Näin rakastani pitkästä aikaa, asutaan tällä hetkellä kaukana toisistamme töiden ja opiskelujen takia. Nautin joka hetkestä. Ilmassa oli sähköä, ja jo halatessa valtasi hän mieleni aivan kokonaan, en pystynyt muuta ajattelemaankaan kuin häntä, ei mitkään kauppalistat tai roskien viemiset mahtuneet meidän väliin. Halusin olla hänen lähellään koko ajan, tunsin niin suurta onnea ja kodin tuntua. Ollaan monta vuotta oltu yhdessä ja toivon että oikein monta yhteistä vuotta on edessäkin.
Palasin luukkuuni toisessa kaupungissa, näin ihmisen joka heti ensi silmäyksellä kuukausia sitten järkytti jotain minussa, ja polveni tuntuivat heti heikoilta vaikka istuin. Taas hän tuoksui taivaalta ja hänen äänensä erottui joukosta kaukaakin, tuntui niin hyvältä kun juttelimme, ja tapa millä hän hyvästeli minut illan päätteeksi oli täydellinen siihen hetkeen. Ja voi sitä niin suloista hymyä kun seuraavan kerran nähtiin.
Miten voi tuntea näin paljon kahta ihmistä kohtaan. Fyysisesti ei olla halauksia pitemmälle menty ja niistäkin vain yksi on ollut hellempi halaus. Silti syyllisyyden tunteet vaivaa, ei pitäisi tykätä näin paljon kenestäkään muusta kuin siitä omasta. Vältellä en häntä voi, nähdään säännöllisesti haluttiin sitä tai ei.
Ennen muuttoani yhteisestä kodista tänne luukkuuni en erityisemmin ihastunut toisiin, tunnistin kyllä "omaa tyyppiäni" olevat ihmiset ja siitä tuli hetkeksi hyvä mieli, mutta se ei koskaan syventynyt.
Ehkä käsitän nyt paremmin miksi ihmiset pettävät, mutta eniten hämmentää ettei se oma tunnu yhtään tylsältä tai väärältä vaikka niin tykkään tästä toisestakin. Eikä ihastuminen johtunut tyytymättömyydestä väleihin oman kanssa. Korkeintaan olin tyytymätön siihen, että joka yö kainalossa nukkuminen vaihtui kohisevaan puhelimeen, ja siksi herkempi aistimaan keneltä haluaisin läheisyyttä. Mene ja tiedä.
Luulin olevani ihan yksiavioinen. Mitähän tämä oikein on, miten voi sydän olla niin iloinen kahdesta? En ymmärrä.
Palasin luukkuuni toisessa kaupungissa, näin ihmisen joka heti ensi silmäyksellä kuukausia sitten järkytti jotain minussa, ja polveni tuntuivat heti heikoilta vaikka istuin. Taas hän tuoksui taivaalta ja hänen äänensä erottui joukosta kaukaakin, tuntui niin hyvältä kun juttelimme, ja tapa millä hän hyvästeli minut illan päätteeksi oli täydellinen siihen hetkeen. Ja voi sitä niin suloista hymyä kun seuraavan kerran nähtiin.
Miten voi tuntea näin paljon kahta ihmistä kohtaan. Fyysisesti ei olla halauksia pitemmälle menty ja niistäkin vain yksi on ollut hellempi halaus. Silti syyllisyyden tunteet vaivaa, ei pitäisi tykätä näin paljon kenestäkään muusta kuin siitä omasta. Vältellä en häntä voi, nähdään säännöllisesti haluttiin sitä tai ei.
Ennen muuttoani yhteisestä kodista tänne luukkuuni en erityisemmin ihastunut toisiin, tunnistin kyllä "omaa tyyppiäni" olevat ihmiset ja siitä tuli hetkeksi hyvä mieli, mutta se ei koskaan syventynyt.
Ehkä käsitän nyt paremmin miksi ihmiset pettävät, mutta eniten hämmentää ettei se oma tunnu yhtään tylsältä tai väärältä vaikka niin tykkään tästä toisestakin. Eikä ihastuminen johtunut tyytymättömyydestä väleihin oman kanssa. Korkeintaan olin tyytymätön siihen, että joka yö kainalossa nukkuminen vaihtui kohisevaan puhelimeen, ja siksi herkempi aistimaan keneltä haluaisin läheisyyttä. Mene ja tiedä.
Luulin olevani ihan yksiavioinen. Mitähän tämä oikein on, miten voi sydän olla niin iloinen kahdesta? En ymmärrä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.