Masennuksesta toipuneet

Oman käsitykseni mukaan olen ollut todella syvästi masentunut, ainakin kerran elämässäni, n.8 vuotta sitten.

Se syvin oivallus oli, että valinta on minun. Joko riistän hengen itseltäni tai jatkan matkaa. Valitsin matkan jatkamisen. Minulle kuolema on nykyisin vaihtoehto, joka tekee elämän jatkamisen mielekkääksi. Vielä ei ole tehnyt sen syvemmin mieli lopettaa leikkiä kesken. Oma kokemukseni masennuksesta näytti minulle, että senkin jälkeen, sen hetken, kun tuntuu siltä, että ei ole olemassa mitään,koskaan,ikinä,kuitenkaan, on hetkiä jolloin iloitsen olemassaolostani ja elämästä yleensäkin.

Ja sen lisäksi olen oppinut pikamasentumisen öökköset.. Kun alkaa masentamaan, antaa mennä vaan, vauhdilla kuopan pohjalle ja melkeinpä kuin itsestään, sen saman vauhdin voimalla, toista reunaa ylös ja takaisin, arjen askareiden pariin.

Mäkin kirjottelin täällä ennen muinoin keskellä yötä kun ei nukuttanut ja elämä tuntu valuvan hukkaan. Olin masis yhtenään, siltä ainaki tuntui, mut en syöny koskaan lääkkeitä. Opiskelin vahtelevalla menestyksellä kunnes kiinnostuin yhestä aineesta enemmänkin ja aloin sit käydä jopa kirjastossa (siis joo, en siellä juuri pyörinyt kun on tää nettikin keksitty) mut siinä ravatessa tuli sitte kiinnitettyä erään ihmisen huomio. Se kävi siellä kirjastossa kans opiskelun takia ja oltiin siellä usein samaan aikaan lueskelemassa.
En ole sosiaalinen joten en edes tajunnu että joku mittaili meikäläistä sillä silmällä. En mä ajatellu olevani mitenkään mielenkiintonen tyyppi, pikemminkin päinvastoin.
Tää ihminen tuli kuitenkin juttusille jokun verukkeen turvin. Olin aluks vähä äimänä ja hiukka tyly. Se tuli kuitenkin myös seuraavalla kerralla. Alettii moikkailemaan. Sitten jo odottelin, että onkohan se taas paikalla vai ei, ja olihan se aina.
Joo, eikä aikaakaan kun tuli tunteetkin peliin, oli niin mukava ihminen, helppo juttukaverina ja noin ja sen näkönenkin etten ikinä olis uskonu sellasen kiinnittävän huomiota meikäläiseen. Mut niin vaan kävi ja se tapahtu jotain vuosi sitten talvella.
Enpä ole sen jälkeen öitä juuri valvonut ja tulevaisuuskin on nyt ihan erilailla valoisa. Kiitti tälle ihmiselle joka on yhä mun vierellä ja pitää mun päänikin aktiivisena.

Love rules, niin pöhköltä kun se kuulostaakin.

Minua ovat masennuksen kanssa auttaneet todella paljon eläimet. Itse harrastan ratsastusta ja on ihanaa päästä tallille puuhaamaan yksin hevosten kanssa. Eläimet, minun kohdallani hevoset ovat niin vilpittömiä ja ihania ja hyväksyvät sinut. Ne eivät katso ulkonäköäsi tai arvostele sinua. On lohdullista kun hevonen osoittaa kiintymystä ja ymmärrät että joku todella välittää sinusta.

Aika vähän täällä varmaan käy masennuksesta toipuneita tällä palstalla, näköjään :) Kunpa onnistuisi itsekin löytämään jonkin oivalluksen tai jutun josta parantuminen voisi alkaa. Erilaisia harrastuksia on kokeiltu, lääkkeet ja terapiat sun muut, mutta ehkä olen aina ollutkin luonteeltani alakuloinen enkä pääse tästä ikinä täysin eroon.

Jossain vaihessa olin aika syvällä, en oikeastaan pitkän aikaa edes surrut elämääni vaan suhtautunut siihen välinpitämättömästi ja tunteettomasti. Tai pikemminkin suuren osaa elämääni en ole osannut tuntea ja tunnistaa tunteita. Masentuminen alkoi siellä peruskoulun aikaan.

Parannus prosessi on suhteellisen hidas, useampi vuosi itellä mennyt tähän asti. Tekijöitä on monia. Itselle ehkä tärkeimmät henkinen kypsyminen ja rationalisoituminen. En suosittelisi ajattelemaan, että on joku konsti, jolla parantuu hetkessä, se vaan ajaa turhautumiseen. Parempi ottaa päivä kerrallaan, tehdä itselleen pieniä haasteita ja järkevöidä itseään. Kysyin jatkuvasti itseltäni, miksi olen allapäin, onko siinä mitään järkeä, miten voin korjata asian jne. Menin vaikka ulos katsomaan taivaalle yöaikaan, kun tähdet näkyvät. Katselin niitä ja mietin, että kuinka mitätön ja pieni elämän kappale olenkaan ja kuinka surun tunteeni ovat turhamaiset miljardien ihmisten asuttamalla planeetalla. Siellä on aivan varmasti muita, jotka ovat paljon pahemmassa tilanteessa ja siellä tunteita joka lähtöön - ja minä vain ajattelen omaa alakuloisuuttani, jolle ei ole edes hyvää syytä. Varsinkin muiden ihmisten kanssa enemmän aikaa viettäessä alkaa huomaamaan, että eihän tässä yksin olla masentuneita. Kaikki ovat joskus masentuneita.

Tietysti vanhoista kaunoista pitää päästää irti ja hyväksyä menneisyys, mitä siellä sitten onkin tapahtunut. Niille kun ei mitään enää voi ja ne eivät määrittele sinua lopun elämääsi, kuhan päästät niistä irti. Fyysinen työ, syöminen, nukkuminen on tärkeitä. Tietokoneen ja television käyttöä/katselua kannattaa vähentää. Harrastuksien kautta voi löytää kavereita. Näillä konsteilla minä olen masennuksen kanssa päässyt eteenpäin paljon. Yhtäkään nappia en ole syönyt, vaikka sairaalassa kovasti haluttiinkin niitä tarjota. Vielä tulee välillä alakuloisia hetkiä ja mietin, että miten turhan päiväistä tämä elämä on, mutta tuo on vähentynyt tooosi paljon. Nykyään olen usein innoissani asioista. Mutta on se arpensakin jättänyt, olen yksin eläjä ja en osaa tunteiden kanssa työskennellä tai ilmaista itseäni kovin hyvin edelleenkään. Tuokin tosin parempaan suuntaan mennyt paljon, ja opettelen aktiivisesti tunteiden tunnistamista. Itkeä en edelleenkään kyllä osaa, ehkä kerran parissa vuodessa tulee tirautettua. On tässä kaikessa valoisakin puolensa; on muodostunut hyvin vahva persoonaiseksi ja kypsäksi ihmiseksi, ja on varmasti kasvattavampi tie kuin elämä, jossa ei ole ollut yhtä paljon mutkia matkassa.

Olen kai ollut jo niin kauan masentunut etten enää huomaa sitä. Mitään serotoniini tms lääkitystä ei ole ollut. Mutta muistan miltä masennus tuntui. Nyt olen löytänyt erilaisia sisältöjä elämään. Jos masennuksen tunne tulee se ei ole sellainen toivoton tunne josta ei selviä vaan se menee nopeasti ohi ja pikemminkin se masennuksen tunne potkii eteenpäin elämässä ja antaa vain aihetta tehdä jotain hyödyllistä tekemistä. Jäljellä on vain jonkinlainen ahdistuneisuuden tunne johon on lääkitys.

Katkeruudesta pääsin aikanaan vapaaksi käytyäni rosen-terapiassa, jossa se "möykky" purkautui ja haihtui hoitojen seurauksena.

Masentunut olen ollut, mutta senkin koen, että kyse on aina ollut ihmissuhteista, mutta myös elämän tarkoituksen puutteesta ja elämän sisällön pintapuolisuudesta. Myös loppuun palamiseni työssä on hoidettu masennuksena, vaikka en sitä siksi kokenutkaan.

Olen löytänyt elämän sisällön auttaen heitä, jotka ovat apuani tarvinneet. Vanhusten kanssa keskustelu on tuonut elämälle merkitystä ja rikastuttanut ja laajentanut arvomaailmaani. Vanhukset on suuri henkinen rikkauden lähde, kun pystyy solmimaan luottamuksellisen keskustelusuhteen. Myöskin jopa selvänäkijän sanat minulle, että "selvästi yrität jouduttaa elämässäsi asioita, mutta kaikella on aikansa, eli asiat tapahtuu silloin, kun niiden on aika tapahtua". Niin ihmeellistä kuin se onkin, minulle se on ollut yksi suurimmista asioista, jonka olen sisäistänyt ja luotan siihen. Luotan, että jokaisen elämälle on käsikirjoitus, ja kun kuuntelee ja luottaa omaantuntoonsa, sisäiseen viestiin, jonka kuulee ja noudattaa sitä, elämässä oikeat arvot pääsee ratkaisevaan osaan ja elämästä saa enemmän irti myös itse. Kuuntele itseäsi, ja tee ratkaisut oman minäsi mukaan, olet tyytyväinen. Antaessaan saa, hymyyn vastataan hymyllä jne, näin tuotat hyvää oloa itsellesi. Pienet asiat, rehellisyys itseään ja muita kohtaan, muiden ihmisten huomioiminen, katse pois omaan napaan tuijottamisesta, sieltä se onni löytyy. Hyvää oloa ja onnellisuutta ei voi ostaa rahalla, se tulee pienistä asioista itse antaen. Mutta ei pidä myöskään alistua väärinkäytön uhriksi, kun sen huomaat, sillä heitäkin on, jotka tahtovat käyttää hyvää tahtoasi väärin, se on kuitenkin heidän omantuntonsa taakka, ei sinun.

En ole vielä toipunut masennuksesta. Se on nyt varmaan pahimpana mitä se on ikinä ollutkaan. Psykooseja on ollut melko tiheästi ja eilinen ahdistus tuntui jo tappavalta, mutta keksin siinä tuskissani pari ajatusta.

Mä vaan päätin, että nyt saa riittää tällainen elämä. Mä lopetan itseni moittimisen ja vahingoittamisen. Mä en pysty olemaan normaali, terve ihminen, mutta mitä ihmeen väliä sillä on? Ei muilla ihmisillä oikeasti ole aikaa ja halua ajatella ja arvostella mua. Mä olen niille vain joku tuntematon ohikulkija. Ne ei näe mun ajatuksia tai jaksa ajatella musta yhtään mitään. Mä olen miettinyt ihan liikaa sitä, että mitä muut ihmiset musta ajattelee. Siksi on tuntunut, että mä en sovi tällaiseen maailmaan ollenkaan.

Ja kun luulen, että kaikki muistaa mun maineen vieläkin kouluajoilta... Jos ne muistaakin, niin se on niiden häpeä se koko maine. Ne sen keksi ja se ei ollut mitään todellista. Mun pitää muistaa, etten ole sellainen kun ne aina sanoi. Pitää unohtaa turhat katkeruudet ja mennä elämässä eteenpäin, ettei kiusaajat pilaa koko elämää. Oon menettänyt niiden takia ihan liikaa asioita. Nyt riittää. Ihan niiden kiusaksi alan elää täysillä ja aina kun oon onnellinen, mä olen onnistunut kostamaan niille. Ja kohta en enää jaksa muistaa niitä ihmisiä ollenkaan.

Ehkä ne kokemukset sitten oli jotenkin tärkeitä? Mun piti kokea se kaikki jostain syystä? Ainakin, jos mulla ikinä tulee olemaan lapsia, mä olen tosi tarkka siitä ettei niitä ikinä kiusata. Ja mahdollisissa oppimisvaikeusasioissa kans olisin tarkka ja oikeasti huolehtisin mun lasten koulunkäynnistä. Se on niin suuri osa lapsen elämää. Jos koulussa on asiat huonosti, niin sitten lapsi ei voi olla onnellinen.

Ja nyt pitää vaan hyväksyä nämä vikansa muistaen, että ne viat vois olla paljon, paljon vakavampiakin. Ja ehkä ne ei ole vikoja vaan ominaisuuksia. Joistakin niistä en pysty pääsemään ikinä eroon, mutta masentunut mun ei tarvi olla. Mulla ei ole mitään kuolemantautia kuitenkaan ja mulla olis mahdollisuus onnelliseen elämään jos vain jaksaisin yrittää. Ja enää en sano "mutta kun mä en jaksa". Kuka muukaan ei voi mun elämää parantaa. Se mun täytyy tehdä ihan itse.

Ja parantumisen aloitan just näin, että alan taas uskoa olevani ihminen. Mä SAAN olla olemassa. Ja sitten joskus jos työelämään pääsee, niin muistan että ne ihmiset siellä työmaailmassa ei ole enää mitään kouluikäisiä, tyhmiä kiusaajia. Ne on ihan eri ihmisiä, aikuisia. Vaikka jo valmiiksi pelkään työpaikkakiusaamista... Jos sellaista tulee, vaihdan vaan heti työpaikkaa enkä nyt jää kuuntelemaan mitään kiusaamisia yhtään. Kiusaajat ei vaan halua tai pysty ymmärtämään erilaisuutta, ja kiusaamisella ne haluaa näyttää miten ne itse on niin terveitä ja täydellisiä. Terveitä ja täydellisiä ne olis kuitenkin vasta sitten, jos ne hyväksyis erilaisuuden.

Lääkkeitä aion vieläkin vältellä, vaikka mulle sellaisia on määrätty. Tää masennus johtuu vain mun surkeasta itsetunnosta. Jos vaikka mun äidillä olis nämä viat ja sairaudet mitä mussa on, niin ei ne sen menoa hidastais ollenkaan! Mun pitää nyt vaan ottaa jämäkämpi asenne. Pitää uskoa, että mä selviän. Enkä ota kauheita paineita tulevaisuudesta vaan koitan elää tässä hetkessä, aina päivä kerrallaan.

Jos näin yrittäis saada parantumisen alkuun. Enkä luovuta vaikka tuliskin huonoja päiviä. Ja enää en jaksa stressatakaan. Huomasin taas, ettei se auta mitään. Pitää vaan unohtaa se asia silloin kun sitä on ahdistava ajatella (..helpommin sanottu kun tehty!!) Kun sitä ajattelee seuraavana päivänä, se ei enää ahdista niin paljon ja silloin voi keksiä helpommin ratkaisunkin siihen asiaan. Muistais vaan aina sen, että kyllä ne asiat vielä järjestyy.