Olen todella hiljainen ja ystäviäkään ei ole paljoa..Ongelmani on etten tiedä lähdenkö ensi syksynä opiskelemaan ammattikorkeakouluun vai en. Pärjäisin luultavasti teoria-opinnoissa, mutta ujouteni takia en uskalla, en haluaisi taas kärsiä esitelmistä ja siitä tunteesta että olen erilainen..Minua kiusattiin ylä-asteella, varmaankin sen takia kun en uskaltanut sanoa vastaan, lukiossa ei kiusattu..Miten pääsisin ujoudesta eroon?
ujous vai ura
sad
82985
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että elämässä kannattaa ottaa vastaan haasteita. Sillä tavalla kehittyy. Huonompi vaihtoehto on jäädä kotiin makaamaan ja suremaan. Pahimmassa tapauksessa syrjäytyy niin että tuskin kaupassakaan uskaltaa käydä. (Minulle käy niin jo muutamassa päivässä, mutta maanantai pelastaa, kun täytyy lähteä kouluun.) Opiskelu on hyvä tapa saada itseluottamusta.
Tällä palstalla on aika hyviä huomioita ujouden voittamisesta, esim. itsensä hyväksyminen. Ei ihmisen tarvitsekaan olla todella ulospäinsuuntautunut kelvatakseen. Se on amerikkalainen malli, mutta esimerkiksi kiinalaisessa kulttuurissa juuri ujot ovat menestyjiä.
Tuo oli hyvä huomio et "erakoituminen" alkaa jo muutamassa päivässä ja että maanantai pelastaa. Mullaki on just sama homma. Nyt kun en ole enää koulussa, pitää aina väkisinki lähtiä kaupungille kruisaamaan että pysyy "hommassa mukana".
Älä pelkää kouluun lähtöä, se voi itseasiassa tuoda avun ongelmaasi. Minäkin olen lapsesta asti ollut hirveän arka ja sellainen jännittäjä, joka ei jännitä etukäteen vaan paniikki voi iskeä juuri kesken puheen (punastuminen, sydän hakkaa korvissa, muisti menee, jne). Lukion jälkeen menin Alkio-opiston tiedotusopin linjalle (nyk. journalistiikka tms.) ja siellä joutui pitämään erilaisia puheita kirjaimellisesti joka päivä. Puheopin ja radiotyön tunneilla tietenkin ihan puhe-puheita ja sitten vielä asiaproosan tunneilla kaikkien yhdentoista muun ryhmäläisen piti aina arvostella jokaisen toisen kirjoitus ja kirjoittajan piti tietysti perustella omia ratkaisujaan. Eli yhden oppitunnin (n. 4h käytännössä) aikana piti puhua ryhmälle ainakin se 12 kertaa!
Kuulostaa aivan hirveältä ujon/jännittäjän korvissa, mutta se vuosi jatkuvia "esiintymisiä" oikeasti auttoi aivan mielettömästi. Pystyin jopa käyttämään erilaisia tehokeinoja (äänenpainot, tauot, vitsinpoikaset..) puhettani ryydittämään. Sen vuoden jälkeen olisin pystynyt pitämään puheen vaikka millaisessa tilaisuudessa! Nykyisin kun ei ole taas vuosikausiin tarvinnut esiintyä säännöllisesti, huomaa kuinka taidot on rapistuneet ja jännittäminen on taas lisääntynyt. Pitäisi kai etsiä joku kansalaisopiston puhekurssi ja mennä sinne treenaamaan.
Tuo Hiljaiselon mainitsema itsensä hyväksyminen auttaa kyllä tässä asiassa: Okei. Minä jännitän ja olen huono esiintyjä. Mutta! Yleisö ei ole tullut tänne minun vuokseni (siis ketä oikeasti kiinnostaa tällainen hiirulainen..), vaan sen ASIAN vuoksi mitä minulla on sanottavana! Keskity siis esityksesi hyvään sisältöön, sinun änkyttämisesi tai punastelusi ei kiinnosta ketään!
Hyvä esimerkki huonosta esiintyjästä on Tuurin kyläkauppias Vesa Keskinen: mies on niin tönkkö kuin vain olla ja voi, mutta silti hän vetää salit täyteen luentojaan kuuntelemaan ja saa esityksistään vieläpä kehuja!
Puhe erakoitumisesta on ihan totta. Kun on aikansa vain kotona, alkaa kaupassa käyntikin tuntua ylitsepääsemättömältä suoritukselta. Minulla oli opiskelujen loppuvaiheessa pari vuotta paha masennus, jonka aikana erakoiduin jo aika pahasti: mies hoiti ne kauppa-asiatkin ja ainoat ihmiset mitä tapasin oli sukulaisia. Masennuksesta selviämisen ja valmistumisen jälkeen meni vielä vuosi ennen kuin sain töitä, eli olin kolmisen vuotta hyvin vähillä ihmiskontakteilla.
Voitte arvata miten kova pala oli sen jälkeen lähteä töihin. Sain vielä töitä erään amk:n markkinointiosastolta ja heti ensimmäisen kahden viikon aikana tapasin varmaan sata uutta ihmistä (koulun henkilökuntaa ja muita yht.työkumppaneita). No, eipä siinä vielä mitään: Kuukauden työssäolon jälkeen piti lähteä vetämään oppilaitosvierailuja alueen lukioihin. Kuulijoita parhaillaan sellaiset 90 henkeä kerralla ja osa porukasta tietysti vielä kaikkea muuta kuin kiinnostuneita kuuntelemaan...
- - -
Nehän sanovat, että työttömänkin pitäisi kehittää itselleen joka päivälle joku "missio", että tulisi käytyä ihmisten ilmoilla. Oli se sitten vaikka vain kaupassa tai kirjastossa käyntiä. Muuten alkaa heittää.
Tuota asiaa olen miettinyt pitkään että onko muilla tällaista. Eli että jos on pitkän aikaa yksikseen vain kotosalla niin erakoituu/syrjäytyy ja tulee ahdistava olo...Mulle tää tapahtuu jo yhdessä päivässä! Ainoa pelastus on mennä ja tehdä jotain. Mulle pelastus on jos voin puhua jollekin. Se ei riitä että menee kauppaan tai kirjastoon. Jotain apua tästä on tietysti, mutta ei sellaista "kunnon buustia" ahdistukseen.
Soittaminen kaverille/tutulle auttaa myös. Mutta se paha tässä erakoitumisessa on että sitten kun menee ihmisten ilmoille tai soittaa puhelimella niin on aika heikko olo! Pelottaa että miten menee ja se myös että silloin ihmistä pystyy käyttämään hyväkseen...toinen ei osaa puolustautua ahdistuksen takia.
Minä olin nuorempana todella ujo.
Minulla ei ollut ystäviä nuorempana, sillä en uskaltanut avata suutani vieraassa seurassa ollenkaan. Koulu oli yhtä tuskaa... Kun tuli esitelmien pidon aika, olin fyysisesti kipeä melkein viikon ennen esitelmää - vaikka olinkin valmistautunut hyvin.
Piilouduin aina luokassa takarivin perimmäiseen nurkkaan ja välttelin opettajan katsetta. En uskaltanut avata suutani luokassa ja jouduin melkein paniikkiin, jos jouduin avaamaan suuni luokassa.
Lukion ensimmäisellä luokalla masennuin ujouteni takia todella pahasti - uusi koulu ja uusi luokka olivat minulle liikaa. Lisäksi se yksi ja ainoa ystävä, jonka olin kuvitellut saaneeni, petti minut pahasti. Masennuin syvästi ja yritin itsemurhaa. Selvisin yrityksestä kuitenkin hengissä - vaikka ei se silloin selviämiseltä tuntunut, epäonnistumiselta ennemmin...
Tuo oli kuitenkin käännekohta. Hyvin pian yritykseni jälkeen aloin kuitenkin vähitellen nousta masennuksesta. Huomasin, että tuosta itsemurhayrityksestä selviäminen oli muuttanut minua: olin alkanut ajattelemaan, että jos olen tästä masennuksesta ja itsemurhayrityksestä selvinnyt, selviän mistä tahansa.
Ei ujous hetkessä lähtenyt, itseasiassa teen sen kanssa edelleenkin töitä - vielä 15 vuotta tapahtuman jälkeenkin...
Nykyään kuitenkin pyrin kohtaamaan pelkoni, eli jos jokin asia pelottaa tai jännittää minua kovasti, pyrin hakeutumaan tilanteisiin, joissa joudun kohtaamaan pelkoni. Ja vähitellen huomaan, etteivät ne asiat niin kovin pelottavia olekaan...
Pelkojensa kohtaaminen on ainoa tapa päästä niistä eroon. Niinpä suosittelen jokaiselle omien pelkojensa kohtaamista.
Älä yritä liikaa, sillä liian suurten pelkojen kohtaaminen voi aiheuttaa vain entistä suurempia pelkoja. Minä esimerkiksi aloitin siitä, että kaupungilla kävellessäni nostin katseeni hetkeksi kadusta ylös. En pystynyt ensin katsomaan vastaantulevia ihmisiä, katsoin heidän ohitseen, mutta katsoin kuitenkin eteeni, en tuijottanut maahan. Vähitellen kokeilin vastaantulijoiden vilkuilemista, silloin kun kuvittelin, että he eivät näe. Kun ensimmäisen kerran katsoin vastaantulijaa silmiin, tunsin ensimmäisen kerran voittaneeni itseni ja mieleni teki hihkaista ilosta!
Nyt, viisitoista vuotta myöhemmin, työskentelen kouluttajana ja vedän kursseja 20 ihmisen ryhmille. Minä, joka en oikeasti uskaltanut kävellessäni katsoa eteenpäin, koska pelkäsin vastaantulijoiden katseita!
Uskokaa itseenne! Ujouden voittaminen vaatii kuitenkin töitä, paljon töitä, se ei häviä itsekseen. Mutta määrätietoisella työllä siitä voi päästä eroon - jos itse vain todella haluaa.
Muistakaa myös, että takapakkeja tulee varmasti ja antakaa itselleni lupa niihin ja antakaa itsellenne anteeksi! Takapakki ei tuhoa yritystä, päinvastoin ne kuuluvat tiiviisti edistymiseen ja jokaisesta takapakista oppii aina jotain itsestään!
Hei!
Poikaystävälläni oli sama ongelma. Ujouten takia hänkään ei pannut vastaan, mut hän lähti kuitenkin ammattikorkeakouluhun, sillä häntä kiinnosti ohjelmointi, ja kaikki mikä liittyy siihen. Se oli siis harrastus ja nyt se on hänellä ammattina. Viralliset juhlat on huomenna koulussa :)
Minä kuin hänkin vihaamme esitelmiä.Pahinta on se, että muutun nauriiksi ja menetän vielä ääneni...mutta teen tämän itseni takia, haluan vain päästä kursista pois enkä jaksa välittää mitä muut ajattelevat.Se on oikeastaan paras keino mulla unohtaa koko juttu. Poikaystäväni harjoitteli esiintymistä aika paljon etukäteen...
Mut muistaakseni hän sanoi,että lukiossa oli enemmän esitelmiä kuin ammattikorkeakoulussa. Minulla ainakin oli psykologia,jossa joka kurssissa piti pitää esitelmän "/... Tarkoitan sitä, että niitä tulee olemaan vähän siellä koulussa.
Mutta jos esitelmä tuleekin? so what! Voit kiroilla että perkulen esitelmä helvetin päivänä.. Ei kukaan muista sinua seuraavana päivänä että millainen olit.Opiskelijoilla on muutakin mietittävää. Ja voit olla ylpeä kun valmistut..Se esitelmä taitaa olla tavallaan kuin tulikoe sulle? ja sit kun olet selvinyt ammattikorkeakoulunvuosista; olet viisampi ja vahvempi :) iloinen,siitä ettet antanut esitelmien häiritä sun elämää :) Se on vain helvetin vartti tai vähemmän, on tärkeämpiäkin asioita...
Olen nyt kaksi vuotta opiskellut ammattikorkeassa ja esitelmiä ei ole yksin tarvinnut pitää kertaakaan. Useimmiten ne tehdään ryhmissä tai parin kanssa ja tässä kahden vuoden aikana ei ole luokan eteen tarvinnut mennä esitelmöimään kuin muutaman kerran.
Itse olen myös ujo varsinkin esitelmien pitämisessä, jalat alkaa tutista, puhe ei kulje kunnolla ja muutenkin painostava olo. Mutta en halua vältellä esiintymisiä, koska jokainen kerta vahvistaa.
Eli rohkeasti vain ammattikorkeaan opiskelemaan. Ei kannata esitelmien pitämisen pelossa jättää opiskeluja sikseen.
Ja vielä haluaisin sanoa, että ammattikorkeassa opiskelijat ovat yleensä fiksuja ja huomaavaisia. Hyviä kavereita saa helposti ja ainakin meidän koulussa yhteishenki on aika hyvä.
Mitään syrjintää tai selän takana puhumisia ei juurikaan ole kuten yläasteella ja lukiossa.
Ehkä yli parikymppiset ovat jo sen verran suvaitsevampia.