Olen nelivitonen nainen, eronnut ja yksinhuoltaja. Käyn töissä ja taloudelliset asiat ovat kunnossa. Lapseni ovat mukavia, eivät riitele ja heistä vaan nuorin asuu kanssani, Muut ovat jo työelämässä. Olen eron jälkeen seurustellut ja kärsin pitkään läheisriippuvaisuudesta. Olin uudesta kumppanista tavattoman mustasukkainen. Erosin omasta halustani, koska ymmärsin että kyseessä ei ollut rakkaussuhde vaan riippuvuussuhde. Hän käytti mustasukkaisuutta keinona hallita minua. En käy kapakoissa, koska se on niin kallista, eikä minulla ole sellaisia ystäviäkään, joiden kanssa voisin mennä. En ole ujo, enkä ruma ja osaan keskustella ja pitää hauskaa. Olen vaan omissa oloissani hyvin viihtyvä, että kun työpäivä on ohi, menen kotiin ja jään sinne, kuten viikonloppuisinkin. En harrasta mitään erityistä, eikä minulla ole tällä hetkellä miesystävää. Minulla on oikeastaan vaan tietokone. En ole masentunut eikä minulla pitäisi olla mielenterveysongelmia. Olen vaan jotenkin jäänyt sinne kotiin, josta en osaa vapaa-aikana lähteä pois. Juttelen töissä työkavereiden kanssa, mutta en ole ystävystynyt heistä kenenkään kanssa niin paljon, että tapaisimme työajan ulkopuolella. Ns. parasta kaveria ei ole.
Nyt kun erosin seurustelukumppanista, tajusin miten yksinäinen loppujen lopuksi olen. Sukulaiset asuvat toisella paikkakunnalla. Tiedän että pitäisi liittyä johonkin harrastustoimintaan, mutta mikä minua kiinnostaa. Vai onko tämä joku masennus?
Nyt kun erosin seurustelukumppanista, tajusin miten yksinäinen loppujen lopuksi olen. Sukulaiset asuvat toisella paikkakunnalla. Tiedän että pitäisi liittyä johonkin harrastustoimintaan, mutta mikä minua kiinnostaa. Vai onko tämä joku masennus?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen parisuhteessa elävä keski-ikäinen nainen. Olen ok:n näköinen erittäin sosiaalinen, mutta niin tavattoman yksinäinen sydämmessäni. Liittoni kylmä ja kuollut enkä osaa lähteä. Kolme lasta ja valtavat velat. Mieheni ei ole väkivaltainen ei käytä viinaa ei tupakoi, mutta niin välinpitämätön kuin vain ihminen voi olla. Olen kuin ilmaa hänelle. Hän käy riennoissa ja jokapuolella ja sanoo, että minulla on ongelma. Hän on erittäin tyytyväinen oloonsa. Olen monesti miettinyt, että olisin jopa valmis maksamaan siitä että saisin istua jonkun sylissä ja vaan jutella ja saada vähän huomioo osakseni. Ei ole paljon elämältä vaadittu. Sieluni kaipaa niin toista ihmistä. Raastaa yötä päivää olla niin sydämmessään yksin.
voi olla että miehesi on niin omahyvänen että kaikki asiat pyörii oman napasa ympärillä ei ota ketään huomioo voi olla että hänellä on niin paha olla mutta näyttää ulkopuolelle että menee hyvin joskus voi oma perhekkin olla niin etäinen ettei tunne heitä pohjimiltaan ollenkaan on vain kova meno päällä..
Mikä meitä keski-ikäisiä naisia oikein vaivaa, että olemme usein kuin paikalle jähmettyneitä? Ei ole kykyä ja varsinkaan aloitekykyä muuttaa elämäänsä. Itse olen yksinäinen, vaikka olenkin perheellinen ja perhe on ihan ok. Muilla perheenjäsenillä on paljolti omat menonsa ja kiinnostuksensa. Puoliso on koko päivän aamu-aikaisesta iltamyöhään työssä. Minulla on kyllä masennustakin. Mikään ei kiinnosta oikein todella. Velvollisuudet ja kodinhoito ovat vastenmielisiä hommia, joihin täytyy aina voittaa itsensä. Haluaisin jo vuosikausia esim. laihtua muutaman kilon, mutta kumma, etten saa aikaiseksi mennä esim. kuntosalille. Syön kyllä valikoivasti ja vähärasvaisesti, mutta ei tässä iässä laihtuminenkaan tunnu niin vain lähtevän käyntiin. Elämä tuntuu liian sisällyksettömältä, jotta voisi olla jatkuvasti tiukalla dieetillä.
arvasit aivan oikein , on lähdettävä liikkeelle ja pois koneen luota . Aivan sama minne . Piirustuskurssille ? Rivitanssiin ? Teatterikerho ? Pajunpunonta ? Autonhuolto olisi hyvä , olisi ukkoja mukana .....
Mutta ystävä löytyy kyllä jos itse haluaa olla ystävällinen kaikille , aina osa on yhtä mukavia ja siitä se....
Olen ollut vuosikymmeniä naimisissa ja puolison kanssa menee vielä oikein mukavasti, mutta minulla ei ole ketään muuta todellista ystävää. Pinnallisia ystäviä kyllä löytyy, mutta sukulaissielua ei ole muita kuin puolisoni. Jos menettäisin hänet,jäisin kyllä aivan tyhjän päälle. Harrastan erilaisia juttuja, mutta niidenkään kautta ei ole löytynyt niitä "oikeita" ystäviä, joiden kanssa voisi jakaa surut ja ilot.
Olen samanikäinen ja eronnut vuosia sitten. Aikuinen tytär maailmalla. Olen seurustellut 4 vuotta, mutta suhde ei ole kehittynyt sen pidemmälle, asumme eri paikkakunnilla ja tapaamme, koska hänelle sopii silloinkin vain hänen luonaan, jotenkin alkaa olla aika turhauttavaa koko touhu! Joten olen hyvin yksinäinen eikä minulla ole yhtään sydänystävää. Olen työtön enkä oikein jaksa innostua enää mistään. Olisi kiva jos joku jaksaisi kirjoitella minulle!
Meitä tuntuu olevan paljon . Olen 45-vuotias
pitkään avoliitossa asunut lapseton nainen.
[email protected]