Olen monesti sanonut, että lestadiolaisena on helppo olla. Tekee, mitä "pitää" ja ajattelee, toimii ja reagoi, kuten on "tapana" ja "kuuluu". Niinku on opetettu, juurrutettu, neuvottu. Se muuttuu sitten omaksi valinnaksi, omaksi jutuksi. Mutta kaikilla se ei silti mene niin.
Jos ei itse haluaisi olla lestadiolainen ja kuitenkin on mukana yhteisössä, se muuttuu painajaiseksi. Mikään ei suju, mistään ei nauti, mikään ei huvita. On liian erilainen, yhdessä, mutta yksin. Täysin yksin.
Jos ei itse haluaisi olla lestadiolainen ja kuitenkin on mukana yhteisössä, se muuttuu painajaiseksi. Mikään ei suju, mistään ei nauti, mikään ei huvita. On liian erilainen, yhdessä, mutta yksin. Täysin yksin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mikäs siinä. ota tai jätä!
Mulle ei ikinä valjennut tuo usko eikä varsinkaan sen sisäsiittoisuus. Aina piti ihmisiä luokitella ja kyttäillä, että kuka milloinkin teki syntiä.
Jokainen arvottaa elämäänsä omasta näkökulmastaan. Se mikä itselle on tärkeää, voi toiselle olla ahdistavaa.
Väittäisin, että suurinosa maailman ihmisistä elää eri tavalla kuin sinä mutta siitä huolimatta ovat onnellisia ja elävät hyvää elämää.
Lestadiolainen, koivuniemeläinen, islamilainen tai vaikka hindulainen voi olla onnellinen siitä huolimatta, että itse koet ristiriitaiseksi heidän käsityksensä ja tapansa. Onko sinun ajattelutapasi juuri se, joka saa onnellisuutta aikaan? Mutta saako se vain sinussa? Voiko myös vapaus tehdä mitä haluaa olla kahle tai irtonaisuus tuoda arvottomuuden tunteen? Mikä lopulta on hyvää elämää tai tuo onnea. Jokainen voi kokea onnellisuutta omissa lähtökohdissaan.
Lestadiolaisuus perustuu pitkälti yhteisöllisyyteen, samalla lailla ajatteelemisene ja samalla lailla elämiseen. Mutta yhteisön normien tai seurakunnan äänen kuuleminen ei kuitenkaan ole uskon ydin, vaikka se siltä näyttää ulospäin. ja saattaa joskus sisälläpäinkin siltä vaikuttaa... mutta se ei kuitenkaan ole niin.
Itse vanhoillislestadiolaisena ymmärrän sen, että nämä meidän tavat on tarkoitettu VAIN suojaamaan uskoa. Mutta niillä ei ole mitään merkitystä kuitenkaan Jumalan edessä. Hän kysyy vain sitä, haluaako uskoa. Armo kuuluu jokaiselle.
Entäpäs tällainen tilanne: on mielestään samanlaisessa uskossa, mutta ei siinä yhteisössä mukana. Syitä monia; luonne joka vetää yksinäisyyteen, pettyminen ihmissuhteissa, pelko joutua toisten mielipiteiden jyräämäksi, oma elämäntilanne. Ulkoisesti yksinäisyys voi näyttää omalta valinnalta, mutta todellisuudessa yksin ei ole hyvä.
Eli haluaisi olla lestadiolainen, mutta ei jaksa olla yhteisössä. On liian erilainen, täysin yksin.
Minullakin on ollut suurin piirtein koko ikäni se tunne, etteivät muut ymmärrä minua - eivät toiset vanhoillislaestadiolaiset, mutta eivät ulkopuolisetkaan. Olen yksin suuren joukon keskellä, olen sitten rauhanyhdistyksellä tai jossain ei-uskonnollisessa paikassa. Ulkopuolisille koko vanhoillislaestadiolaisuus on yhtä hullutusta, he eivät ymmärrä meikäläistä ajattelua alkuunkaan joten heidän kanssa on hirveän vaikea käydä syvällistä keskustelua, Mutta eivät minua ymmärrä toiset vanhoillislaestadiolaisetkaan: meillä on perustavanlaatuinen ero ajattelussa, toiset ovat fundamentalisteja, minä en. Mutta nyt ihan viime vuosina ilmapiiri on hieman vapautunut, ja olen saanut kokea sen ihmeen, että rauhanyhdistykselläkin pystyy joidenkin ihmisten kanssa jopa keskustelemaan. En olekaan enää ypöyksin suuren joukon keskellä! Tosin tällaiset ystävät ovat harvinaisia lintuja, eikä heitä ole helppo löytää, varsinkaan kun he eivät yleensä pidä meteliä ajatuksistaan, tai jos pitävätkin, heidät vaiennetaan.