Nuori 16-vuotias, elämä edessä. Villiä vapaata nuoruutta eläessä. Opinnot aloitettu lukiossa, uusia kavereita, bileitä ja jotai pientä suhdesäätöä. Ihana poikaystävä, yhdessä oltu muutama kuukausi, ei niin vakavaa vaan mukavaa yhdessä oloa ja itsensä etsimistä. Tätä mun elämä oli, normaalia teini elämää. Tieto raskaudesta kun kävin gynellä tarkistuksessa. Maailma pysähtyi. Mitä tehdä nyt? Kaksi viikkoa itse miettien ja vasta sitten uskalsin kertoa siitä vanhemmille ja poikaystävälle. Poikaystävä halusi jatkaa elämäänsä niinkuin ennen. Mä halusin samaa, mutta onko siinä hyvä syy päättä pienen ihmisen elämä, että mä sain bailata?
Tajusin olevani tilanteessa, jossa en voinut enää valita miten halusin elää. Raskaaksi olin tullut, sen kanssa elettävä. Tunteet olivat täysin sekaisin, koko maailma oli sekaisin. ero poikaystävästä, pientä masennusta huomattavissa, josta avoimeen psykiatriseen. Apu tuli ja selvisin siitä.
Raskausaika yhtä helvettiä. Hormonit hyrräsi, tunteet myllersi, voimakkaat pahat olot, aamulla ei voinut kuvitellakkaa lähtevänsä mihinkää ja saatoin oksentaa useitakin kertoja päivässä. Onneksi se helpotti jossain kohtaa, mutta pahaa oloa ja satunnaisia oksenuksia kesti 6kk asti. Välillä oli maha niin kipeä, että olin varma, että saan keskenmenon, mutta ei tullut. Sairaalassa tuli vietetty muutamia öitä. Raskaus aika oli siis tosi raskasta, vielä kun piti tunteita selvitellä ja kestää muiden ihmisten puheet ja katseet. Edessä muutto omaan kotiin ja raha-asioiden järjestelyä, kuunnella kun viranomaiset päivittelee kuinka kamalaa kun nuori pilaa oman ja lapsen elämän. Isäkin tuli jossain kohtaa mukaan sekoittamaan kuviota, ei halunnut olla mikään super isä, eikä seurustella naisen kanssa jolla on lapsi vaan elää vapaata nuoruutta.
Tuli syksy, monta yötä sairaalassa kunnes sain pienen poikavauvan syliini. Tunnetta ei voinu kuvailla, kaikki ahdistus ja paha mieli oli poissa, en ollut uskonut että jostakin voisi pitää niin paljon, siinä hetkessä vannoin olevani maailman onnellisin.
Sairaalasta kotiin pienen miehen kanssa, elämä muuttui päälaelleen. Olin todella väsynyt, mutta muut kehuivat kuinka pirteä olin ja miten jaksoinkaa siivota ja leipoa ja hoitaa vauvaa. Onneksi luonani kävi isovenhemmat ja ystävät, joten en ollut aivan yksin. Pojan isä kävi alussa jokapäivä, mutta kun muutama viikko oli kulunut käynnit harventui. Niin myös minun elämä "harventui". Kuljin kuin unessa, en pystynyt nukkumaan pitkiä aikoja kun lapsi piti yöllä hereillä ja päivällä tuntui aina joku muu häiritsevän. Koko ajan piti olla valppaana vauvalle, jos hän tarvitsi jotain. Rakastin lastani yli kaiken mutta olin todella uupunut ja kaipasin kaikkea sitä mitä minulla oli ennen niin takaisin.
Kun poika täytti neljä kuukautta kaipasin elämääni jo jotain muuta, en jaksanut olla vain tyhjänpäiten kotona, tekemättä mitään. Tiesin, etten voisi mennä töihin tai kouluun, koska lapseni tarvitsi minua kokoajan, mutta päätin, että jatkan opiskelua kotona, etänä. Eipä ollut sekään hehkeään kun sieltä tuli aikataulut koska mikäkin piti olla valmis, eipä siinä elämäntilanteessa aikataulut olla ihan pieni juttu, välillä valvottiin pitkiä aikoija, piti huomioida vauvaa, antaa häenelle mitä tarvitsi ja sen ikäinen nyt jo kaipaa seuraa. Sitten vielä tavalliset kotiaskareet. Tämäpä toi lisää stressiä elämään.
Nyt on lapsi kolmen ja minä pääsin jatkamaan lukioni loppuun, ja samalla tekemään muutamia työvuoroja kaupalla. Nyt amk kaupan puolella ja välillä töissä. Löysin poikaystävän, joka ei kestänytkään uusioperhe elämää ja palasin yhteen lapsen isän kanssa, joka sai viettää villiä ja vapaata nuoruutta. Vaikka aika tuntui tosi raskaalta, en koskaan kaatanut sitä lapseni päälle vaan annoin sen mitä tämä tarvitsi, rakastin ja rakastän häntä tässä maailmassa eniten! Nyt elämä näyttää jo paljon valoisammalta ja häitä ollaan jo mietitty sekä toista lasta, mutta ennen toista lasta haluan keskittyä opiskeluun, töihin ja oman itseni tuntemiseen, mikä nuoruudessa jäi kesken kun yhtäkkiä itsensä kasvamisen sijasta piti kasvaa äidiksi.
Tajusin olevani tilanteessa, jossa en voinut enää valita miten halusin elää. Raskaaksi olin tullut, sen kanssa elettävä. Tunteet olivat täysin sekaisin, koko maailma oli sekaisin. ero poikaystävästä, pientä masennusta huomattavissa, josta avoimeen psykiatriseen. Apu tuli ja selvisin siitä.
Raskausaika yhtä helvettiä. Hormonit hyrräsi, tunteet myllersi, voimakkaat pahat olot, aamulla ei voinut kuvitellakkaa lähtevänsä mihinkää ja saatoin oksentaa useitakin kertoja päivässä. Onneksi se helpotti jossain kohtaa, mutta pahaa oloa ja satunnaisia oksenuksia kesti 6kk asti. Välillä oli maha niin kipeä, että olin varma, että saan keskenmenon, mutta ei tullut. Sairaalassa tuli vietetty muutamia öitä. Raskaus aika oli siis tosi raskasta, vielä kun piti tunteita selvitellä ja kestää muiden ihmisten puheet ja katseet. Edessä muutto omaan kotiin ja raha-asioiden järjestelyä, kuunnella kun viranomaiset päivittelee kuinka kamalaa kun nuori pilaa oman ja lapsen elämän. Isäkin tuli jossain kohtaa mukaan sekoittamaan kuviota, ei halunnut olla mikään super isä, eikä seurustella naisen kanssa jolla on lapsi vaan elää vapaata nuoruutta.
Tuli syksy, monta yötä sairaalassa kunnes sain pienen poikavauvan syliini. Tunnetta ei voinu kuvailla, kaikki ahdistus ja paha mieli oli poissa, en ollut uskonut että jostakin voisi pitää niin paljon, siinä hetkessä vannoin olevani maailman onnellisin.
Sairaalasta kotiin pienen miehen kanssa, elämä muuttui päälaelleen. Olin todella väsynyt, mutta muut kehuivat kuinka pirteä olin ja miten jaksoinkaa siivota ja leipoa ja hoitaa vauvaa. Onneksi luonani kävi isovenhemmat ja ystävät, joten en ollut aivan yksin. Pojan isä kävi alussa jokapäivä, mutta kun muutama viikko oli kulunut käynnit harventui. Niin myös minun elämä "harventui". Kuljin kuin unessa, en pystynyt nukkumaan pitkiä aikoja kun lapsi piti yöllä hereillä ja päivällä tuntui aina joku muu häiritsevän. Koko ajan piti olla valppaana vauvalle, jos hän tarvitsi jotain. Rakastin lastani yli kaiken mutta olin todella uupunut ja kaipasin kaikkea sitä mitä minulla oli ennen niin takaisin.
Kun poika täytti neljä kuukautta kaipasin elämääni jo jotain muuta, en jaksanut olla vain tyhjänpäiten kotona, tekemättä mitään. Tiesin, etten voisi mennä töihin tai kouluun, koska lapseni tarvitsi minua kokoajan, mutta päätin, että jatkan opiskelua kotona, etänä. Eipä ollut sekään hehkeään kun sieltä tuli aikataulut koska mikäkin piti olla valmis, eipä siinä elämäntilanteessa aikataulut olla ihan pieni juttu, välillä valvottiin pitkiä aikoija, piti huomioida vauvaa, antaa häenelle mitä tarvitsi ja sen ikäinen nyt jo kaipaa seuraa. Sitten vielä tavalliset kotiaskareet. Tämäpä toi lisää stressiä elämään.
Nyt on lapsi kolmen ja minä pääsin jatkamaan lukioni loppuun, ja samalla tekemään muutamia työvuoroja kaupalla. Nyt amk kaupan puolella ja välillä töissä. Löysin poikaystävän, joka ei kestänytkään uusioperhe elämää ja palasin yhteen lapsen isän kanssa, joka sai viettää villiä ja vapaata nuoruutta. Vaikka aika tuntui tosi raskaalta, en koskaan kaatanut sitä lapseni päälle vaan annoin sen mitä tämä tarvitsi, rakastin ja rakastän häntä tässä maailmassa eniten! Nyt elämä näyttää jo paljon valoisammalta ja häitä ollaan jo mietitty sekä toista lasta, mutta ennen toista lasta haluan keskittyä opiskeluun, töihin ja oman itseni tuntemiseen, mikä nuoruudessa jäi kesken kun yhtäkkiä itsensä kasvamisen sijasta piti kasvaa äidiksi.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mitaliako? No ei tipu
Joo.. mitallejahan on tällä palstalla turha odottaa, joten sinänsä sääli että vaivauduit kirjoittamaan pitkän tarinan elämästäsi tällaiselle yleisölle.
Hienoa vaikeat ajat on nyt takana päin, ja sinulla ja perheelläsi menee hyvin. Uskon että pääset niin pitkälle kuin vain haluat. Et ole enää teini eikä lapsikaan ihan pieni, joten nyt sinulla on aikaa keskittyä välillä myös itseesi ja tulevaisuuden luomiseen :)
halua vaan halusin kertoa oman tarinan ja sen että nuorena ku saa lapsen jää itseltä paljon kesken koska yhtäkkiä sun tarvii olla vanhempi, sun pitkääki oman kasvun sijasta kasvaa äidiks ja vanhemmaks, eikä toi teinivanhemmuus iha mitää helppoo ole.
Kiitos sinulle hhhffhfh, tosiaan ehkä se vaikein osuus nyt on takanapäin ja nyt voin keskittyä itseeni ja myöhemmin saada lapsen jonka kanssa voin kasvaa pelkästään vanhempana ja olla itse "valmis" aikuinen :) Kyllä ihminen pääsee pitkälle ja eteenpäin jos itse näkee vaivaa, itsestään se on kiinni :)
Hyvä, jos koet vanhemmuutesi lähteneen nyt hyvällä tavalla liikkeelle.
Muistathan kuitenkin, etteivät tehtäväsi vanhempana ole likimainkaan ohi käytännössä. Tilanne on pikemminkin päinvastainen - todelliset haasteet ovat alkamassa. Lapsesi ei olekaan enää se hellyttävä pieni nyytti, jonka perusturvasta huolehdit. Hänelle alkaa kehittyä oma tahto ja sen tahdon suunta ei välttämättä olekaan enää sama kuin sinulla. Sinun on jaksettava päivästä toiseen asettaa rajat ja sinun on myös johdonmukaisesti pidettävä niistä kiinni. Paljon tietysti riippuu lapsestakin - toiset ovat helpompia haluttuun suuntaan johtaa kuin toiset.
Melko yleinen virhe nykyvanhemmilla on se, että lasten oletetaan jo koulun ensimmäisten vuosien aikana olevan täysin kykeneviä vastaamaan omista asioistaan. Tämä sitten oikeuttaa vanhemmille sen "oman ajan" ja "itseen keskittymisen", joihin sinäkin viittaat. Se ei valitettavasti oikein vain aina onnistu. Seuraukset näkyvät koulumaailmassa.
ERITYISESTI silloin, jos lapsella koulussa ongelmia on, myös vanhempien panosta tarvitaan. Ja valitettavasti usein sitä panosta ei sitten haluta antaa. Vanhemmista ikävän monilla on muuta tekemistä. Kumppania etsitään tai suhdetta yritetään ylläpitää. Ammattia opiskellaan. "Omaa aikaa" pitää olla. Kun lapset eniten vanhempiaan tarvitsevat, nämä eivät läsnä olekaan. Ja vaikka kaikki hyvin lapsella olisikin, ei vanhemmuuden tarve häviä. Murrosiässä kaikki saattaa muuttua suuntaan jos toiseen. Jos kasvatuksen pohja on murentunut jo alle 10-vuotiaana - kuten valitettavasti usein on - murrosiän haasteet ovat suuret. Moni vanhempi vain ei jaksa siinä vaiheessa toimia.
Kirjoitukseni menee ehkä sivuun aiheesta, mutta halusin nostaa esille tosiasiat. Yllättävän moni ihminen oikeastikin kuvittelee, että jo alle 10-vuotiaat olisivat kypsiä ja vastuullisia ihmisiä, joiden kyky kantaa vastuuta tekemisistään ja olemisestaan on kunnossa. Näin ei ole. Lasten kasvatukseen liittyy miljoonia puuhia, joista selviytyminen ei ole itsestäänselvyys. Jo se, että lapsi ei vaikkapa loputtomiin hoida ruokailuaan vain ottamalla jääkaaapista mitä sattuu löytämään, on yksi. Toinen on se, ettei lapsi jää yksin vastaamaan ongelmista, joita ehkä on. Kolmas on sanan "EI!" opettaminen. Lista on loputon.
Toivon niin sinulle kuin muillekin vanhemmille iästä huolimatta onnistumista vanhemmuudessa. Toivon myös sitä, että kaikki vanhemmat oppisivat haallitsemaan tilanteet maalaisjärkeä käyttäen. Muuta nimittäin ei välttämättä tarvita läheskään aina. Omien virheiden myöntäminen on yksi juttu. Vielä vaikeampaa on myöntää oma epätäydellisyys. Kaikkein vaikeinta lienee kutenkin toimia tarvittavalla tavalla.
"Oma aika" vanhemmuuden suhteen alkaa, kun lapsi on muuttanut kodista pois. Aina huolet eivät siihenkään lopu. Kaikki lapset eivät samanlaisia tosin ole.
sinuna miettisin kaksi..ellen jopa kymmenen kertaa, kannattaako lapsen isän kanssa mennä naimisiin!!!!!
hän teki mitä hän halusi, vaikka vastuu lapsesta kuului ja kuuluu yhtälailla hänelle kuin sinulle.
mieti..sinä hoidit lasta silläaikaa kun tämä lapsen "isä" hoiteli muita naisia ja joi viinaa ja biletti..
sanon vaan että tuollaisen ihmisen kanssa tulee sulla olemaan vielä vaikeampaa entä lapsesi kanssa.
ja toisesta lapsesta..sitäkin kannattaisi myös miettiä vähän tarkemmin..entäs jos tuo "miehesi" päättääkin taas että hän "ei olekaan valmis isäksi"..ja taas hoidat lapset yksin, kunnes kelpaat jossain vaiheessa lastesi isälle..hetkeksi..
mikset eläisi ihan itseksesi, kunnes oikeasti tiedät mitä SINÄ haluat, ottaen huomioon myös lapsen tarpeet.
Tämä on kyllä väärä paikka kertoa yhtään mitään.
Tilanteessa kun tulee raskaaksi on epävarma olo ja mitä useampi kirjoittaisi tälläisiä tarinoita, sen parempi. Kysymällä saa palstoilta vain 70% tyhmiä vastauksia. Oikeiden ihmisten tarinat sen sijaan kertovat enenmmän kuin 1000 neuvoa!
Se totuus kun on se, että on oikeasti rankkaa lapsen kanssa yksin. Kaikki tuki on ehdottoman tärkeää! Täällä ei kukaan voi tietää lapsesi isästä ja siitä kannattaako hänen kanssaan mennä naimisiin. Ihmiset usein unohtavat, että ihmiset kasvavat ja varsinkin kolmessa vuodessa. Lapsesi isä ei ehkä ollut valmis isäksi kolme vuotta sitten, miksei nyt?
Onnea ja jaksamista! Kaikki kääntyy vielä kaikille lapsen saaneille iloksi, kuten sanoit! Tosin mielestäni kannattaa muistaa, ettei se abortti oikeasti ole aina väärä ratkaisu. Ei kannata pitää lasta jos ei ole siihen valmis. Maailma on täynnä lapsia joita ei tänne haluttu ja äidit ovat ne pitäneet koska ajattelevat tekevänsä jotain väärin jos abortin tekevät.
Hienoa kun kirjoitit oman tarinasi!