Minäkö katkera?

KYLLÄ! Ja viimeiseen asti uskoin, ettei minusta katkeraa tule. Mutta nyt ollaan jo aika lähellä. Uskoin aina elämään ja sen hyvään, siihen että olen hyvä ja kiva ja löydän jonkun jonka kanssa ollaan ikuisesti. No, tapasin elämäni miehen mutta se suhde loppui ja nyt olen parantanut sydäntäni jo monta vuotta. En ymmärrä tätä elämää, sillä se ei ole ollut helppoa minulle. Eikä minulla ollut kovin suuret haaveet, ihan tavallinen perhe ja lapset. Kiltin sydämeni vuoksi kärsin ja löysin vain hyväksikäyttäviä miehiä. Nyt saan kuulla, että miten tuollainen nainen ei ole jo otettu, että mikäs vika sinussa on, taidat olla liian ronkeli. Nuo sanat tekee minut surulliseksi sillä itse yritin aina kaikkeni mutta miehet eivät. Kohtelivat minua miten saattoivat kunnes päätin että minun pompottaminen loppuu. Olen yksin, sielu ja sydän ruvella. Mietin, että jos elämän tarvitsee olla näin vaikeaa niin onko tässä missään mitään järkeä? Kysynpä vain. Koitan nauttia elämän pienistä asioista, mutta joskus se on niin vaikeaa kun kaipaa omaa ihmistä lähelle, sitä yhtä jolle kertoa kaikki ja jonka luottamuksen menettämistä ei tarvitsisi pelätä. En uskalla enää edes ajatella rakastumista. Minkälainen se ihminen olisi, johon rakastuisin? Taas olen yksin. Miksi piti käydä näin? Pyysinkö elämältä liikoja? Tällainenko tämä elämä olikin? Aika kurja tarina, ainakin omalla kohdallani. En tiedä pitäisikö hakea apua sillä tuntuu että olen masentunut ja yksin, toivoton ja surullinen. Itken menetettyä aikaa ja sitä, että miksi en voi löytää ihmistäni.

Olen katkera ja vihainen. Rukoilin eräs päivä, että löytäisin ihmiseni. En osaa luottaa. Enkä edes halua. Mielessä on käynyt parina päivänä itsensä päiviltä päästäminen. Se voisi olla hyvä teko muita kohtaan, sillä en vain taida jaksaa tätä elämää. Tarvitseeko jos se vaan tekee kipeää, tehnyt jo pari vuosikymmentä ja avutkin on haettu eikä niistä ole ollut apua... ;( En uskalla näyttää sisintäni, sillä pelkään, pelkään että se ei enää kestä yhtään pettymystä.