Arjen outous ja sen medikalisoiminen

Kirjoitat aivan aiheesta ja jos satut olemaan vielä adhd, niin sitäkin suuremmalla syyllä kirjoituksesi oli tervettä vaihtelua Concerta-pohdintojen väliin.

Itsekin useasti mietin, mitä moni adhd on jäänyt elämässään paitsi, jos ihanteet oikeasta ovat niin mahdottoman epäinhimilliset ja vaativat. Tunnen kyllä kohtalotovereitani, jotka muuttavat toiseen asuntoon entisen täyttyessä tavarasta ja sotkusta kuin myös kyvyttömyyttä edes ostaa imuria, mutta hekin ovat selvinneet hyvin sitten muissa elämän sektoreissa. Kaikkea ei voi, eikä tarvitse hallita täydellisesti siitäkään huolimatta, mitä oma lähipiiri odottaa. Suurin ongelma on selvästikin se, ettei olla sitä mitä ollaan.

Oma kasvamiseni adhd:na lähti juuri siitä, etten enää edes yrittänyt muuttua muuksi. Oireyhtymä ei todellakaan rajoita minua, vaan on avannut minulle ihan oman tapani hoitaa asiani kuin kohdata elämän. Mitäs siitä, jos kämppä on sekaisin? Jos löydän, mitä tarvitsen ja naapuritkaan eivät valita luteista, niin en minä ihan hirveä sottapytty voi olla. Tai eksyn aina?! Noh, tutustuupahan uusiin ihmisiin kysyessäni tietä takaisin ja kiitos navigaattoreiden, joista on ollut suuri apu. Levottomuus piiskaa minut liikkumaan ja touhuamaan, joten jos en voi möllöttää minkään ääressä, niin keneltä se on pois? Sohvaperunat ovat suurempi kansantaloudellinen ongelma kuin ympäriinsä sähläävä adhd. Ja onhan sitä tullut ja yhä tulee tehtyä älyttömyyksiä, mutta voihan niistä vastuun kantaa ja korvata, jos oikein pahasti on mokannut.Ääntäkin maailmaan mahtuu ja kuka kieltää suuttumasta, mutta toki kaunaa kantamasta. Adhd on siitä kiva, ettei kohta edes muista suuttuneensa. Työelämässä on pakko luovia sille sopivalle sektorille, mikä tietysti vaatii jälleen kerran odotuksien ja rajojen rikkomista, mutta kannattaa. Adhd osaa monta juttua huomattavasti paremmin kuin ns. tavis ja sen takia en tajua, minkä ihmeen takia on pakko möllöttää tekemättä mitään tai koettaa väkisin tehdä, jos ei vain onnistu.

Omalla kohdallani voin väittää kouliintuneeni melkoiseksi sosiaalisen osaamisen taituriksi. On ollut pakko miettiä ja oppia, vaikka yhä käyttäydyn aivan miten sattuu. Mutta osaan aivan varmasti neuvoa nyhväletuttaviani vihan käsittelyn taidossa kuin myös miten antaa anteeksi. Itseni tutkiminen on ollut koko ikäni pakko, koska minulta on aina kysytty miksi olen mikä olen. Yksin jääminen ja eristäytyminen on vahvistanut luottamaan omiin ajatuksiini ja kulkemaan omaa polkuani. Ei se helppoa ole, mutta en minä sitä missään nimessä anteeksi ala pyytämään saati itseäni muuksi muuttamaan. Niillä eväillä mennään, mitä matkaan on saatu.

Turha jauhaa täällä medikalisoitumisesta. Jokainen joka täälläkin kirjoittaa, on adhd:nsa alla aivan samalla tavalla erilainen persoona kuin kuka tahansa muukin. Toinen on fiksumpi, nokkelampi, laiskempi, varovaisempi, kekseliäämpi jne. Toiset valittaa turhemmasta, toiset keksii paremmin keinot. Toiset tarvitsevat lääkettä kaikesta huolimatta, toiset eivät välttämättä, jos vain tekevät tilanteensa eteen tarpeeksi. Näiden keskustelujen pohjalta ei voi vetää johtopäätöstä siitä, tarvitseeko adhd:ta lääkitä, tai mitään muutakaan. En itsekään tykkää turhan valittamisesta, kun itse olen tehnyt aivan kaikkeni pärjätäkseni adhd:stani huolimatta mahdollisimman hyvin ja "normaalisti". Joudun silti ottamaan lääkettä.

voin kyllä olla ihan luomu. jos ap joutuu tekemisiin kanssani,luulen että hän kuitenkin aika pian kaataisi ne lääkkeet kurkustani ihan oma-aloitteisesti.