Olenko huono ihminen

Suosittelisin käymään parisuhdeterapeutin luona, sillä hän on tavannut niin paljon samassa tilenteessa olevia. Osaa varmasti jollakin tapaa antaa keskusteluunne virikkeitä. Itse tuosa lukkotilanteessa ei oikein järkevästi jaksa ajatella. Hän on täysin vaitiolovelvollinen.

Ehkä sun syyllinen fiilis tulee siitä, että sä koet tuon selittämäsi syyn eroon pelkäksi tekosyyksi.
Mahdotonta antaa neuvoja kun ei tiedä suhteenne koko kehistyskaarta tai tämänhetkistä elämäntilannettanne työn sun muiden juttujen osalta. Kaikki elämän osa-alueet vaikuttavat siihen millaisia tunteita ja ajatuksia päästää kulloinkin pintaan hallitsemaan arkea.

Jos se teidänvälinen seksi paranisi yllättäen, olisiko se sitten ratkaisu kaikkeen, sitä kannattaa miettiä.
Myös sillä on merkitystä mihin te olette jo tottuneet tai totuttautuneet esim. seksiasioissa. Niidenkin kehityksessä on omat vaiheensa joita voi tarkastella vaikka nyt kuvitteliskin, että se on ollut sitä samaa alusta saakka. Jos asioita ei kyseenalaistettu jo alussa, vastarakastuneina, tulee se sitten eteen myöhemmin juuri tällaisen kriisin kautta kun toinen herää kaipaamaan muutosta jo totuttuun kaavaan.

Mutta miksi sä menettäisit toivon sun miehesi kykyyn koskaan muuttua? Sehän ei pidä paikkaansa. Muutos tapahtuu kyllä hänessäkin jos sinä (muutosta vaativa) osaat kannustaa ja ohjata hänetkin kokeilemaan omia rajojaan tottumusten rikkomisessa ja itsensä uudelleen löytämisessä. Hänellä saattaa olla vaikka millaisia estoja sen muutoksen tiellä ja jos kukaan ei koskaan haasta häntä muuttumaan ja koulimaan itseään, ei hänen tarvitse silloin tehdä töitä itsensä kanssa. Puoliso on se ihminen joka voi helpoiten yllyttää ja innostaa häntäkin kokeilemaan vaihteeksi jotain erilaista. Seksi jos mikä on yhteinen juttu.

Jos ei ole lapsia, lähde ihmeessä.

Jos on alaikäisiä lapsia, älä lähde.

Pelkäät olevasi "huono ihminen" miehesi silmissä jos lähdet, koska hän tulee arvaamaan syyn miksi hänet jätit.
Mutta sehän on väistämätöntä. Se on se hinta joka sun on maksettava siitä, että olet se joka lähtee.
Totta kai se kirpaisee, ei kai maailmassa ole eroa joka ei jossain tuntuisi.
Periaatteessa sä pelkäät omia tunteitasi jotka joudut kohtaamaan yksin. Sä säälit miestäsi etkä haluaisi tuottaa hälle tuskaa. Ymmärrettävää. Mutta jättäjän vastuulla on vastaanottaa sekä jätettävän että omatkin tunteensa ja ajatuksensa, syyllisyydet, syytökset, itsesyytökset sun muu. Se kuuluu asiaan eikä sitä voi paeta.

Luin tuolta, että te "häpeätte" olla alasti toistenne läheisyydessä. Mikäs siinä on taustalla? Omat vaiko ne kuvitellut toisen vaatimukset sen suhteen miltä pitäis näyttää alasti? Vai yleensä vaan estoisuus olla ilman vaatteita?
Herättää ainakin meikäläisessä niin paljon kysymyksiä, ettei mun puolisoni olisi selvinnyt musta ennen kuin olisi kohdannut omat estonsa yhdessä mun kanssani. Herääkin siis epäilys, että te olette tukeneet toistenne estoja jotta teidän ei ole tarvinnut kohdata ja käsitellä omianne...
Sama ongelmahan tulee väistämättä eteen seuraavassakin suhteessa. Uusi kumppani voi olla hyvinkin estoton ja vaatia sulta samaa, ja siihenkö se sitten taas kaatuu?

Kyllä mä pureutuisin vielä nykyisen suhteen kipupisteisiin ihan aikuisen asiallisuudella ja penkoisin niin kauan että pohja tulee vastaan ja kaikki tabut on käsitelty – niin itsessä kuin toisessakin. Vasta sen jälkeen katsoisin tilanteen uudelleen koska olisin itsekin uudistunut sen käsittelyprosessin myötä.
Mutta tietysti jos noin ylipäätään vaan karttelee kaikenlaisia negatiivisia tunteita ja niiden käsittelemistä, niin totta kai sitä sitten luikkii vaan kiireesti mäkeen, ihan niin kuin sä sanot miehesikin luikkivan sua karkuun. Olette siltä osin hyvinkin samanlaiset.

Entä jos tilanne olis toisinpäin ja mies jättäisi sinut noin vaan ykskaks. Tietäisit syyn miksi jätti ja joutuisit käsittelemään vielä sen päälle hylätkysi tulleen kaikki fiilikset ja ajatukset yksin. Miltähän mahtais tuntua?