....se kun alkaa itse tuntua niiiiiin toivottomalta, että ei vaan jaksa. Tällä hetkel tuntuu että ois helpottavaa jos joku vois yhtyä mun tekstiin edes osittain ja jakaa kokemuksia.. pakko vaan purkaa.
Oon siis 17 vuotias tyttö ja oon potenu masennusta jo useemmaan vuoden, puol vuotta sit todettiin sen kroonisoituneen tässä vuosien mittaan. Lapsuus mulla oli hyvä ja sieltä muistaa paljon hyviä aikoja, mutta ikää kokoajan enemmän tullen hyvän olon tunne on vähentynyt jollain lailla. Ala-asteella olin ujo ja hiljainen, vähän syrjyttikin tämän takia ja koulukiusaamistakin esiintyi jonkun verran. Tottakai se viilsi aika syvältä että ettenkö minä kelpaa kun aina ryhmätöissä jäin ylijäämäksi ja olin se huomaamaton. Oli usein jatkuva tuskainen olo sisällä ja silloin sitä vain odotteli että kohta tämä menee pois ja kohta musta tulee rohkeempi ja alan pitämään itestäni. Koulukavereiden lisäksi oli muutama hyvä kaveri jonka kanssa vietin tiiviisti aikaa ja olo oli vapauttava, päinvastoin kuin koulussa. Mitään ihmeellistä ei koskaan oikeen tapahtunut, itsetunto oli huono ja epävarmuus hallitse monissa tilanteissa, jätti monia juttuja tekemättä ja kaikki muut olivat aina jollain tapaa parempia, kauniimpia, hienompia, osaavampia. Ajattelin vain, että sitten kun menen ylä-asteelle musta tulee rohkeempi ja saan paljon uusia kavereita, vietän normaalia nuoren teinin elämää kavereiden ja harrastusten parissa. Mutta eihän se ole niin yksinkertaista kun suunnaton epävarmuus itsestä ja hylkäämisen pelko oli edelleen vahvasti elossa...ja niin huono itsetunto. Nämä seikat kun vaikuttavat kaikkeen mitä tekee, jättää tekemättä, miten tekee.. miten ylipäätänsä ihminen toimii ja millaisen kuvan antaa. Se millaisena itse itseni näin oli niin ahdistava ja kammottava kuva etten uskonut ihmisten pitävän minusta vaan ikäänkuin näin heistä sen inhon minua kohtaan.. ystävällisistäkin sanoista mua kohtaan ja pelkistä katseistakin itseäni kohtaan. En oikeestaan moneen vuoteen ala- ja yläasteella luokitellut itseäni edes tavalliseksi ihmiseksi, vaan jotenkin jollain tavalla vialliseksi ja alemmaksi kuin muut, ja ne hieman ns suositummat olivat sitten ihan yli-ihmisiä ja niin täydellisiä. Alitajuntaisestkin kun noi on niin opittuja juttuja päässä niin ei niitä paljon hetkittäiset hokemat itselleen "olen oikeasti kiva" - muuta valitettavasti suuntaan tai toiseen. Toki yritin, yritin kovasti. Mietin kovasti kivaa tulevaisuutta, mietin että ihan kohta tää menee ohi. Ehkä rohkeutta iän myötä tulee aina ripauksissa llisää joten tuskin nin pelokas olin kuin ala-aste aikoina, niin kuin luulen monella muullakn menneen.. mutta silti se tuska sisällä, ahdistus ja niin suuri hylätyksi tulemisen tunne ja pakko saada hyväksyntä jokaiselta- tunne oli niin mahdoton että hallitsi elämää niin että joka sana oli mietittävä, joka asento, ele, kaikki, että ihmiset varmasti ajattelisivat hyvää. Osa tälläinen tietysti kuuluu tähän ikään ja sen kokee lähes kaikki. Mutta sitten kun tälläinen vaan jatkuu jatkumistaan ja ei paranna suuntaansa vaan sitä tipahtaa vaan alempaan kuiluun ja kynnys päästä pois kasvaa. Kun monet vuodet elää täydessä yksinäisyydessä, ei kontakteja ei kokemuksia ei voimia tehdä mitä ehkä todellisuudessa haluaisi, kun ei edes tiedä mitä haluaa, ei tiedä edes kuka on jotta voisi tietää mitä haluaa. Elää vaan neljän seinän sisällä ummikkona vaikka sisimmässään sitä viimeisenä haluaisi, koska se on todella paskaa, mutta kun voimia ja luottoa ei ole mihkään muuhun. Ehkä jossain kaukaisissa mielikuvissa siintää tavallinen tasapainoinen elämä, kaverit, harrastukset ja hyvä normaali olo. Tasapaino. Välillä surua, itkua, välillä hurjaa riemua ja hauskoja hetkiä.. ja siinä välissä ihan normaali _hyvä_ olo. Välillä kyllä tuntuu menneisyyden takia että voiko mulla enään edes olla tollasta tulevaisuutta..
Kun monet vuodet elää täydessä yksinäisyydessä, ei kontakteja ei kokemuksia ei voimia tehdä mitä ehkä todellisuudessa haluaisi, kun ei edes tiedä mitä haluaa, ei tiedä edes kuka on jotta voisi tietää mitä haluaa. Elää vaan neljän seinän sisällä ummikkona vaikka sisimmässään sitä viimeisenä haluaisi, koska se on todella paskaa, mutta kun voimia ja luottoa ei ole mihkään muuhun. Ehkä jossain kaukaisissa mielikuvissa siintää tavallinen tasapainoinen elämä, kaverit, harrastukset ja hyvä normaali olo. Tasapaino. Välillä surua, itkua, välillä hurjaa riemua ja hauskoja hetkiä.. ja siinä välissä ihan normaali _hyvä_ olo. Välillä kyllä tuntuu menneisyyden takia että voiko mulla enään edes olla tollasta tulevaisuutta.. jatkuu..
Oon siis 17 vuotias tyttö ja oon potenu masennusta jo useemmaan vuoden, puol vuotta sit todettiin sen kroonisoituneen tässä vuosien mittaan. Lapsuus mulla oli hyvä ja sieltä muistaa paljon hyviä aikoja, mutta ikää kokoajan enemmän tullen hyvän olon tunne on vähentynyt jollain lailla. Ala-asteella olin ujo ja hiljainen, vähän syrjyttikin tämän takia ja koulukiusaamistakin esiintyi jonkun verran. Tottakai se viilsi aika syvältä että ettenkö minä kelpaa kun aina ryhmätöissä jäin ylijäämäksi ja olin se huomaamaton. Oli usein jatkuva tuskainen olo sisällä ja silloin sitä vain odotteli että kohta tämä menee pois ja kohta musta tulee rohkeempi ja alan pitämään itestäni. Koulukavereiden lisäksi oli muutama hyvä kaveri jonka kanssa vietin tiiviisti aikaa ja olo oli vapauttava, päinvastoin kuin koulussa. Mitään ihmeellistä ei koskaan oikeen tapahtunut, itsetunto oli huono ja epävarmuus hallitse monissa tilanteissa, jätti monia juttuja tekemättä ja kaikki muut olivat aina jollain tapaa parempia, kauniimpia, hienompia, osaavampia. Ajattelin vain, että sitten kun menen ylä-asteelle musta tulee rohkeempi ja saan paljon uusia kavereita, vietän normaalia nuoren teinin elämää kavereiden ja harrastusten parissa. Mutta eihän se ole niin yksinkertaista kun suunnaton epävarmuus itsestä ja hylkäämisen pelko oli edelleen vahvasti elossa...ja niin huono itsetunto. Nämä seikat kun vaikuttavat kaikkeen mitä tekee, jättää tekemättä, miten tekee.. miten ylipäätänsä ihminen toimii ja millaisen kuvan antaa. Se millaisena itse itseni näin oli niin ahdistava ja kammottava kuva etten uskonut ihmisten pitävän minusta vaan ikäänkuin näin heistä sen inhon minua kohtaan.. ystävällisistäkin sanoista mua kohtaan ja pelkistä katseistakin itseäni kohtaan. En oikeestaan moneen vuoteen ala- ja yläasteella luokitellut itseäni edes tavalliseksi ihmiseksi, vaan jotenkin jollain tavalla vialliseksi ja alemmaksi kuin muut, ja ne hieman ns suositummat olivat sitten ihan yli-ihmisiä ja niin täydellisiä. Alitajuntaisestkin kun noi on niin opittuja juttuja päässä niin ei niitä paljon hetkittäiset hokemat itselleen "olen oikeasti kiva" - muuta valitettavasti suuntaan tai toiseen. Toki yritin, yritin kovasti. Mietin kovasti kivaa tulevaisuutta, mietin että ihan kohta tää menee ohi. Ehkä rohkeutta iän myötä tulee aina ripauksissa llisää joten tuskin nin pelokas olin kuin ala-aste aikoina, niin kuin luulen monella muullakn menneen.. mutta silti se tuska sisällä, ahdistus ja niin suuri hylätyksi tulemisen tunne ja pakko saada hyväksyntä jokaiselta- tunne oli niin mahdoton että hallitsi elämää niin että joka sana oli mietittävä, joka asento, ele, kaikki, että ihmiset varmasti ajattelisivat hyvää. Osa tälläinen tietysti kuuluu tähän ikään ja sen kokee lähes kaikki. Mutta sitten kun tälläinen vaan jatkuu jatkumistaan ja ei paranna suuntaansa vaan sitä tipahtaa vaan alempaan kuiluun ja kynnys päästä pois kasvaa. Kun monet vuodet elää täydessä yksinäisyydessä, ei kontakteja ei kokemuksia ei voimia tehdä mitä ehkä todellisuudessa haluaisi, kun ei edes tiedä mitä haluaa, ei tiedä edes kuka on jotta voisi tietää mitä haluaa. Elää vaan neljän seinän sisällä ummikkona vaikka sisimmässään sitä viimeisenä haluaisi, koska se on todella paskaa, mutta kun voimia ja luottoa ei ole mihkään muuhun. Ehkä jossain kaukaisissa mielikuvissa siintää tavallinen tasapainoinen elämä, kaverit, harrastukset ja hyvä normaali olo. Tasapaino. Välillä surua, itkua, välillä hurjaa riemua ja hauskoja hetkiä.. ja siinä välissä ihan normaali _hyvä_ olo. Välillä kyllä tuntuu menneisyyden takia että voiko mulla enään edes olla tollasta tulevaisuutta..
Kun monet vuodet elää täydessä yksinäisyydessä, ei kontakteja ei kokemuksia ei voimia tehdä mitä ehkä todellisuudessa haluaisi, kun ei edes tiedä mitä haluaa, ei tiedä edes kuka on jotta voisi tietää mitä haluaa. Elää vaan neljän seinän sisällä ummikkona vaikka sisimmässään sitä viimeisenä haluaisi, koska se on todella paskaa, mutta kun voimia ja luottoa ei ole mihkään muuhun. Ehkä jossain kaukaisissa mielikuvissa siintää tavallinen tasapainoinen elämä, kaverit, harrastukset ja hyvä normaali olo. Tasapaino. Välillä surua, itkua, välillä hurjaa riemua ja hauskoja hetkiä.. ja siinä välissä ihan normaali _hyvä_ olo. Välillä kyllä tuntuu menneisyyden takia että voiko mulla enään edes olla tollasta tulevaisuutta.. jatkuu..
Vastaukset 7
Vanhimmat
Lukiosta olen saanut hyviä kavereita, siihenkin meni kyllä aikansa ennenkuin uskoin että he pitävät minua kaverinaan ja pitävät minua ihan hyvänä tyyppinä. Se on vaan helvetin vaikeaa, ja se pitää kokea ja tulla se tunne että asia on oikeasti niin. Vaikka sitä vieläkin välillä epäilee ihan mitättömistäkin jutuista, joka taas aiheuttaa toisinaan vaikeuksia kanssakäymisesssä omien epäilyeni takia ja siitä mahdollisesti joskus seuraavien syytösten. Inhottava on myös se, kun iloisssa joukossa iloisia ihmisiä itse ei tunne mitään. Muilla on hauskaa mutta itse ei vaan saa kun väkisin väännettyä tekohymyä aikaan. Ja pitemmän päälle sitä ei jaksa sitä esittämsitä ja se on ikävää, joten mielummin poistuu paikalta todella todella tyhjä olo sisällään. "mikä sulla on"... > ei mikään , vähän väsyttää, menen kotiin nukkumaan. ( vaikka ei edes väsytä)
Tulee myös mahdottoman aliarvoinen tunne itsestä, että olinpa taas tylsä ja tosikko kun en pystynyt pitämään hauskaa, eihön noi tarvitse mun seuraa mnihinkään! Pelko myös että oma epävarmuus ja huono olo paljastuu on aika haaste joskus. se ei saa paljastua, silloin olen huono ja tylsä tyyppi. Pitää olla hauska ja sosiaalinen keinoin millä hyvänsä, että kelpaa. kuka haluaisi masentuneen kaverin? Niin sitä usein miettii.
Se hyvä kuva on siis annettava ihan joka tilanteessa, ettei vaan tulisi mitään väärää kuvaa.
joka taas alentaisi itsetuntoa niin helvetisti jos saisi kuulla jotain hieman negatiivistä kommenttia tms
Alkoholi tunnetusti auttaa, silloin omat tavalliset ajatukset tuntuvat niin hullunkursitila, miks noi mua vihais, meillähän on hauskaa? Silloin kanssa ikään kuin tuntuu että tajuais kuinka väärässä ja pahassa ahdingossa elää normaalisti, ilman sitä taikajuomaa. Mutta eihän se alkoholi mikään ratkaisu ole, ei saa olla. Ei todella. Siihen toivon apua terapiassa, en halua langeta siihen kierteeseen. Tuntuu vaan kyllä että tällä hetkellä en täyspäiväsesti jaksais arkea ilman sitä. Joten eristäytyminen olkoon parempi vaihtoehto? Kun ei vaan kuuluis tänne koko maailmaan en jotenkin tajua mikä tarkotus tällä kaikella on. Ulkonäkö ja se mitä ihmisestä nähdään on niin pieni osa ihmistä ja ei kerro oikeestaan mitään. Tämän kaiken jotenkin osaa kätkeä niin hyvin sisälleen.. se on niin syvällä..Tuntuu vaikealta selittää. Itsekkin kuullut monet kerrat että ei musta uskois, kun ulkoisesti näytän niin hyvältä ja hyväntuuliselta toisinaan.. Ei kaikki ole miltä näyttää, ja eihän masennusta kai tajua ellei ole itse kokenut? Oli kuori mikä oli, eihän se kerro ihmisestä kuin vain sen miltä se näyttää. Nyt taas tämä.,En jaksa käydä koulussa, en jaksa ahdistusta en jaksa sitä alemmuudentunneta joka ikisessä asiassa. Ihan helvetin voimat vievä tämä masennus joskus. hetkittäin helpompaa ja sit taas kuin isku kirkkaalta taivaalta, mieli ja kroppa täysin uupunut että ei jaksa mitään. Miettii kuolemaa vaihtoehtona, eikä koe siinä mitään pahaa.. toisaalta ei tunnu täysin normaalilta ajatella noin. Vaihdoin masennuslääkettä juuri, olotila ei vielä parenpaan päin ehtinyt kääntyä. Muutaman viikon sisään täytän 18, todella mukavalla tavalla tätäkin pääsen juhlistamaan.
Jokasella varmaan omat syynsä masennukseen sairastumiseen, enkä ala tässä omia mahdollisia muita syitäni luettelemaan.. kun kaikki varmasti vaikuttaa kaikkeen. pystyykö kukaan luvata et masennus on voitettavissa? Joku joka on kokenu masennuksen, sanokaa kannattaako tää helvetti käydä oikeesti läpi ja onko lopulta elämä elämisen arvosta... kiitos JOS joku jaksaa kommentoida, kompata tai yhtyä samaan. tsemppiä
Mahdotonta luvata että siitä voi parantua. Kysymys on siitä mikä masennuksesi aiheuttaa? Minkä on sen perimmäinen syy? Tutkimukset (myös teoriat) viittaavat siihen ettei olisi vaan yhtä triggeriä - eli laukaisijaa - masennukselle. Monet tekijät ovat peleissä - perimä&ympäristö.
Kirjoitustesi perusteella: Sinulla on mitä tod.näk. biokemiallinen häiriö aivoissa. Joitain välittäjäaineita syntyy liian vähän. (aivot keskustelevat niiden välityksellä). Tämä muodostaa tilanteen missä negatiiviset tuntemukset ajavat positiivisten edelle - toiset "asetukset" ja kokisit kaiken positiivisemmin. (tätä on vaikea ymmärtää, eikä voi pyytää muuta kun että uskoisit kirjoittamaani.ainoa nopea tapa omaksua on uskoa.)
Et siis ole tehnyt mitään väärin. (tätä pitää hokea itselle niin kauan että menee jakeluun. :)
Ihmiselle on ominaista eristäytyä muista kun terveydentila on heikko - tai kun koemme sen heikoksi. (tämä lienee eläimellistä perua.)
On erittäin hankalaa ymmärtää masennuksen luomia tuntemuksia. (niin kuin totesit)
Kaikki on automaattisesti negatiivista - vaikka jokin asia olisi ennen napannut. (tuttu juttu.)
On tärkeää ymmärtää - ja hyväksyä - että näin voi olla. Se ikään kuin poistaa itsesyytökseen vieviä impulsseja. Masennuksessa kaikki voi tuntua harmaalta. Kaikki voi tuntua negatiiviselta. Tuska voi olla sitä tasoa että tuntee ettei jaksa enempää jne. (syntyy itsetuhoisia viettejä. toivottavasti et ole vielä siinä pisteessä.)
Kaikenlaiset löpinät auttavat aika vähän!
On tärkeää saada oikeanlaista apua. Valitettavasti tämä voi kestää hyvinkin kauan - vuosia.
Lääkärit, terapeutit, ravintolisät, itseauttamisoppaat jne. voivat auttaa.
Ehdotan seuraava: Varaa aika pätevälle Psykiatrille, ja pura asia osasiin hänen kanssaan.
(ei kannata kertoa tai kysyä tuttavilta/kavereilta kannattaako käydä tai että käyt tms. mene vaan, äläkä ajattele asiaa sen enempää. itsekin olen käynyt. ei ollut niin kamalaa. vaikka apu oli marginaalista. pappa betalar, eks niin. ;))
Tsemiä. Yritä jaksaa, toipumisen mahdollisuus on hyvä.
voi kiitos kovasti sulle noista sanoista, tuli kyllä heti parempi olo..:)
Luin koko pitkan esikoisromaanisi ja haluan vaan sanoa etta et oo yksin. Mullakin samankaltaisia tunteita ja kokemuksia. :) 17 vuotias myos mina, ja valilla on todella tyhmaa kun muut pitaa hauskaa ja itsesta tuntuu etta mita helvettia ma oikeen taalla teen.
Kylla sa varmasti oot hyva tyyppi ja pidetty! Mulla on toi sama ongelma "esittamisen" kanssa. Tuntuu etta koko ajan pitaa olla jotain niin ilosta ja puheliast vaikka oikeesti haluis vaan olla yksin hiljaa. Puran myos pahaa oloo kaikkeen taiteelliseen ja yritan rentoutua yksin katsellen telkkaria tai jtn..
Mutta makin ajattelin piakkoin menna jonnekin puhumaan vahan, ja yritan loytaa tasapainon. Silleen etta voisin olla onnellinen ja elaa suht huoletta.. Silleen ois kiva.
Voimia sulle ja ota oma aikasi siihen etta loydat oman onnesi. Ma olen huomannut etta kylla mullakin on hyvia paivia, yrita sinakin sitten nauttia edes niista. ;)
Ite kans 17v ja läheisen parantumaton sairaus oli viimene pisara. Sen jälkeen vaa erakoitunu ja ei mulla ennenkää pahemmin ollu kavereita. Samanlaisia ajatuksia liikkuu minunkin päässä. Esim. että tuhlaan elämääni ja kaikkee. Onneks pääsen kohta ulkopuolisen avun juttusille.
kiitos!! hyvä huomata että muillakin on täysin samanlaisia tuntemuksia, kun ei näitä kaikki ymmärrä..