Olen 22-vuotias nuori nainen värikkäällä menneisyydellä.
Viimeiset 4 vuotta en ole juurikaan iloinnut asioista, tai ylipäätänsä muista noista vuosista mitään, en syntymäpäiviäni, joulua, juhannusta tai juuri muitakaan tapahtumia mistä olisin iloinnut ja muistaisin ne.
Nyt jälkeenpäin kun muistelen noita vuosia, en tosiaan muista mitään iloisia hetkiä niistä, aivan kuin olisin elänyt ne zombiena. Olen syönyt lääkkeitä muutaman kuukauden jälleen toivoen helpotusta tähän "tasaiseen" olotilaan ilman loppua.
15-vuotiaana voitin lähes ylitsepääsemättömän paniikkihäiriön ja elin vuosia ilman minkäänlaista itsetarkkailua tai masennusta. Rakastuin 18-vuotiaana ja olen ollut saman miehen kanssa tähänkin päivään saakka. Kuitenkaan noinakaan vuosina en ole nauttinut rakkauden suomasta intohimosta, suukottelu ja muu tuntuu turhalta hänen kanssaan.En naura vitseille tai hauskoille asioille vilpittömästi niinkuin nuorempana. Elin hyvin spontaania elämää ilman huolia ja murheita, liftasin maailman ääriin ja pystyin pitämään hauskaa ihan tuntemattomien ihmisten kanssa. Luotin ihmisiin ja maailmaan, elin kuin joku hipinretku aikoinaan, mutta nykyään en pysty. En nauti enää samoista asioista kuin ennen ja näen positiivissakin asioissa negatiivisen puolen. Edes lomallani en pysty päästämään arjesta irti, vaikka kuinka siitä haaveilen päivästä toiseen.
Jos joudun elämään loppuelämäni näin, katsoen kuinka vuodet vierivät silmissäni
enkä saa mistään asioista mitään irti, onko järkeä edes elää enää? Minne olen kadottanut elämänhaluni'?
Parempi kysymys; Mistä saisin sen takaisin, kun en nuorentuakaan enää voi?
Viimeiset 4 vuotta en ole juurikaan iloinnut asioista, tai ylipäätänsä muista noista vuosista mitään, en syntymäpäiviäni, joulua, juhannusta tai juuri muitakaan tapahtumia mistä olisin iloinnut ja muistaisin ne.
Nyt jälkeenpäin kun muistelen noita vuosia, en tosiaan muista mitään iloisia hetkiä niistä, aivan kuin olisin elänyt ne zombiena. Olen syönyt lääkkeitä muutaman kuukauden jälleen toivoen helpotusta tähän "tasaiseen" olotilaan ilman loppua.
15-vuotiaana voitin lähes ylitsepääsemättömän paniikkihäiriön ja elin vuosia ilman minkäänlaista itsetarkkailua tai masennusta. Rakastuin 18-vuotiaana ja olen ollut saman miehen kanssa tähänkin päivään saakka. Kuitenkaan noinakaan vuosina en ole nauttinut rakkauden suomasta intohimosta, suukottelu ja muu tuntuu turhalta hänen kanssaan.En naura vitseille tai hauskoille asioille vilpittömästi niinkuin nuorempana. Elin hyvin spontaania elämää ilman huolia ja murheita, liftasin maailman ääriin ja pystyin pitämään hauskaa ihan tuntemattomien ihmisten kanssa. Luotin ihmisiin ja maailmaan, elin kuin joku hipinretku aikoinaan, mutta nykyään en pysty. En nauti enää samoista asioista kuin ennen ja näen positiivissakin asioissa negatiivisen puolen. Edes lomallani en pysty päästämään arjesta irti, vaikka kuinka siitä haaveilen päivästä toiseen.
Jos joudun elämään loppuelämäni näin, katsoen kuinka vuodet vierivät silmissäni
enkä saa mistään asioista mitään irti, onko järkeä edes elää enää? Minne olen kadottanut elämänhaluni'?
Parempi kysymys; Mistä saisin sen takaisin, kun en nuorentuakaan enää voi?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen itse elänyt hyvin samanlaista elämää kuin sinä ja epäillyt olevani viallinen tapaus, mutta se johtui lähinnä siitä, että en ymmärtänyt sitä, että onnellisuus löytyy ihmisestä itsestään. Olen kirjoittanut tarinaani aiemmin samalla nimimerkillä, itsemurha tänään -ketjuun, ja lue sieltä mikäli kiinnostaa
Luulisin, että koit paniikkihäiriön voittamisen jälkeen perinteisen euforiantunteen ja opit nauttimaan jokaisesta hetkestä ilman sen taakkaa varjostamassa nautintoasi. Elit siis tässä hetkessä toisin kuin nykyään. Oletko miettinyt, että oletko mahdollisesti yrittänyt sopeutua johonkin rooliin, jonka muut ovat muokanneet ympärillesi? Käytännössä siis aivopessyt itsesi tiettyyn rooliin. Ihmisillä on taipumus muuttaa itsensä sellaseksi kuin muut odottavat hänen käyttäytyvän. Nykyään vaikutat elävän menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Ajattelet, että olisipa kaikki kuin ennenkin ja se voikin olla. Se on pohjimmiltaan valintakysymys. Riittää, kun ymmärtää, että se onnellisuus ja elämänhalu on sinussa, eikä sitä kukaan muu voi sinulle antaa. Ehkä ajattelet, että tulevaisuudessa kaikki on paremmin ja olen taas iloinen ja toivot päivien kulkevan nopeasti siihen saakka. Ikävä velvollisuuteni on todeta, että mikäli sinä et muutu tai et halua muuttua, olet myös tulevaisuudessa onneton. Muuttuminen on rankkaa työtä ja vaatii aikaa ja tahtoa. Jos etsii onneansa muista ihmisistä tai asioista tai teoista tulee aina pettymyksiä.
"Ehkä ajattelet, että tulevaisuudessa kaikki on paremmin ja olen taas iloinen ja toivot päivien kulkevan nopeasti siihen saakka."
Luin tuon monta kertaa ja jäin pohdiskelemaan sitä.
Totta, olet oikeassa suhteeni, löydän hyvinkin paljon yhdennäköisyyksiä kirjoituksestasi.
Sait minut liikuttumaan. Elän menneisyyden ja tulevaisuuden sekoittamassa maailmassa,
en kuitenkaan nykyhetkessä.
Viime syksynä töissä yövuorossa sain paniikkikohtauksen ja menin vessaan itkemään. Sanoin pomolle, että sain migreenikohtauksen ja lähdin kotiin. Olin lähes kaksi kuukautta kotona enkä käynyt ulkona enää saatika nähnyt ystäviäni. Oen laihtunut liki 18kg 4 kuukauden aikana ja olen alkanut kiinnittää hyvin paljon huomiota ulkonäkööni ja siihen millaisen kuvan itsestäni annan. Olen värjännyt tukan, käynyt solariumissa, seuraan muotia ja haluan olla perillä kaikesta. Tosin en saa näistä minkäänlaista mielihyvää, enkä osaa sanoa miksi edes teen näin, jos en saa siitä mitään irti.
Otin lopputilin töistä, olin jonkun aikaa työtön ja löysin uuden työpaikan. Tämäkään ei juuri herättänyt tunteita minussa, vaikka lopputilin ja uuden työpaikan löytäminen aivan eri alalla niin lyhyessä ajassa on monelle suuri juttu. Ostin koiran, myin auton ja toivoin ehkä muuttavani sillä jotakin. Siltikään en ole löytänyt vanhaa minääni vaikka jotain spontaania teinkin. Tällä hetkellä surettaa ja itkettää, miksi en voi nauttia pehmoisesta viltistä ja kynttilänvalosta mieheni kainalossa tai auringonpaisteesta hangessa ja lintujen viserryksestä. Vaikka huomaan niin paljon asioita ympärilläni, en osaa nauttia niistä vaikka haluaisinkin. Tunnen oloni epämukavaksi ja alkaa masentaa.
Niinkuin ikuinen pohdiskelija kirjoitti. Sinä voit löytää hyviä hetkiä ja onnellisuutta myös ulkopuolelta, mutta se onnellisuus ei välttämättä tule kestämään pitkään. Aina tulee jotakin joka muuttaa onnellisuuden joksikin muuksi. Koska se pysyvä onnellisuus/rauha löytyy sinusta sisältä, ei mistään ulkopuolisesta.
Katso itsesi sisältä, tutki itseäsi. Ja kun käperryt rakkaasi kainaloon :), ole siellä ja vain ole, ei mitään muuta. Älä ajattele mitään ulkopuolista, tai päässä pyöriviä ajatuksia. Vain yksinkertaisesti OLE.