Kun kepulaiset hihkuvat täällä alvariinsa ”keskusta on paras”, niin olen pyytänyt heitä kertomaan, missä asioissa ja minkä vuoksi se on paras. Kunnon vastauksia ei ole tullut eikä taida tullakaan. Vaikea se olisi tyhjästä mitään nyhjäistä. Kun mainitsin, että minä ja me muut ”toisinajattelijat” sentään pyrimme perustelemaan näkemyksiämme ja todistelemaan niitä faktatiedoilla, sain vastaani väittämiä, että en ole tehnyt mitään sellaista, olen vain nuollut Lipposta ja haukkunut Kekkosta.
Kertaan luettelomaisesti sosialidemokraateista aiemmin monessa yhteydessä yksityiskohtaisemmin kertomaani:
- sillan rakentaminen 1920-30 luvuilla Väinö Tannerin johdolla vapaussodan voittajien ja häviäjien välille niin, että kansamme yksimielisenä torjui maahamme hyökänneen vihollisen
- kommunistisen vyörytyksen torjuminen K-A.Fagerholmin ja asevelisosialistien johdolla 1940 luvun lopulla, joka esti Suomen luisumisen ”kansandemokraattiseen” itäblokkiin
- Suomen pitäminen edes jotenkin mukana länsimaisessa kansojen perheessä 1950-70 luvuilla Neuvostoliiton voimakkaasta painostuksesta huolimatta sosialidemokraattien kansainvälisten yhteyksien avulla. Tässä myös pohjimmiltaan isänmaallinen, mutta Neuvostoliittoa itsensäkin puolesta pelkäävä Kekkonen tukeutui Kalevi Sorsaan, kuten olen lukemani perusteella kertonut.
- parlamentarismin ja länsimaisten demokraattisten tapojen palauttaminen hallintoomme Mauno Koiviston johdolla
- Suomen rakentaminen kehittyneeksi korkean teknologian maaksi ja pohjoismaiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi on tapahtunut paljolti sosialidemokraattien johdolla ja sosialidemokraattisten periaatteiden pohjalta.
- Edellä todettuun tulokseen pääseminen on edellyttänyt suomalaisten opettamista näkemään uusia asioita ja arvottamaan entisiä uudella tavalla, sekä kouluttamista huippuosaajiksi aivan uusissa töissä. Sosialidemokraattiset näkemykset ovat ohjanneet tätä kehitystä.
- Lopputuloksena ”meillä on hyvä maa, jota kannattaa puolustaa” (Ehrnrooth) ja suomalaiset ovat tästä entistäkin yksimielisempiä, mistä siis paljon kiitoksia sosialidemokraateille.
- Sosialidemokraatit eduskunnassa, hallituksessa, järjestöissä ja kaikkialla pitävät tänäkin päivänä monin tavoin huolta maamme kehityksestä ja kansalaisten hyvinvoinnista ja pysymisestä mukana rakennustyössä. (menettelytavoista sosialidemokraateillakin on erilaisia näkemyksiä, kun metallin Vuorenmaa vaatii hallitusta pysymään erossa järjestöjen sopimuspolitiikasta ja ministeri Kalliomäki tukee pääministeri Vanhasen näkemystä maltillisen palkkapolitiikan tarpeesta ja puheenjohtaja Lipponen sanoo tämän päivän HS:ssa ”tulosvastuu hyvinvointivaltion kestävyydestä on hallituksella ja eduskunnalla, eikä niiden tule luovuttaa päätäntävaltaansa eturyhmille”)
- Sosialidemokraatit ovat huolehtineet ja huolehtivat edelleen eturivissä myös kansainvälisistä suhteistamme ja siitä, että pysymme oikeassa viitekehyksessä ja pidämme siinä arvoamme vastaavan (kokoamme suuremmankin) paikan. Näin on tapahtunut aina, mutta erityisen näkyvästi viime vuosikymmenenä Martti Ahtisaaren ja Paavo Lipposen toimesta
Voisin jatkaa tätä luetteloa paljonkin, mutta miksipä toistaisin aikaisemmin paljon yksityiskohtaisemmin esittämääni, kun ei sitä ole silloinkaan luettu tai ymmärretty. Voisinhan jo tämänkin perusteella hihkua ”SDP on paras”, mutta en liity tyhjien tynnyrien kerhoon.
On myös syytetty, että olen parjannut Kekkosta valehdellen hänestä kaikkea pahaa. Olen monta kertaa pyytänyt syyttäjiä näyttämään ne kohdat kirjoituksistani, joissa valehtelen. Näyttöjä ei ole tullut. Eikä varmaan tule, koska kaikki kertomani on totta.
Oiva Härkönen toissapäivänä kiertoilmaisulla myönsi minun puhuvan totta, kun hän sanoi että ”voihan Kekkosesta kertoa kaikenlaista, kun oikein kaivelee”. Sen minä kyllä olen tehnyt. Kirjoitukseni lopussa oleva kymmenien kirjojen luettelo on vain osa Kekkosesta lukemaani, johon kuuluvat myös kahdeksan Juhani Suomen yksisilmäisesti kirjoitettua tiiliskiviteosta. En ole lukenut tuota kaikkea ja paljoa muuta vain Kekkosta kaivellakseni, vaan yleisestä mielenkiinnostani historiaan, mutta olen kyllä ollut ärsyyntynyt siitä usein tietämättömyyteen perustuvasta Kekkosen palvonnasta, jota näilläkin saiteilla nähdään. Minä muistan hyvin senkin Kekkosen, joka oli hyvin kiistanalainen, myös omiensa keskuudessa röyhkeänä ja petollisena pidetty poliitikko, kuten mm. lähdeluettelossa mainittu Viljami Kalliokosken elämäkerta kertoo. Silti olen kertonut Kekkosesta myös myönteisiä asioita, joita toki on, sillä olihan hän poikkeuksellisen ristiriitainen persoona.
Olen puhunut täällä myös monista muista asioista, kuten viime sodistamme ja muista tärkeimmistä historiamme vaiheista, nykyisestä maailmatilanteesta yleensä ja erityisesti meidän asemastamme ja sen mm. turvallisuuspolitiikallemme asettamista vaatimuksista ja minulle vuosien YK:n rauhanturvaajakokemusteni vuoksi läheisen Lähi-Idän tilanteesta. Mutta niitä eivät ole huomanneet ne, jotka väittävät minun keskittyneen vain Kekkosen parjaamiseen ja sosialidemokraattien kehumiseen yhtä ”perustellusti” kuin nuo ”kepu on paras” –hihkujat. Olen toki joskus heitä kiusatakseni heittäytynyt heidän tavallaan ennustaja-eukoksi – niin turhaa ja tyhmää kuin sellainen onkin – mutta silloinkin olen pyrkinyt esittämään uskolleni jotakin perustetta, vaikkapa senhetkisten mielipidemittausten tuloksia.
Minun sosialidemokraatiksi päätymiseeni on vaikuttanut paitsi lukemani myös jo varsin pitkän elämäni aikana näkemäni ja kokemani, niin meillä Suomessa kuin maailmalla. Tuo kaikki on synnyttänyt minussa pohdintaa, jonka tuloksena olen vähitellen omaksunut maailmankatsomukseni. On vaikuttanut myös lähtökohtani. Se, että Suomessa ei enää ole niin vaatimattomia oloja, joista minä elämäntieni aloitin, on eniten juuri sosialidemokraattien ansiota. Samoin myös se, että minäkin pääsin elämässäni paremmalle oksalle kuin mitä lähtökohtani lupasivat. Silti minä en ole aina ollut demari, vaan yhteensä lienen äänestänyt enemmän kansanpuoluetta ja kokoomusta kuin demareita, mutta vanhennuttuani ja asioita yhä enemmän pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, että rehellinen itselleni ollakseni minun on annettava kiitokseni sinne, minne ne oikeudentuntoni mukaisesti eniten kuuluvat.
Tunnen toki myös muiden puolueiden toimintaa sekä historiassa että tänään ja arvostan monia niiden tekemisiä, Keskustankin. Niiden kehuminen ei ole minun tehtäväni, vaan sitä pitäisi tehdä keskustalaisten. Mutta vain muutamat niin tekevät. Useimmat vain heittävät typerää herjaa ja hihkuvat ”keskusta on paras”. Sellainen ei vetoa kehenkään ajattelevaan ihmiseen, vaan päinvastoin saattaa estää häntä näkemästä Keskustan hyviäkin pyrkimyksiä ja tekoja ja saada halveksumaan puoluetta, jonka kannattajaksi tuollaiset hillujat ovat hakeutuneet.
Taas puhuin pitkään. Tämä minun oli kuitenkin pakko sanoa, sillä en pidä siitä, että minua sanotaan valehtelijaksi. Kukapa todenpuhuja pitäisi, varsinkaan kun sanojat itse osoittautuvat tietämättömiksi, tyhjää pullisteleviksi hillujiksi tai vastoin parempaa tietoaan valehteleviksi suunpieksäjiksi. Toistan vielä: kaikkia tällä esiintyviä kepulaisiakaan en näihin lue, mutta enemmistö niitä kyllä on.
Tietenkin olen taas käyttänyt monta kertaa minä-subjektia, kun predikaattikin olen ollut väitetyssä ”valhekirjoittelussani”, jonka objekti on sentään yleensä ollut ulkokohtaisempi. Minä en voi mennä kenenkään muun nahan sisälle Juhani Suomen ja monen täälläkin esiintyvän tavoin maailmankatsomustani ilmoittamaan. Nyt olen joutunut olemaan myös oma objektini kertoessani maailmankatsomukseni perusteita, mitä pidin tarpeellisena. Tämän kaiken sanottuani minun ei ehkä tarvitse palata tänne vähään aikaan, vaan kirjoittelen mitä kirjoittelen muilla areenoilla.
Kertaan luettelomaisesti sosialidemokraateista aiemmin monessa yhteydessä yksityiskohtaisemmin kertomaani:
- sillan rakentaminen 1920-30 luvuilla Väinö Tannerin johdolla vapaussodan voittajien ja häviäjien välille niin, että kansamme yksimielisenä torjui maahamme hyökänneen vihollisen
- kommunistisen vyörytyksen torjuminen K-A.Fagerholmin ja asevelisosialistien johdolla 1940 luvun lopulla, joka esti Suomen luisumisen ”kansandemokraattiseen” itäblokkiin
- Suomen pitäminen edes jotenkin mukana länsimaisessa kansojen perheessä 1950-70 luvuilla Neuvostoliiton voimakkaasta painostuksesta huolimatta sosialidemokraattien kansainvälisten yhteyksien avulla. Tässä myös pohjimmiltaan isänmaallinen, mutta Neuvostoliittoa itsensäkin puolesta pelkäävä Kekkonen tukeutui Kalevi Sorsaan, kuten olen lukemani perusteella kertonut.
- parlamentarismin ja länsimaisten demokraattisten tapojen palauttaminen hallintoomme Mauno Koiviston johdolla
- Suomen rakentaminen kehittyneeksi korkean teknologian maaksi ja pohjoismaiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi on tapahtunut paljolti sosialidemokraattien johdolla ja sosialidemokraattisten periaatteiden pohjalta.
- Edellä todettuun tulokseen pääseminen on edellyttänyt suomalaisten opettamista näkemään uusia asioita ja arvottamaan entisiä uudella tavalla, sekä kouluttamista huippuosaajiksi aivan uusissa töissä. Sosialidemokraattiset näkemykset ovat ohjanneet tätä kehitystä.
- Lopputuloksena ”meillä on hyvä maa, jota kannattaa puolustaa” (Ehrnrooth) ja suomalaiset ovat tästä entistäkin yksimielisempiä, mistä siis paljon kiitoksia sosialidemokraateille.
- Sosialidemokraatit eduskunnassa, hallituksessa, järjestöissä ja kaikkialla pitävät tänäkin päivänä monin tavoin huolta maamme kehityksestä ja kansalaisten hyvinvoinnista ja pysymisestä mukana rakennustyössä. (menettelytavoista sosialidemokraateillakin on erilaisia näkemyksiä, kun metallin Vuorenmaa vaatii hallitusta pysymään erossa järjestöjen sopimuspolitiikasta ja ministeri Kalliomäki tukee pääministeri Vanhasen näkemystä maltillisen palkkapolitiikan tarpeesta ja puheenjohtaja Lipponen sanoo tämän päivän HS:ssa ”tulosvastuu hyvinvointivaltion kestävyydestä on hallituksella ja eduskunnalla, eikä niiden tule luovuttaa päätäntävaltaansa eturyhmille”)
- Sosialidemokraatit ovat huolehtineet ja huolehtivat edelleen eturivissä myös kansainvälisistä suhteistamme ja siitä, että pysymme oikeassa viitekehyksessä ja pidämme siinä arvoamme vastaavan (kokoamme suuremmankin) paikan. Näin on tapahtunut aina, mutta erityisen näkyvästi viime vuosikymmenenä Martti Ahtisaaren ja Paavo Lipposen toimesta
Voisin jatkaa tätä luetteloa paljonkin, mutta miksipä toistaisin aikaisemmin paljon yksityiskohtaisemmin esittämääni, kun ei sitä ole silloinkaan luettu tai ymmärretty. Voisinhan jo tämänkin perusteella hihkua ”SDP on paras”, mutta en liity tyhjien tynnyrien kerhoon.
On myös syytetty, että olen parjannut Kekkosta valehdellen hänestä kaikkea pahaa. Olen monta kertaa pyytänyt syyttäjiä näyttämään ne kohdat kirjoituksistani, joissa valehtelen. Näyttöjä ei ole tullut. Eikä varmaan tule, koska kaikki kertomani on totta.
Oiva Härkönen toissapäivänä kiertoilmaisulla myönsi minun puhuvan totta, kun hän sanoi että ”voihan Kekkosesta kertoa kaikenlaista, kun oikein kaivelee”. Sen minä kyllä olen tehnyt. Kirjoitukseni lopussa oleva kymmenien kirjojen luettelo on vain osa Kekkosesta lukemaani, johon kuuluvat myös kahdeksan Juhani Suomen yksisilmäisesti kirjoitettua tiiliskiviteosta. En ole lukenut tuota kaikkea ja paljoa muuta vain Kekkosta kaivellakseni, vaan yleisestä mielenkiinnostani historiaan, mutta olen kyllä ollut ärsyyntynyt siitä usein tietämättömyyteen perustuvasta Kekkosen palvonnasta, jota näilläkin saiteilla nähdään. Minä muistan hyvin senkin Kekkosen, joka oli hyvin kiistanalainen, myös omiensa keskuudessa röyhkeänä ja petollisena pidetty poliitikko, kuten mm. lähdeluettelossa mainittu Viljami Kalliokosken elämäkerta kertoo. Silti olen kertonut Kekkosesta myös myönteisiä asioita, joita toki on, sillä olihan hän poikkeuksellisen ristiriitainen persoona.
Olen puhunut täällä myös monista muista asioista, kuten viime sodistamme ja muista tärkeimmistä historiamme vaiheista, nykyisestä maailmatilanteesta yleensä ja erityisesti meidän asemastamme ja sen mm. turvallisuuspolitiikallemme asettamista vaatimuksista ja minulle vuosien YK:n rauhanturvaajakokemusteni vuoksi läheisen Lähi-Idän tilanteesta. Mutta niitä eivät ole huomanneet ne, jotka väittävät minun keskittyneen vain Kekkosen parjaamiseen ja sosialidemokraattien kehumiseen yhtä ”perustellusti” kuin nuo ”kepu on paras” –hihkujat. Olen toki joskus heitä kiusatakseni heittäytynyt heidän tavallaan ennustaja-eukoksi – niin turhaa ja tyhmää kuin sellainen onkin – mutta silloinkin olen pyrkinyt esittämään uskolleni jotakin perustetta, vaikkapa senhetkisten mielipidemittausten tuloksia.
Minun sosialidemokraatiksi päätymiseeni on vaikuttanut paitsi lukemani myös jo varsin pitkän elämäni aikana näkemäni ja kokemani, niin meillä Suomessa kuin maailmalla. Tuo kaikki on synnyttänyt minussa pohdintaa, jonka tuloksena olen vähitellen omaksunut maailmankatsomukseni. On vaikuttanut myös lähtökohtani. Se, että Suomessa ei enää ole niin vaatimattomia oloja, joista minä elämäntieni aloitin, on eniten juuri sosialidemokraattien ansiota. Samoin myös se, että minäkin pääsin elämässäni paremmalle oksalle kuin mitä lähtökohtani lupasivat. Silti minä en ole aina ollut demari, vaan yhteensä lienen äänestänyt enemmän kansanpuoluetta ja kokoomusta kuin demareita, mutta vanhennuttuani ja asioita yhä enemmän pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, että rehellinen itselleni ollakseni minun on annettava kiitokseni sinne, minne ne oikeudentuntoni mukaisesti eniten kuuluvat.
Tunnen toki myös muiden puolueiden toimintaa sekä historiassa että tänään ja arvostan monia niiden tekemisiä, Keskustankin. Niiden kehuminen ei ole minun tehtäväni, vaan sitä pitäisi tehdä keskustalaisten. Mutta vain muutamat niin tekevät. Useimmat vain heittävät typerää herjaa ja hihkuvat ”keskusta on paras”. Sellainen ei vetoa kehenkään ajattelevaan ihmiseen, vaan päinvastoin saattaa estää häntä näkemästä Keskustan hyviäkin pyrkimyksiä ja tekoja ja saada halveksumaan puoluetta, jonka kannattajaksi tuollaiset hillujat ovat hakeutuneet.
Taas puhuin pitkään. Tämä minun oli kuitenkin pakko sanoa, sillä en pidä siitä, että minua sanotaan valehtelijaksi. Kukapa todenpuhuja pitäisi, varsinkaan kun sanojat itse osoittautuvat tietämättömiksi, tyhjää pullisteleviksi hillujiksi tai vastoin parempaa tietoaan valehteleviksi suunpieksäjiksi. Toistan vielä: kaikkia tällä esiintyviä kepulaisiakaan en näihin lue, mutta enemmistö niitä kyllä on.
Tietenkin olen taas käyttänyt monta kertaa minä-subjektia, kun predikaattikin olen ollut väitetyssä ”valhekirjoittelussani”, jonka objekti on sentään yleensä ollut ulkokohtaisempi. Minä en voi mennä kenenkään muun nahan sisälle Juhani Suomen ja monen täälläkin esiintyvän tavoin maailmankatsomustani ilmoittamaan. Nyt olen joutunut olemaan myös oma objektini kertoessani maailmankatsomukseni perusteita, mitä pidin tarpeellisena. Tämän kaiken sanottuani minun ei ehkä tarvitse palata tänne vähään aikaan, vaan kirjoittelen mitä kirjoittelen muilla areenoilla.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Pitäisi katsoa mitä tuolla sivun yläreunassa sanotaan: Keskustele Suomen Keskustasta ja puolueen harjoittamasta politiikasta.
Se ei tarkoita, että lauseen pituisen aasinsillan jälkeen kirjoitetaan kilometrin pituinen ylistys jonkun muun puolueen, tässä tapauksessa SDP:n historiasta.
Tämä palsta on tarkoitettu vain Suomen Keskustan ylistämiseen tai kritisointiin. K.K.Korhonen on kirjoitustensa pituuden vuoksi eräs pahimmista Keskustan palstan väärinkäyttäjistä.
sisälukutaitoa: ensimmäinen lause on aika lyhyt ja ytimekäs aiheen mukainen "Kun kepulaiset hihkuvat täällä alvariinsa ”keskusta on paras”, niin olen pyytänyt heitä kertomaan, missä asioissa ja minkä vuoksi se on paras." Tällä palstalla on todellakin tarkoitus myös kritisoida keskustaa. Kuitenkin kaltaisesi "kepu on paras" tyypit poikkeavat itse niin tyystin asiasta kuin mahdollista.
Täällä on usein pyydetty kertomaan keskustan saavutuksista. Vastauksia ei ole juuri tullut. Kertokaa nyt ihmeessä te keskustalaiset niistä. Ihan historian valossa tai päivänpoliittisesti. Siitä voisi olla hyötyä teillekin, sillä saitilla vierailee silloin tällöin noita "liikkuvia" äänestäjiäkin, jotka voivat niitä saavutuksia miettiä äänestyskopissakin.
K.K.Korhonen malttoi tällä kertaa pysyä asiassa kokonaisen kappaleen verran. Se on paljon häneltä ja hyvä alku. Se edusti kirjoituksen pituudesta n. 1%:a, joten petraamista on vielä kovasti. K.K.Korhonen on oman kertomansa mukaan taustaltaan upseeri. Täytyy valittaen todeta, että hänen kohdallaan upseerikuri on päässyt repsahtamaan pahasti. Ei noin kuriton mies saisi enää joukkojaan liikkeelle.
Palstakuria ja asiassa pysymistä ei voi liiaksi korostaa. Kuriton upseeri K.K.Korhonen ei ole tässä mielessä kunniaksi Suomen upseerikunnalle. Hän paasaa sosialismin ihanuutta ihan tolkuttomissa määrin oikeistopuolue-Keskustan palstalla. Keskustaliberaalina en ole kaventamassa hänen sanan- ja mielipiteen vapauttaan. Hänen tulee vain siirtää sosialistinen paatoksensa sinne, minne kuuluu: SDP:n palstalle.
Kyllä kelpaa näiden järettömien demareiden johtajaksi. Komentaa punikkien ryhmää.
Sotatilanteessa kapi Korhonen ammuttaisin heti.
nämä tällaiset!
Tyypillinen kepulainen kannaotto. Omien hylkääminen ja eliminoiminen, jos se on esteenä valtaan pääsylle, kuuluu keskustan toimintatapoihin politiikassakin. Niin se on keskustassa ollut jo vuosikymmeniä. Mitä irvokkain on tuo mainostoimiston luoma lause keskustasta ihmisystävällisenä puolueena. Lukekaa nyt ihmiset tuotakin ja päätelkää. Hyi helkkari!
Mee muuaalle huruilemaan.
Tämä ei ole kapi Korhosen esittelypalsta.
Kun suomalainen mies istuu auton rattiin, tästä muuten kohteliaasta ja pidättäytyväisestä suomalaisesta tulee keskisormen näyttäjä ja hermostunut koko ajan toisten ajovirheitä ja töppäyksiä näkevä mustankipeä pikkupoika. Tämä on jonkilaista vauhtisokeutta ja heikon itsetunnon kohottamista. Vähän samanlaisia kokemuksia kuin istuminen auton rattiin aiheuttaa istuminen tietokoneruudun eteen. Jos tämä täällä keskusteleva joukko istuisi pyöräen pöydän ääreen keskustelemaan näistä samoista asioista, keskustelu olisi pidättyvän kohteliasta vielä pienen provosoinnin jälkeenkin.
Minulla on jonkinlaisen käsitys tällaisen käytöksen takana olevasta psukologiasta, mutta en ala jauhaa siitä tämän eteenpäin. Jätän psykologisoinnit niitä harrastaville ja siinä minua viisaammille.
Kun ensi kertaa kirjoitit sarjasi Kekkosesta, varoitin jo silloin, että joudut kyllä tuollaisen jälkeen oppimaan palstan tavoille. Ja niinhän siinä taisi käydä. Nämä asiatiedoissa ja perustelujen esittämistä koksevat väitteet kaikuvat kuuroille korville. Kuten olet itsekin huomannut niin sekä minua että sinua on alettu syyttää jostain puhepöhöydesta ja siitä että osamme asettaa kauniisti sanoja toisten perään sanomatta kuitenkaan mitään eli jaamme näennäisinformaatiota tai että osaamme vain kehua toistemme kirjoituksia jne. Kaikki voitava tehdään, ettei vaan tarvitse ottaa varsinaiseen asiaan kantaa, mutta silti pyrkiä mitätöimään ns. toisinajattelijoiden kirjoitukset. Minulle sellainen edustaan totalitarismin mielenlaatua, jossa on yksi kansa, yksi oikeus, yksi vihollinen, yksi mieli, yksi kieli ja yhteinen suvaitsemattomuus toista mieltä olevia kohtaan. Kaikkinaiset yrityksenpoikaset, joissa pyrkimyksenä on palstan tason kohottaminen, tulkitaan yritykseksi sensuroida muiden mielipiteet, kohottaa oma mielipide ylivertaiseen asemaan ja määrittää itse keskustelun rajat.
Kuten saboin haluan välttää psykologisointeja, mutta luulen, että kyse on tästä: Lapsi on saanut nelosen koulukokeesta ja hänen vanhempansa kysyy, miksi näin kävi ja miksei lapsi ilmoittanut, että on koe, johon hänen pitäisi valmistautua. Lasta laiskotti ja laiminlöi sen vuoksi tehtävänsä ja sai siitä ansaitut moitteet. Osa lapsista ottaa tällaisesta virheestä opiksi ja suorittaa tehtävänsä ensi kerralla toisin. Osa reagoi moittesiin aggressiivisuudella eli hyökkäyksellä ja sanoo vanhemmilleen, etteivät nämäkään ole aikoinaan osanneet sen vertaa kuin hän koulussa. Kyse on alemmuudentunteesta, nurkkiaan ajetuksi tulemisesta ja siitä, ettei luonto anna periksi tunnustaa omia virheitä jne. Pelkään, että joiden tällä palstalla kirjoittavien mieli on samalla lailla lapsen mieli, että luonto ei anna periksi myöntää toisen perusteltuja väitteitä oikeiksi, jos ei kykene minkäänlaisin itse asiaan liittyvin argumentein sitä kumoamaan. Epämieluisat väitteet pitää yrittää silloin kumota kaikella mahdollisella. Tätä sotaa ei käydä sillä lailla kuin Jean Renoir sitä kuvaa häivähdyksenä menneestä Suuressa illuusiossa, vaan tavoitteeseen pyritää kaikin asein herrasmiesmäisyydestä viis veisaten.
Itse olen tällaiselle turtunut enkä usko, että kaiken riittävän nähneeseen sotilaaseenkaan millään lailla tehoaa. Kun päälleni käydään, annan kyllä mieluusti iskun iskusta, sanan säilällä. Vähän lapsellista sekin on ja armotonta niitä kohtaan, joiden tietää varmasti siinä pelissä jäävän toiseksi. Mutta kelläpä meistä ei olisi jotain heikkouksia ja tarkoita siis nyt itseäni.
Olen myös useinkin ottanut täällä ihan kysymyksen muodossa esille sen, että mitä Keskustan käytännön politiikassa merkitsee väite tasapuolisesta alueellisesta kehityksestä. Kuvaavaa keskusteluhaluttomuudelle on se, että tähän kysymykseen ei kerta kaikkiaan saa vastauksia, vaikka siihen ja Keskustan ihmisläheisyyteen kyllä monasti viitataankin. Jo pelkästään tällaisen kysyminen on monen mielestä osoitus paatuneesta mielestä ja pahantahtoisuudesta. Tuollaisen kysyminen on joillekin jo samaa kuin panettelu ja ilkeämielisyys. Vastauksen suhteen tulee aina silloin tällöin ennakointi eli siihen ei ryhdytä sen vuoksi, että on pelättävissä todellinen myllytys ja asioiden vääntäminen, jos tällaiseen kysymykseen erehdytään vastaamaan. Tällainen nurjamielisyys on mennyt siis luultvasti niin pitkälle, että ns. toisinajattelijoiden epäillään koko ajan virittelevä keskustalaisille ansoja, johon nämä sitten typeryyttään lankeaisivat. Heillä on kokeneen rikollisen taktiikka. Kun et sano itse asiasta mitään, et tule mitään tunnustaneeksikaan.
Kekkosesta sitten vielä muutama sananen rinnastuksen muodossa. Katselin eilen tv:stä dokumettia NL:n punakoneesta eli heidän jääkiekkojoukkueensa ykkösketjusta, johon kuuluivat Slava Fetisov-Aleksei Kasatovon-Valeri Krutov-Igor Larionov-Sergei Makarov ja kuudentana lenkkinä valmentaja Vladimir Vasiljevits Tihonov eli tuon joukkueen Kekkonen. Itse jääkiekkoa pelanneena ja seurranneena tuo neuvostovitja on ollut täysin ylittämätön taidoissaan ja tuskin koskaan heidän vertaistaan enää tuleekaan. Tämä porukka harjoitteli ankarasti ja kurinalaisesti vuodet läpeensä. Heidän elämänsä oli hyvin rajoitettua, he saivat olla perheensä parissa noin yhden kuukauden vuodessa, muuten he olivat kuten Makarov dokumentissä sanoi harjoitusvankeudessa. Tihonov asetti kaiken muun tulokselle eli jatkuville maailmanmestaruuksille alisteiseksi. Kaikki keinot alistaa ihmisiä oli sallittuja tämän päämäärään saavuttamiseksi. Hieman samoin siis kuin Kekkonen asettaessaan ulkopoliittisia tavoitteita.
Seurajoukkue, jossa nämä kiekkotaituri pelasivat oli armaija joukku ZSKA. Nämä pelaajat olivat tämän myötä myös NL:n armeijan upseereita, mikä ilmeisesti oli myös keino pitää heitä kovassa kurissa. Tämän huipputaitavan ketjun aivot oli Igor Larionov, jota kutsuttiinkin professoriksi. Tämä jääkiekkoilijaksi hämmästyttävän pienikokoinen kaveri oli tosiaankin aivot, joka teki aina työtä joukkueen eteen ja antoi laitureidensa tehdä maalit ja ottaa suurimman kunnian sen jälkeen, kun Larionov oli järjestänyt asiat niin, että joukkuetoveri saattoi laukoa kiekon suurin piirtein tyhjään maaliin. Larionov oli näistä ainoa, joka oli tullut toisesta seurasta, joka ei ollut armeijan seura ja hän myös kertoi, ettei tällainen sotilasarvo merkinnyt hänelle mitään. Niinpä hänestä tuli toisinajattelija Tihonovin (Kekkosen) valtakuntaan. Larionov oli julkea ja alkoi arvostelemaan Tihovia siitä, että tämä alisti pelaajien ja heidän perheensä yhteydenpidon ja muut inhimilliset tarpeet jääkiekkomestaruudelle. Larionov joutui tietysti myllytetyksi Tihovin taholta ja pelaajatoverit Fetisovia lukuunottamatta alkoivat karttaa häntä. Fetisoviin Larionovin kriiitiikki oli tehnyt vaikutuksen eli hän osasi ajatelle omilla aivoillaan, mistä on nyttemmin saanut palkkioksi Venäjän urheiluministerin viran.
Osa tästä ketjusta on Tihonoville uskollista loppuun saakka. Kasatonov ei ymmärrä muiden kritiikkiä, koska hän jumaloi Tihovia ja hänen tavoitteitaan. Mitä keinoista, kun mestaruuksia ja sen myötä kunniaa ja menestystä tuli. Näin ajattelevat myös Kekkoseen kritiikittömästi suhtautuvat. Asteikko on kuitenkin laaja kuten näillä pelaajilla. Toista ääripäätä edustaa siis tämä Kasatovon (=Kekkosta kritiikittömästi ihaileva osa Keskustasta) ja toista ääripäätä Larionov (joka näkee edelleen saman kehityksen olevan Venäjällä mahdollinen eikä halua osallistua sen edesauttamiseen millä tavoin ja siksi Fetisovista tuli ministeri, kun Larionov noudattaa loppuun asti oman järkensä valoa). Krutov ja Makarov ovat näistä niitä, joilla ei kummempia periaatteita ole. He menevät aina valtavirran mukana ja voivat siksi sanoa olevansa kunakin aikana oikeassa. Varsinkin Makarov, joka on tuollainen palyboy-tyyppinen maailmanmies.
Itse kuulun näistä Suomea pienoiskoossa esittävistä neukkukiekkoilijoista Larionovin ihailijoihin. Hän seisoo loogisesti periaatteidensa takana. Fetisov oli Tihonov-kriitikko (revisionisti-demari), jolle ehkä sittenkin vain vallanvaihto oli se kaikkein tärkein. Makarov (kokoomus) oli tyytyväinen siihen, kun tuli mahdollisuus leveämpään leipään ja taidon kääntämiseen rahaksi. Krutov (suomalainen rakennetyötön) oli näistä luuseri, joka löysi itsensä Ruotsista alemman sarjan pelaajana. Kasatonov olisi siis aito aggraarikommunisti, jolle muutos oli pelkkä kirous. Larionov on halunnut pysyä ulkopuolisena, sillä demokratia tarvitsee myös viisaita kriitikkoja myös ellaisina aikoina, kun asiat näyttävät näennäisesti korjaantuneen.
Jääkiekkoilijoista kukaan ei ole yltänyt näiden tasolle ryhmänä. Lähimmäs on päässyt heitä edeltänyt troikka Harlamov-Petrov-Mihailov (uskollisia Kekkosfaneja). Wayne Gretzky ja Jromir Jagr ovat taitavia yksilöpelaajia, mutta ryhmä he eivät ole missään päässeet nauttimaan punakoneen kaltaisesta taitokiekosta. Ihailen itse yli kaiken tällaista taituruutta jääkiekossa, mutta tämän taidon takana olleista on vaikea kaiken nyt saadun tiedon jälkeen arvostaa vain Larionovia ja Fetisovia. Samaan tapaan Kekkosen ajan Suomi sisälsi taitoa ja tuloksia suhteessa NL:oon, mutta kaiken jälkikäteisen tiedon perusteella ei voi ihailla pyyteettömästi kuin osaa tuohon tulokseen pääsemiseen vaikuttaneista tekijöistä. Tihonovin ansiota olivat jääkiekkomestaruudet ja Kekkosen ansiota hyvä ulkopolitiikka, mutta silti voi kysyä oliko saavutusten hinta liian suuri.
Vastoin tapojani nyt täytyy käyttää voimasanoja: helevetin hyvä kirjoitus! Sanot, että et ole psykologian harrastaja, mutta sitten olet luontainen psykologi. Ei kai sellaiseksikaan tulla noin vain. Paljon varmaan olet ihmisiä ja heidän käyttäytymistään tarkkaillut ja ajatellut. Oikeat johtopäätökset olet näkemästäsi tehnyt. Noinhan se on. Näin uskallan sanoa, vaikka ei minullakaan ole muuta psykologista koulutusta kuin mitä muun ohessa omissa kouluissani olen saanut, mutta kun ihmisten kanssa koko elämäni olen toiminut, niin pakosta siinä on joutunut psykologiankin kanssa tekemisiin. En silti ole osannut tehdä yhtä hyvää analyysia täällä näkemästäni.
Oikeassa olet arvelussasi, että en minäkään sielulleni hiertymää saa siitä vastaanotosta, minkä olen täällä saanut, mutta turhauttavaa se on, kun on kuin seinille puhuisi. Erityisen turhauttavaa on ollut se, että nuo uskossaan vahvat eivät kuitenkaan halua ryhtyä mitenkään keskusteluun uskonsa perusteista, ei edes noiden mainitsemiesi fraasiensa (tasapuolinen alueellinen kehitys, keskustan ihmisläheisyys yms.) asiasisällöstä. Lutherin katekismuksessa on jokaisen kappaleen jäljessä selitysosa, ”mitä se on”, heiltä se puuttuu. Kirjoituksesi huojentaa minua nyt siksi, että en enää pidä vain omaa kyvyttömyyttäni syynä siihen, että sanomani ei tunnu menevän perille.
Terävä oivallus oli tuo ”punakoneen” käyttäminen rinnastuskohteena kekkoslaisia ilmentymiä kuvatessasi. Katselin sitä itsekin illalla, enkä ollut näkemästäni ja kuulemastani erityisen järkyttynyt, kun hyvin tiesin, miten ”suuressa ja mahtavassa” kaikki toimi ja mikä rooli urheilullakin siinä järjestelmässä oli. En tullut vain mielessäni vertailleeksi tuota meillä monissa asioissa tapahtuneeseen, mutta kun siihen nyt kiinnitit huomiotani, niin analogioita on.
Kiitoksia kirjoituksestasi. Varmaan monet osaavat sitä arvostaa, mutta minun kirjoitusteni ”kohderyhmä” jättää sen varmaan lukematta siksikin, että se on noin pitkä. Se, että se on niin hyvin kirjoitettu, on vain rasite heidän mielestään. Olen jo tallettanut kirjoituksesi koneeni kovalevylle ja varmasti luen sen vielä monta kertaa. Minä pysynen nyt jonkin aikaa sivussa. Hyvää jatkoa Sinulle!
Kun puhutaan Suomen eheyttämisestä vapaussodan jälkeen ja unohdetaan mainita Kyösti Kallion osuus siinä projektissa, mutta Väinö Tannerin osuus mainitaan, niin eihän se toki valehtelemista ole, mutta...
Vastaavia esimerkkejä kirjoituksistasi löytyy vaikka millä mitalla. Minulla ei ole ainakaan erityistä motivaatiota ruveta asenteellista jääräpäätä käännyttämään.
Tällä iällä ei sellaiseen enää riitä virtaa.
Se on niin turhaa.
En ota kantaa siihen, onko joku unohtanut vai ei, mutta itse asiasta olet kyllä oikeassa. Kallion osuus oli siinä projektissa merkittävä. Hän edusti maltillista oikeistoa, joka tulppasi äärioikeistolaisuuden Suomessa samaan tapaan kuin demarit tekivät myöhemmin äärivasemmistolaisuudelle. Kallion Maalaisliitto ajoi myös maanomistusolojen kehittämistä pienviljelyn suntaan, mitä ei oikeammalla katsottu ihan hyvällä. Tässä olivat merkittäviä torpparilaki heti sisällisodan jälkeen sitä mtöhemmin täydentänyt lisämaanhankintalaki, Lex Kallio.
Ennen sotia toiminut Maalaisliitto oli kunniakas puolue, joka noudatti alkiolaisia talonpoikaistradioita. Maatalouden harjoittamiselle oli tuon ajan Suomessa myös oikeutettu sijansa eikä Maalaisliitto nähdäkseni tuolloin pyrkinyt ehdoin tahdoin jarruttamaan teollisuuskehitystä, vaan näki siinä luonnollisen vaihtoehdon Suomen kehittämiselle varsinkin, kun metsän tuotteet olivat siinä keskeisessä asemassa ja tämä toi paljon työtä myös maaseudulle. Paljon oli työtä tehty ennen kuin puu oli uitettu sahalle tai sellutehtaille.
Maalaisliiton politiikassa tapahtui selkeä muutos vasta sotien jälkeen. Tuo muutos henkilöityi Urho Kekkoseen ja häneen innokkaaseen ja kekseliäiseen apuriinsa Arvo Korsimoon. Sen politiikan keskeinen tavoite ei enää ollutkaan yhteistyö maltillisten voimien kanssa, vaan vallanhimo ja suurmaatilallisten edunvalvontapolitiikka. Torppari unohtui, kun Kekkonen astui valtaan. Kekkoselta jäi torpparit Vennamolle, joka Kalliokosken kanssa noudatti sotia edeltävää Maalaisliiton politiikkaa. On huomattava, että Kekkoselle oli paljon vastusta myös Maalaisliitoon sisällä. Kekkonen on aina ollut kiistelty persoona niin omien kuin vastustajien joukossa. Hänen jatkuva muutosvalmiutensa nähtiin ja varmasti aika oikein nähtiinkin keinona hamuta niin paljon valtaa kuin mahdollista.
Itse pidän Kekkosta kaikesta huolimatta ulkopolitiikan hoidossa osin ylivertaisena poliitikkona ja hänen ulkopoliittista linjaansa kaiken kaikkiaan nerokkaana. Siinä hän ei ollut enää yhtään häilyväinen eikä altis takinkäännöille. Kekkonen ymmärsi, että noin tärkeässä kysymyksessä ei ollut varaa leikittelyyn ja vastuuttomuuteen. Niinpä hän käänsi vakaan ulkopolitiikan valtapolitiikkansa tärkeimmäksi keinoksi. Sekin oli tietysti nerokasta, vaikkei hyväksyttävää.
K.K.Korhosen avunpyyntöön.
Ei ole minun asiani ...
Kirjoittanut: Oiva Härkönen, 17.5.2004 klo 19.39
... ruveta sensuroimaan täällä esiintyviä kepulaisia. He eivät suinkaan ole niin törkeitä kuin lipposlaiset kokdemit, joita nämä palstat pursuaa. Sinä itsekin voisit suuressa Nato-kiihkossasi ja Kekkoskaunassasi pitää vähän paussia.