemmin (tietysti noudattaen opetussuunnitelmaa yms.) Tästä kyllä voi huomata, että toiset ovat aivan luonnostaan syntyneet opettajiksi ja ovat oikealla alalla ja toisista siihen ei kyllä ole sitten millään tai ehkä kenties mahdollisesti vuosien ja vuosien koulimisen tuloksena saattaisivat soveltua alalle.
Haha! Sanoisin, että ne briljantit opettajat, jotka sen kummempia suunnittelematta vetäisevät oppituntinsa hatusta ja vieläpä onnistuvat noudattamaan opetussuunnitelmaa tarkasti ja oppilaiden oikeusturvan huomioiden, ovat jossain vaiheessa uraansa joutuneet myös suunnittelutyötä tekemään. Eihän sitä oman koulun/kunnan opsia ja eri kurssien sisältöjä voi mitenkään tuntea, ellei ole niihin perehtynyt ja tämä perhetyminen ja opsin linjauksista sytemaattisen kuvan luominen taas oikeasti vaatii suunnittelua. Kukaan ei synny opetussuunnitelma valmiina aivoissaan.
On totta, että tietyntyyppiset ihmiset ovat toisia parempia improvisoimaan ja joustamaan tilanteen mukaan. Silti on ihan pöyristyttävän väärin ylläpitää ja suorastaan lietsoa sellaista mielikuvaa, että olisi olemassa jokin synnynnäinen opettajavalmius, jonka avulla voi opettaa hyvin ilman minkäänlaista valmistautumista ja ennakkoperehtymistä. Se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Väitän, ettei ole yhtään vastavalmistunutta opettajaa, joka pystyisi luotsaamaan tunnin onnistuneesti hatusta vetämällä. Jotta voi vetää hatusta, on sinne hattuun pitänyt vuosien varrella kerryttää sitä vedettävää. Ja sitähän kertyy nimenomaan itse tekemällä, kokeilemalla, opiskelemalla, perehtymällä ja suunnittelemalla. Sitten joissain vaiheessa ei tarvitsekaan niin paljon enää suunnitella. - Delspi
Opena-ama kirjoitti:
Haha! Sanoisin, että ne briljantit opettajat, jotka sen kummempia suunnittelematta vetäisevät oppituntinsa hatusta ja vieläpä onnistuvat noudattamaan opetussuunnitelmaa tarkasti ja oppilaiden oikeusturvan huomioiden, ovat jossain vaiheessa uraansa joutuneet myös suunnittelutyötä tekemään. Eihän sitä oman koulun/kunnan opsia ja eri kurssien sisältöjä voi mitenkään tuntea, ellei ole niihin perehtynyt ja tämä perhetyminen ja opsin linjauksista sytemaattisen kuvan luominen taas oikeasti vaatii suunnittelua. Kukaan ei synny opetussuunnitelma valmiina aivoissaan.
On totta, että tietyntyyppiset ihmiset ovat toisia parempia improvisoimaan ja joustamaan tilanteen mukaan. Silti on ihan pöyristyttävän väärin ylläpitää ja suorastaan lietsoa sellaista mielikuvaa, että olisi olemassa jokin synnynnäinen opettajavalmius, jonka avulla voi opettaa hyvin ilman minkäänlaista valmistautumista ja ennakkoperehtymistä. Se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Väitän, ettei ole yhtään vastavalmistunutta opettajaa, joka pystyisi luotsaamaan tunnin onnistuneesti hatusta vetämällä. Jotta voi vetää hatusta, on sinne hattuun pitänyt vuosien varrella kerryttää sitä vedettävää. Ja sitähän kertyy nimenomaan itse tekemällä, kokeilemalla, opiskelemalla, perehtymällä ja suunnittelemalla. Sitten joissain vaiheessa ei tarvitsekaan niin paljon enää suunnitella.Opena-ama: Juurikin näin! Ei ole mitään synnynnäistä opettajaa ja sillä tavalla ajatteleminen on suorastaan turmiollista.
Olen kuullut tämmöisen hauskan termin kuin "ovenkahvaopetussuunnitelma". Tarkoittaa sitä, että suunnittelee tunnin sen 1-3 sekunnin aikana kun koskettaa luokan ovenkahvaa ennen kuin päästää oppilaat sisälle.
Mutta tästä puhuvat vain monta vuotta duunissa toimineet ammattilaiset.
Valmistelua tarvitaan nykyään siihenkin, että yleensä käytetään videotykkiä eikä enää liitutaulua. Senkään takia niitä tunteja ei voi tyhjästä nyhjästä.
- Delspi
Yritin siis tällä klo 18.46 -kirjoituksellani vastata nimimerkille "Puhki", mutta vastaukseni tulikin viimeiseksi eikä Puhkin kirjoituksen alle.
- ari_zwag
Olen kanssasi samaa mieltä, olet melko huono opettaja. Totuus kirpaisee, mutta se pitää voida sanoa ääneen. Huonommaksi asiat voisivat mennä sillä, jos et enää edes mielessäsi kävisi tätä keskustelua (tähän tilaan päätyvät tosin useat toimittuaan jokusen vuoden ammatissa).
Kaikki mitä sanoit: oppilaan painaminen rutiinimuottiin, opetustapahtuman kuolettava tuntien suunnittelu, arkuus, luontaisen opettajallisen kompetenssin puute sekä tärkeimpänä opettamisen perimmäisten merkitysten ymmärtämättömyys ovat asioita joista näkee, että kirittävää on todella paljon.
Katse kääntyy yliopistoon, joka vihkii opettajaksi surutta lähes kenet tahansa, antamatta tälle todelliseen työhän juuri mitään avuja.- Täydellinen_ope
Onneksi meillä on nimimerkki ari_zwag joka lienee joka saralla mestariopettaja, 24 tuntia päivässä, 365 päivää vuorokaudessa. Empaattisuudellaan ja ihmisten henkilökohtaisella kohtaamisellaan hän voittaa puolelleen pahimmankin häirikön luokassaan.
- ari_zwag
Täydellinen_ope kirjoitti:
Onneksi meillä on nimimerkki ari_zwag joka lienee joka saralla mestariopettaja, 24 tuntia päivässä, 365 päivää vuorokaudessa. Empaattisuudellaan ja ihmisten henkilökohtaisella kohtaamisellaan hän voittaa puolelleen pahimmankin häirikön luokassaan.
Melko pitkä vuorokausi sulla, missä asut? Merkuriuksella?
Leikki sijansa saakoon, mutta olisi kiva jos yleisen ranttaamisen sijaan esittäisit mistä asiasta olet erimieltä ja mitkä ovat omat parannusehdoituksesi.
Muuten kyllä kuvasit minut aika hyvin. Ei 'häiriköitä' tarvitse kuin ymmärtää, tosin helpommin sanottu kuin tehty. Joka tuntee ihmisen ja maailman, tietää, että opettajiksi pääsemiseen vaaditaan aivan vääränlaista osaamista.
- Anonyymi
Ja aina vain ajankohtainen aihe. Luin aloituspostausta ja teksti oli kuin suoraan tämän hetken olotiloista. Oppilaat olivat valitelleet toiselle opettajalle, että ikävöivät sijaistettavaani koska opetukseni on epäselvää. Valitettavasti olen samaa mieltä, jo opetettava aihe on itsellenikin haastava ja päälle kaikki aloituksessa mainittu niin vetää kyllä mieltä matalaksi. Onneksi pian on kesäloma.
- Anonyymi
Opettaja-lehti 7.5.2021 - Lukijan mielipide-kirjoitus
Otsikko: Koulu murskasi opettajuuteni
Valmistuin aineenopettajaksi jokunen vuosi sitten. Kymmenien turhien hakemusten jälkeen tärppäsi, ja sain vuoden määräaikaisuuden.
Ensimmäinen koulupäivä oli kaoottinen, ja sellaisena ne myös jatkuivat. Tunnit olivat erittäin levottomia, oppilaiden kanssa kilpaa huutamista ja päättymätöntä kehotusta laittaa puhelimet pois.
En saanut työrauhaa (tai kuria) mihinkään ryhmään. Oman oppiaineeni lisäksi sain lukujärjestykseeni kolme muuta ainetta, joihin minulla ei ollut pätevyyttä tai kokemusta.
Luin lehtijuttuja opettajista, joilla aluksi oli vaikeaa, mutta jotka kuitenkin saivat hommat luistamaan edes jotenkin.
Minä en saanut. En saanut edes nukuttua enää, rentoutuminen ja pienistä asioista nauttiminen kuulostivat heprealta.
Pään ympärille kiristyi vanne. Kaupassa käydessäni minusta tuntui, että ihmiset katsovat minua ja ajattelevat: tuossa se huono opettaja on.
Kävin työterveyshuollossa, sain mukaani tsemppilauseita ja kehotuksen kokeilla melatoniinia nukahtamiseen.
Päätin purra hammasta ja laskea kalenterista päiviä niihin kuuluisiin opettajan lomiin. En kokenut missään vaiheessa onnistumista tai työniloa, hyvän palautteen saamisesta puhumattakaan.
Suvivirren lähestyessä paikkani laitettiin hakuun jälleen seuraavaksi vuodeksi. Minua ei edes haastateltu.
En voi mitään sille, että ajattelen koulun murskanneen minut ja ammatti-identiteettini, haaveeni tulla hyväksi opettajaksi. Tai edes opettajaksi.
Nimimerkki Ei enää opettaja- Anonyymi
Kun kirjoittaja tuossa Opettaja-lehdessä julkaistussa mielipidekirjoituksessa sanoo että "koulu murskasi hänet ja hänen ammatti-identiteettinsä" niin mitä hän itse asiassa tarkoittaa?
Tarkoittaako hän että todellisuus oli eri asia kuin opettajakoulutus? Että todellista koulua ei voinut kestää, koska opettajankoulutus antoi väärän kuvan? Vai tarkoittaako hän, että "vika on todellisuudessa"? Ei kai.
Sellaista koulupuhetta ja puhetta opettajan ammatista on kyllä melko vähän, mikä olisi täysin asiassa ja täysin konkretiassa. Minusta tuntuu, että usein feikataan opettajakunnan taholta, että oltaisiin jossain "ylätasolla" eli feikataan että pedagogiikka olisi totta ja olemassaoleva tieteenala.
Mietitäänpä vaikka tuota kirjoituksessa mainittua kännyköiden poispyynnön ikuista toisteisuutta.
Mitä jos joku opettaja kirjoittaisi tästä aivan arkisesti ainakin yläkoulun arkeen liittyvästä asiasta. Että kännykät on kädessä ja kun ne on kädessä on keskittyminen oppituntiin väistämättä heikentynyt. Ja kirjoittaisi, että ensiarvoisen tärkeää on kerätä nämä kännykät joka tunnin alussa pois.
Kuvitellaan, että joku opettaja tässä laajassa Suomen maassa kirjoittaisi näin, ja saisi kirjoitukselleen näkyvyyttä. Mitä sitten tapahtuisi? Minusta tuntuu, että kaikki tällaiset täysin arkiset, kasvatukseen ja kuriin liittyvät asiat joutuisivat paheksutuiksi.
Koska opettajakunnassa vallitsee tällainen opettajakoulutuksessa opetettu pakkomielle mieltää opettajantyö professioksi.
- Anonyymi
Täällä tuhruinen alku aineenopettajalla. Opetan taito-/taideainetta eikä oppiaineeseeni ole valmista materiaalia juurikaan, ei oppikirjoja, ei tehtäviä, ei materiaalia. Melkein kaikki pitää tehdä ja keksiä itse. Se on uuvuttavaa.
Tuntien pitäminen jännittää ja ahdistaa. Olen saanut muutamia niin kirpaisevan huonoja palautteita oppilailta, että valmiiksi huono itsetuntoni (masennuksen jäljiltä) rakoilee entisestään. Otan ne tosissani ja yritän kehittää opetustani, mutta jaksaminen on koetuksella.
Saan ahdistuskohtauksia ennen töihin menoa ja otan siihen lääkettä tarvittaessa. Ainoa hetki, jolloin voin "rentoutua", on perjantai-ilta. Silloin en koe tarvetta miettiä töitä, mutta oikeastaan mietin vähän kuitenkin, aktiivisesti en kuitenkaan silloin tee mitään töiden eteen. Lauantai ja sunnuntai menee sitten jo suunnittelustressissä ja ahdistuksen kanssa kamppaillessa.
Olen tehnyt tätä työtä vasta muutaman kuukauden ja mietin jo, että jokin toinen ala olisi kuitenkin parempi. Sellainen, jossa työt ei valtaa mieltä vapaa-ajalla.- Anonyymi
Kuulostaa siltä, että ala on ihan väärä sinulle.
Opettajan ammatissa ollaan paljon esillä, framilla. Esiinnytään luokan edessä. Ollaan huomion keskipisteenä. Jos et tästä nauti niin olet väärällä alalla.
Opettajan ammatissa pitää olla luova, ei siis vain taideaineissa vaan ylipäätään. Pitää osata tuosta noin vaan pitää oppitunti aiheesta kuin aiheesta, täysin valmistelematta, täysin mitään ohjeita. Jos ei tämä luonnistu niin olet väärällä alalla.
Opettajalla pitää olla hyvä itsetunto. Hän on se pomo eikä alistuja, joka ahdistuu. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että ala on ihan väärä sinulle.
Opettajan ammatissa ollaan paljon esillä, framilla. Esiinnytään luokan edessä. Ollaan huomion keskipisteenä. Jos et tästä nauti niin olet väärällä alalla.
Opettajan ammatissa pitää olla luova, ei siis vain taideaineissa vaan ylipäätään. Pitää osata tuosta noin vaan pitää oppitunti aiheesta kuin aiheesta, täysin valmistelematta, täysin mitään ohjeita. Jos ei tämä luonnistu niin olet väärällä alalla.
Opettajalla pitää olla hyvä itsetunto. Hän on se pomo eikä alistuja, joka ahdistuu.Olen tuo tuhruinen taitoaineenope ja eri mieltä kanssasi siitä, että ope on pomo joka ei saa ahdistua (alistuminen ja ahdistuminen ovat eri asioita). Kyllä saa ope ahdistua. Se vaan pitää osata suitsia, deal with it. Mielestäni tuoreen, kokemattoman opettajan ei myöskään todellakaan tarvitse osata ja pystyä vetämään tuntia kuin tuntia hatusta. Pöyristyttävä ja suorastaan naurettava ajatus. Tekstisi kuulosti trollailulta.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Persuilla ja Saksi-Riikalla meni sitten pornon levittämiseksi koko touhu.
Onko kenellekään yllätys?1801945Hei A, osaatko
sanoa, miksi olet ihan yhtäkkiä ilmestynyt kaveriehdotuksiini Facebookissa? Mitähän kaikkea Facebook tietää mitä minä en521878Synnittömänä syntyminen
Helluntailaisperäisillä lahkoilla on Raamatunvastainen harhausko että ihminen syntyy synnittömänä.1351578Euroviisut fiasko, Suomen kautta aikain typerin esitys, jumbosija odottaa. Olisi pitänyt boikotoida!
Tämän vuoden euroviisut on monella tapaa täydellinen fiasko. Ensinnäkin kaikkien itseään kunnioittavien eurooppalaisten1371423Mitä tämä tarkoittaa,
että näkyy vain viimevuotisia? Kirjoitin muutama tunti sitten viestin, onko se häipynyt avaruuteen?411324Nukkumisiin sitten
Käsittelen asiaa tavallani ja toiveissa on vielä että tästä pääsee hyppäämään ylitse. Kaikenlaisia tunteita on läpikäyny41184Muistatko komeroinnin?
Taannoin joskus kirjoitin aloituksen tänne komeroinnista eli hikikomoreista; syrjäytyneistä nuorista ihmisistä. Ehkä asu481175Naisten tyypilliset...
Naiset ei varmaan ymmärrä itse miten karmealle heidän tavara haisee. Miehet säälistä nuolevat joskus, yleensä humalassa101143Syö kohtuudella niin et liho.
Syömällä aina kohtuudella voi jopa laihtua.On paljon laihoja jotka ei harrasta yhtään liikuntaa. Laihuuden salaisuus on101109Tuollainen kommentti sitten purjehduspalstalla
"Naisen pillu se vasta Bermudan kolmio on. Sinne kun lähdet soutelemaan niin kohta katoaa sekä elämänilo että rahat"31108