Tätä on pakko alustaa todella paljon että ymmärrätte, mahdollisesti mitä tarkoitan.
Syynä tähän on yksinäisyys joka on leimannut pienestä asti ja suhtkoht narsististen vanhempien takia jotka hyväksyivät minut vain mikäli tein juuri niin kuin he sanoivat, muuten olin paha ihminen ja se on aiheuttanut sellaisia lukkoja ja patoutumia mitä en saa auki.
Eli tarina alkaa lapsuuden vuosista kun menin kouluun jossa pärjäsin aluksi hyvin, mutta kiusaamista oli jo silloin ilmentynyt ja tappeluita oli jonkun verran ja jos minä voitin niin arvatkaa menikö toinen valittaa ja koulusta tuli heti kirje kotiin ja siitäkös vanhemmat ilahtuivat ja huusivat minulle minkä kerkesivät ja jos näytin herkkyyteni heille niin heti varsinkin isä käski tukkia turpani ja jos tuli itku niin siitäkös isä suorastaan nautti.
Teini iässä tämä masennukseni kasvoi ja hain apua ja sieltä jouduin nuorten puolelta laitokseen jossa diagnisoitiin kaksisuuntainen. Olin sen jälkeen vuoden laitoksessa ja vanhemmat vain sanoivat tehkää parhaanne ja pitäkää poika täällä niin pitkään kun tarvitsee. Vittu kaikki mahdolliset parjaamiset tuli sielläkin, ei kiinnostanut minun ongelmat vaan "sairauteni" joka oli tässä tapauksessa kaksisuuntainen.
Ne perkeleet sitten päästivät minut ja ajauduin päihteiden pariin mistä tuli pienimuotoinen kierre ja kaikki meni siitä asti pieleen. Olin todella ujo ja herkkä ja sulkeutunut mutta en halunnut näyttää sitä ja takkiin tuli niin kovaa kavereilta ettei tosikaan. Minua kusetettiin todella rajusti ja "käytettiin hyväksi" mutta minä olin aina se syntipukki jollakin tasolla. Sen jälkeen en tuntenut empatiaa enää ketään kohtaan ja vanhempien kanssa vaan välit ovat kiristyneet ja he ovat vedonneet sairauteeni ja omaan erinomaisuuteensa ja minun huonouteeni. Nyt tänä päivänä en osaa olla onnellinen vaan kuvittelen aina olevani jollakin tasolla muita huonompi ja muiden haluavan minulle pahaa jos edes yritän kaveerata. Niin kusipäisiä ihmisiä on maailma täynnä jotka leimaavat minut heti pahaksi kun heillä itsellä on mukamas hätä. Minä sentään seison omilla jaloillani ja kukaan ei ole minua oikeasti auttanut. Ei yksikäään, aina ihan täysin itse pitänyt puoleni ja jos olenkin onnistunut niin minusta on löydetty silti vikaa ja haukuttavaa. Aina olen ollut se joka ei saa näyttää tunteitaan ja jos näyttää niin omat vanhemmat kysyvät kuinka sairas olen. Vittu olen niin kyllästynyt tähän näin että en osaa onnellinen koska pelkään jo. En edes muista koska olisin ollut sitä. Pelkään niin vitusti itseäni! Pelkään aina että jos puolustan edes itseäni vähäsen niin minut leimataan ja tuomitaan sanallisesti miten paska mä olen ja faija on aiheuttanut tuon trauman minulle huutamisellaan ja omalla kovuudellaan ettei muka voi ymmärtää muita ja edes kehua. Sairaita paskapäitä täällä ovat ne jotka seisovat siellä laitoksen ulkopuolella tai tuomitsevat hienovaraisesti kirjoituspöydän takana ja eivät kuuntele. Minä päivänä joku muukin ymmärtäisi minua kuin minä. Milloin ei tulisi paskaa niskaan ja varmaan tämänkin tekstin kirjoittajan näkevät kaikki. Vittu mä haluan jo vapaaksi! Kaikista empatian ja surun tunteista! Mä en jaksa niitä, koska minulla ei ole ollut sitä joka pystyisi käsittämään ja tukemaan minua vaan aina ollut niitä hienovaraisia idiootteja jotka eivät edes voi ymmärtää mitä viha on. Itseäni en osaa vihata vaikka se olisi varmasti helpompaa, mutta sinä päivänä tiedän että peli on kokonaan menetetty jos alan vilpittömästi vihaamaan itseäni. joku huutaa että mene eteenpäin, mutta multa alkaa jo sarvet välillä lohkeilla. Ei jaksa, liian vähän aitoja ihmisiä.
Mua ei kaadeta enää. Sekin on ollut aina mun syytä. Vittu mä vihaan vanhempiani koska musta on tulossa välillä samanlainen kuin niistä ja sitten ne ei näe mussakaan yhtään omia piirteitään.
En vaan osaa onnellinen ja luottaa edes vähääkään tulevaisuuteen, se on liian raskasta. Haaveet on olemassa mutta en mä tiedä toteutuuko ne edes. Maapallo räjähtää varmaan kuitenkin kohta niin mitäs niistäkään. Tuomittu muiden mukana vaikka yritti.
Syynä tähän on yksinäisyys joka on leimannut pienestä asti ja suhtkoht narsististen vanhempien takia jotka hyväksyivät minut vain mikäli tein juuri niin kuin he sanoivat, muuten olin paha ihminen ja se on aiheuttanut sellaisia lukkoja ja patoutumia mitä en saa auki.
Eli tarina alkaa lapsuuden vuosista kun menin kouluun jossa pärjäsin aluksi hyvin, mutta kiusaamista oli jo silloin ilmentynyt ja tappeluita oli jonkun verran ja jos minä voitin niin arvatkaa menikö toinen valittaa ja koulusta tuli heti kirje kotiin ja siitäkös vanhemmat ilahtuivat ja huusivat minulle minkä kerkesivät ja jos näytin herkkyyteni heille niin heti varsinkin isä käski tukkia turpani ja jos tuli itku niin siitäkös isä suorastaan nautti.
Teini iässä tämä masennukseni kasvoi ja hain apua ja sieltä jouduin nuorten puolelta laitokseen jossa diagnisoitiin kaksisuuntainen. Olin sen jälkeen vuoden laitoksessa ja vanhemmat vain sanoivat tehkää parhaanne ja pitäkää poika täällä niin pitkään kun tarvitsee. Vittu kaikki mahdolliset parjaamiset tuli sielläkin, ei kiinnostanut minun ongelmat vaan "sairauteni" joka oli tässä tapauksessa kaksisuuntainen.
Ne perkeleet sitten päästivät minut ja ajauduin päihteiden pariin mistä tuli pienimuotoinen kierre ja kaikki meni siitä asti pieleen. Olin todella ujo ja herkkä ja sulkeutunut mutta en halunnut näyttää sitä ja takkiin tuli niin kovaa kavereilta ettei tosikaan. Minua kusetettiin todella rajusti ja "käytettiin hyväksi" mutta minä olin aina se syntipukki jollakin tasolla. Sen jälkeen en tuntenut empatiaa enää ketään kohtaan ja vanhempien kanssa vaan välit ovat kiristyneet ja he ovat vedonneet sairauteeni ja omaan erinomaisuuteensa ja minun huonouteeni. Nyt tänä päivänä en osaa olla onnellinen vaan kuvittelen aina olevani jollakin tasolla muita huonompi ja muiden haluavan minulle pahaa jos edes yritän kaveerata. Niin kusipäisiä ihmisiä on maailma täynnä jotka leimaavat minut heti pahaksi kun heillä itsellä on mukamas hätä. Minä sentään seison omilla jaloillani ja kukaan ei ole minua oikeasti auttanut. Ei yksikäään, aina ihan täysin itse pitänyt puoleni ja jos olenkin onnistunut niin minusta on löydetty silti vikaa ja haukuttavaa. Aina olen ollut se joka ei saa näyttää tunteitaan ja jos näyttää niin omat vanhemmat kysyvät kuinka sairas olen. Vittu olen niin kyllästynyt tähän näin että en osaa onnellinen koska pelkään jo. En edes muista koska olisin ollut sitä. Pelkään niin vitusti itseäni! Pelkään aina että jos puolustan edes itseäni vähäsen niin minut leimataan ja tuomitaan sanallisesti miten paska mä olen ja faija on aiheuttanut tuon trauman minulle huutamisellaan ja omalla kovuudellaan ettei muka voi ymmärtää muita ja edes kehua. Sairaita paskapäitä täällä ovat ne jotka seisovat siellä laitoksen ulkopuolella tai tuomitsevat hienovaraisesti kirjoituspöydän takana ja eivät kuuntele. Minä päivänä joku muukin ymmärtäisi minua kuin minä. Milloin ei tulisi paskaa niskaan ja varmaan tämänkin tekstin kirjoittajan näkevät kaikki. Vittu mä haluan jo vapaaksi! Kaikista empatian ja surun tunteista! Mä en jaksa niitä, koska minulla ei ole ollut sitä joka pystyisi käsittämään ja tukemaan minua vaan aina ollut niitä hienovaraisia idiootteja jotka eivät edes voi ymmärtää mitä viha on. Itseäni en osaa vihata vaikka se olisi varmasti helpompaa, mutta sinä päivänä tiedän että peli on kokonaan menetetty jos alan vilpittömästi vihaamaan itseäni. joku huutaa että mene eteenpäin, mutta multa alkaa jo sarvet välillä lohkeilla. Ei jaksa, liian vähän aitoja ihmisiä.
Mua ei kaadeta enää. Sekin on ollut aina mun syytä. Vittu mä vihaan vanhempiani koska musta on tulossa välillä samanlainen kuin niistä ja sitten ne ei näe mussakaan yhtään omia piirteitään.
En vaan osaa onnellinen ja luottaa edes vähääkään tulevaisuuteen, se on liian raskasta. Haaveet on olemassa mutta en mä tiedä toteutuuko ne edes. Maapallo räjähtää varmaan kuitenkin kohta niin mitäs niistäkään. Tuomittu muiden mukana vaikka yritti.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minunkin vanhemmat ovat sadisteja ja narsisteja. Olemme saaneet samanlaisen kohtelun, vaikka en ole kokeillut huumeita. Siis muut ihmiset (muutamaa lukuunottamatta kohdallani) ovat ainoastaan valittaneet minusta. Psykiatrille ja psykiatrian hoitajille tärkeintä on rahanahneus, ei asiakkaan hyvinvointi! He eivät kuuntele ongelmiamme, vaan keksivät diagnooseja lääkkeineen ilman syytä.
En ole saanut puhua sanaakaan naisten kanssa äidin ollessa näkö- tai kuuloetäisyydellä. Se alkoi jo ensimmäisinä peruskoulupäivinä eikä ole vielä loppunut. Myös sanaton viestintä hänen havainnoin on kiellettyjen listalla. Edellisyönä he olivat varastaneet sulakkeeni, jotta jäätyisin talooni. Äiti on varastanut paljon vaatteitani, koruja, kirjoja, muistiinpanovälineet, retkitarvikkeita, työkaluja, pattereita, ... Hänen täytyy saada koko omaisuuteni kysymättä lupaa omistajalta.
Saat vertaistukea Suomi24:n Suku on pahin-keskustelupalstalta.