Olin n.11-vuotias kun äitini muuttui. Hän alkoi jäädä yhä useammin ja useammin pois töistä, ilman syytä. Äidillä ja isällä meni tuolloin todella huonosti.
Muistan kerran kun tulin koulusta kotiin, kuulin äidin itkevän vessassa kovaan ääneen ja hän huusi jumalaa avuksi, minua pelotti.
Äiti lopulta jäi pois töistä kokonaan ja hän erosi isästä. Me muutimme äidin ja pikkuveljeni kanssa uuteen kotiin.
Muistan kuinka ne "typerät" sossutantat kävivät jatkuvasti meillä juttelemassa äidin kanssa. Yritin aina esittää reipasta ja hymyillen sanoin sossutädeille kaiken olevan hyvin, mikä ei ollut totta.
Häpesin äitiä, häpesin koko tilannetta. En halunnut pyytää kavereita kylään, koska häpesin niin paljon.
Päivä päivältä äidin voimat hiipuivat yhä enemmän. Hän vietti suurimman osan päivästä nukkuen.
Oli todella harvinaista jos tiskit oli tiskattu ja ruoka valmiina kun minä ja veljeni tulimme koulusta.
Kyllä äiti yritti olla hyvä ja huolehtiva äiti, muttei kuitenkaan pystynyt.
Tuolloin 11-12 vuotiaana otin äidin roolin, kävin ostoksilla, tiskasin, imuroin, pyykkäsin ja tein ruokaa. Tein kaikkeni jotta kukaan ei näkisi meidän kurjuuttamme. Joskus valehtelin pikkuveljelleni, että äiti oli tehnyt ruokaa meille vaikka itse olinkin sen laittanut, koska halusin veljeni uskovan että äiti on paranemaan päin.
En myöskään koskaa puhunut isälleni mitään, vaan valehtelin että äiti on kunnossa. En halunnut huolestuttaa häntä. Ajattelin että oli minun tehtäväni huolehtia äidistä ja veljestäni.
Sosiaalityöntekijät ja psykologit yrittivät parhaansa, joskus äiti piristyi hetkeksi, mutta vajosi taas pohjalle.
Jossain vaiheessa huomasin äidin taas puhuvat yksin... hän kuuli ääniä päässään. Häpesin ja pelotti.
Vuodesta toiseen pidin yllä kulissia jossa äiti jaksoi huolehtia meistä. Mutta todellisuudessa tilanne oli toinen, minusta oli tullut äiti äidin paikalle joka huolehti ja siivosi.
16-vuotiaana en enään jaksanut, vaan muutin opiskelujen perässä toiselle paikkakunnalle ja veljeni muutti isäni luoke. Äiti jäi yksin.
Olin onnellinen kun pääsin pois äidin luota, rakastin sitä tunnetta, mutta myös vihasin.
Nyt olen 24-vuotias ja äiti on yhä sairas.
Nykyään äidillä on lääkitys ja hän käy säännöllisesti keskustelemassa psykiatrin kanssa.
Meidän äiti-tytärsuhde on kärsinyt pahasti. En osaa keskustella luontevasti äidin kanssa. Mutta toki on myös hyviä päiviä jolloin esimerkiksi muistelemme menneitä hyviä aikoja, silloin kun minä olin ihan pieni ja silloin minusta tuntuu kun näkisin pienen pilkahduksen entisestä energiaa pursuavasta ja iloisesta äidistä, jonka haluan takaisin.
Mutta kaikesta huolimatta edelleen jaksan uskoa että jonain päivänä äiti paranee.
En luovuta, en koskaan, onhan hän minun rakas äitini!
Muistan kerran kun tulin koulusta kotiin, kuulin äidin itkevän vessassa kovaan ääneen ja hän huusi jumalaa avuksi, minua pelotti.
Äiti lopulta jäi pois töistä kokonaan ja hän erosi isästä. Me muutimme äidin ja pikkuveljeni kanssa uuteen kotiin.
Muistan kuinka ne "typerät" sossutantat kävivät jatkuvasti meillä juttelemassa äidin kanssa. Yritin aina esittää reipasta ja hymyillen sanoin sossutädeille kaiken olevan hyvin, mikä ei ollut totta.
Häpesin äitiä, häpesin koko tilannetta. En halunnut pyytää kavereita kylään, koska häpesin niin paljon.
Päivä päivältä äidin voimat hiipuivat yhä enemmän. Hän vietti suurimman osan päivästä nukkuen.
Oli todella harvinaista jos tiskit oli tiskattu ja ruoka valmiina kun minä ja veljeni tulimme koulusta.
Kyllä äiti yritti olla hyvä ja huolehtiva äiti, muttei kuitenkaan pystynyt.
Tuolloin 11-12 vuotiaana otin äidin roolin, kävin ostoksilla, tiskasin, imuroin, pyykkäsin ja tein ruokaa. Tein kaikkeni jotta kukaan ei näkisi meidän kurjuuttamme. Joskus valehtelin pikkuveljelleni, että äiti oli tehnyt ruokaa meille vaikka itse olinkin sen laittanut, koska halusin veljeni uskovan että äiti on paranemaan päin.
En myöskään koskaa puhunut isälleni mitään, vaan valehtelin että äiti on kunnossa. En halunnut huolestuttaa häntä. Ajattelin että oli minun tehtäväni huolehtia äidistä ja veljestäni.
Sosiaalityöntekijät ja psykologit yrittivät parhaansa, joskus äiti piristyi hetkeksi, mutta vajosi taas pohjalle.
Jossain vaiheessa huomasin äidin taas puhuvat yksin... hän kuuli ääniä päässään. Häpesin ja pelotti.
Vuodesta toiseen pidin yllä kulissia jossa äiti jaksoi huolehtia meistä. Mutta todellisuudessa tilanne oli toinen, minusta oli tullut äiti äidin paikalle joka huolehti ja siivosi.
16-vuotiaana en enään jaksanut, vaan muutin opiskelujen perässä toiselle paikkakunnalle ja veljeni muutti isäni luoke. Äiti jäi yksin.
Olin onnellinen kun pääsin pois äidin luota, rakastin sitä tunnetta, mutta myös vihasin.
Nyt olen 24-vuotias ja äiti on yhä sairas.
Nykyään äidillä on lääkitys ja hän käy säännöllisesti keskustelemassa psykiatrin kanssa.
Meidän äiti-tytärsuhde on kärsinyt pahasti. En osaa keskustella luontevasti äidin kanssa. Mutta toki on myös hyviä päiviä jolloin esimerkiksi muistelemme menneitä hyviä aikoja, silloin kun minä olin ihan pieni ja silloin minusta tuntuu kun näkisin pienen pilkahduksen entisestä energiaa pursuavasta ja iloisesta äidistä, jonka haluan takaisin.
Mutta kaikesta huolimatta edelleen jaksan uskoa että jonain päivänä äiti paranee.
En luovuta, en koskaan, onhan hän minun rakas äitini!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.