Oli sitten kyse huonosta parisuhteesta, työpaikka- tai koulukiusattuna olemisesta tai narsistin kanssa elämisestä, niin toisinaan huomaa, millaisessa helvetillisessä ja kaoottisessa tilanteessa on joskus elänyt vasta kun on saanut etäisyyttä näistä tilanteista. Kenties psyyke ei ole valmis käsittelemään tilanteita niiden ollessa päällä, koska henkinen kuorma on jo muutenkin valtava.
Olen sitä mieltä, että narsisti-sanaa viljellään kylläkin liikaa, mutta toisen kautta on siitä minusta seurannut hyvääkin. Ihmiset usein toistelevat sanontaa "Ei se vaihtamalla parane" ja "parisuhteen eteen pitää nähdä vaivaa", mutta usein tilanne voi olla se, että kaksi ihmistä eivät kerta kaikkiaan sovi toisilleen. Ja joskus taas kyse on oikeasti siitä, että toinen on henkisesti sairas ja jos ei ole valmis uhraamaan itseään suhteen eteen, niin kannattaa lopettaa suhde alkujaan. Etäisyyden otto on aina hyvä asia. Saa omaa tilaa ja kykenee kriittisesti tarkastella, saako suhteesta irti mitään hyvää vai onko kaikki vain sitä, että pyrkii pitämään toista ihmistä pystyssä. Terve itsekkyys on sallittua. Meillä on ehkä vain tämä yksi elämä ja jos siitä uhraa suurimman osan vain toisen ihmisen tukemiseen ja unohtaa itsensä, niin onko elämämme ollut elämisen arvoista. Entä me itse? Entä meidän rakkauden tarpeemme? Narsistia ei voi koskaan parantaa rakkaudella vaikka kuinka yrittäisi, joten loppujen lopuksi se kaikki tukeminen ja myötäily on ihan turhaa.
Olen sitä mieltä, että narsisti-sanaa viljellään kylläkin liikaa, mutta toisen kautta on siitä minusta seurannut hyvääkin. Ihmiset usein toistelevat sanontaa "Ei se vaihtamalla parane" ja "parisuhteen eteen pitää nähdä vaivaa", mutta usein tilanne voi olla se, että kaksi ihmistä eivät kerta kaikkiaan sovi toisilleen. Ja joskus taas kyse on oikeasti siitä, että toinen on henkisesti sairas ja jos ei ole valmis uhraamaan itseään suhteen eteen, niin kannattaa lopettaa suhde alkujaan. Etäisyyden otto on aina hyvä asia. Saa omaa tilaa ja kykenee kriittisesti tarkastella, saako suhteesta irti mitään hyvää vai onko kaikki vain sitä, että pyrkii pitämään toista ihmistä pystyssä. Terve itsekkyys on sallittua. Meillä on ehkä vain tämä yksi elämä ja jos siitä uhraa suurimman osan vain toisen ihmisen tukemiseen ja unohtaa itsensä, niin onko elämämme ollut elämisen arvoista. Entä me itse? Entä meidän rakkauden tarpeemme? Narsistia ei voi koskaan parantaa rakkaudella vaikka kuinka yrittäisi, joten loppujen lopuksi se kaikki tukeminen ja myötäily on ihan turhaa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
"Narsistia ei voi koskaan parantaa rakkaudella vaikka kuinka yrittäisi, joten loppujen lopuksi se kaikki tukeminen ja myötäily on ihan turhaa."
Toi on sellainen asia että olen kiikun kaakun samaa ja silti eri mieltä. Uskoisin..pystymättä todistamaan.. että kaikki mitä ihminen kokee, tuntee ja oppii, liikauttaa ihmistä pikkuriikkisen johonkin suuntaa. Kuten sinäkin olet vuosien mittaan muuttunut. Jos tapaisit itsesi parin vuoden takaa, voisit hämmästyä.. :)
Etäisyys-tajuisuudesta olen samaa mieltä (kosken pyörteissä ei pysty ajattelemaan)
"Narsistia ei voi koskaan parantaa rakkaudella vaikka kuinka yrittäisi, joten loppujen lopuksi se kaikki tukeminen ja myötäily on ihan turhaa."
Täysin samaa mieltä, narsistia ei voi parantaa eikä edes liikauttaa oikeaan suuntaan. Se on sama asia kuin opettaisi jalatonta miestä juoksemaan 100 metriä.
Kun jotain puuttuu kuten empatia niin sitä ei voi narsistin tapauksessa korvata millään. Kaikki parantamisyritykset johtavat ennenpitkää siihen että narsisti tuntee olevansa uhattuna ja tekee täyskäännöksen ja tilanne on lopulta pahempi kuin ennen yrityksen alkua. Kyllä tätä on tullut kokeiltua ei ole onnistunut ei vaikka kuinka lempeästi on yrittänyt olla empaattinen.
> Se on sama asia kuin opettaisi jalatonta miestä juoksemaan 100 metriä.
Harjoitus tekee mestarin. Oscar Pistorious juoksi viime vuonna jaloitta 400 metriä nopeammin kuin yksikään suomalainen mies jaloin, vaikka ne jalallisetkin ovat harjoitelleet useita vuosia useita kertoja päivässä.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Oscar_Pistorius
Kaikki kunnia Oscarille :) Ehkä voisi sanoa, että kukin on vapaa päättämään itse missä vaiheessa sen kirveen heittää sinne kaivoon, jos missään. Ja jos sen liian aikaisessa vaiheessa nakkaa käsistään, eihän sitä sitten voi mennä sanomaan, että eipä se puu sillä kirveellä olis kuitenkaan kaatunut..
Mulla on takana kipuileva ystävyyssuhde ja en nähnyt asioiden oikeaa laitaa kun olin myrskyn silmässä. Nyt kun olen pitänyt etäisyyttää tai siis työskentelen oman eheytymisen eteen niin kristallinkirkkaasti näen että ystävyyssuhteessamme ei ole ollut järjen hiventäkään.
Nyt en syyttele suuntaan enkä toiseen enkä valita, mutta kun vihdoin ja viimein olen toivon mukaan irtaantunut narsistisesta ystävyyssuhteessta niin on ikäänkuin helpompi hengittää, olla ja elää.
Sua kohtaan ei ollut oikein että ystävätär oksensi sun niskaas omat negatiiviset tunteensa. Se purki suhun kaiken mahdollisen mitä ei pystynyt itse käsittelemään. Täällä on monia sun lailla kokeneita..tyrmistyneitä, vittuuntuneita. Shit happens. Näistä takaiskuista on vaan noustava. Etäisyys helpottaa...ehtii miettimään, ja sisäistämään asioita.. =)
Molempia tarvitaan. Vasta vuosien jälkeen voi jäsennellä tilannetta ja asioita, miksi on toiminut itse niin kuin on toiminut siinä tilanteessa. Ja vuosienkin jälkeen voit oireilla yllättävästi siitä kaikesta.