Kun hetken tätä palstaa lueskelee, niin huomaapin notta tämähän on täynnä aivan tyhjänpäiväistä kyselyä onko kellä mitäkin ongelmaa, ja miten niistä pääsisi eroon. Ikään kuin pakko-oireesta tai -ajatuksesta pääsisi jollain selvällä rituaalilla eroon, kun vain joku sen paljastaisi. Ihmiset ei täällä tunnu osaavan yhdistää näitä oireita ja niiden syitä samaan nippuun, vaan trikotillomaani ja ruumiinkuvaoireinen nähdään joteskin erillisinä tapauksina, eri asiasta kärsivinä. Usein pitkäaikainen pakko-oirepotilas käy pitkän ajan kuluessa läpi kaikki tai useimmat erilaiset "rituaalit", eli keräily, ylihygienia, tarkistelu, pakkoajatukset, pelot, täydellisyyspyrkimys, nyppiminen, pakkoliikkeet, ruumiinkuvan häiriö, yliherkkyydet.. Kaikissa näissä auttaa pelkkä omaa mieltään vastaan taisteleminen, vaikka se tuntuukin välillä jopa sietämättömän pahalta. Pahemmalta, kuin huumeriippuvuuden vastustaminen.
Itse en ole kognitiivista terapiaa kokeillut, mutta mielikuvani on, että sielläkin on pohjimmainen ajatus taistella oman mielensä käskyjä vastaan - korvata nämä toiminnot ja ajatukset jollakin muulla. Se voima, joka meitä pakottaa tekemään näitä tyhjänpäiväisiä toimintoja, on vain ja ainoastaan oma päämme. Ei mikään taivaallinen eikä fysikaalinen voima. Jos kerää kämppänsä täyteen paskaa, koska on pakkomielle keräilyyn, niin se on pelkästään oman mielen heikkoutta. Osin samaa asiaa, kuin mäkkärissä itsensä 300-kiloiseksi lihottava, jolla ainoa syy lihavuuteen on oman tahdonvoimansa heikkous, vastustamaton pakko roskaruokaan.
Itse olen ollut vakavan pakko-oireinen jo 3-vuotiaasta asti käyden läpi kaikki em. oireet hyvin vakavina. Sairaus on häirinnyt elämääni loputtoman paljon nostaen päähän päivittäin hyvin synkkiä ajatuksia koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Sairaus johti myös yli 10 vuotta kestäneeseen vakavaan koulukiusaamiseen. Perheenikään ei sairauttani hyväksynyt, vaan olin väheksitty ja hyljeksitty myös oman perheeni sisällä. Vanhempani häpesivät mua. Sama kohtalo on varmasti monella muullakin OCD-lapsella.
Kuitenkaan en ole jäänyt toimettomaksi tämän asian kanssa, vaan olen ymmärtänyt taistella rankasti itseäni vastaan. Kun pää käskee tehdä sitä ja tätä; nyppiä karvoja, tarkastaa taskut, ovet, säästää jonkin pahvitörpön myöhempää käyttöä varten, nyppästä hiuksen tai pari päästä pois, pestä kädet tai hakata päätä seinään, niin ei siinä ole koskaan mikään muu auttanut, kuin "rohkeasti" olla tekemättä niin. Näin tekemällä olen saanut useita pahoja tapoja loppumaan pitkäksi aikaa tai kokonaan. Nyt 20 pakko-oireista vuotta myöhemmin on olo huomattavasti parempi, ja oireet lieventyneet hyvin lieviksi tai lähes olemattomiksi. Niin, ettei niitä enää sivullinen havaitse. Toki tämä häiriö on aina suuri osa minua, ja on muovannut olemustani tiettyyn suuntaan.
Kannattaa olla ajattelematta koko asiaa. Kun ajatukset alkavat kääntyä oman ongelmaisuutensa miettimiseen, niin sen kun lopettaa välittömästi koko asian ajattelun ja pyrkii keksimään muuta mietittävää taikka tekemistä. Lääkäreillä ja psykiatreilla ravaaminen ikävällä tavalla nostaa oman oireisuutensa päähän kerta toisensa jälkeen, mikä on erittäin vahingollista. Mitä enemmän ajattelee omia oireitaan, niin sitä enemmän niitä myös tulee olemaan. Tämä pätee myös sosiaalisiin ja muihin pelkoihin. Kun aina kieltäytyy niitä ajattelemasta, niin jossain vaiheessa rupeaa jopa unohtelemaan omat pelkonsa ja tapansa niissäkin tilanteissa, missä ne normaalisti laukeaisivat. Vaikka tämä häiriö on osa meitä, niin ei kannata juurikaan korostaa taikka tuoda esille sitä - varsinkaan itselleen - että minulla nyt on tällainen juttu. Ei kannata alistua tämän asian edessä, eikä hyväksyä sitä enempää kuin on pakko hyväksyä. Jos joku tulee asiasta vittuilemaan, niin lätkäisee nyrkin naamaan tällaista kaveria. Ei saa hyväksyä toisten irvailua asiasta. Oman itsetunnon vahvistaminen auttaa todella paljon tässä vaivassa. Kun ei pelkää toisten reaktioita, ei pelkää omiansakaan.
Eli: taistele kun on tarve, äläkä pidä itseäsi sairaana, vaan vedä turpaan vittuilijoita. Selkäänsä saaminenkin vahvistaa luonnetta. Toivetta paremmasta tulevaisuudesta on jokaisella, erittäin vakavastikin pakko-oireisella. Ihmelääkettä parantumiseen ei ole, vaan se on pitkän ja raskaan työn takana.
In the warriors code there's no surrender
Though his body says stop his spirit cries never!
Deep in our soul a quiet ember knows it's you against you
It's the paradox that drives us on
It's a battle of wills in the heat of attack
It's the passion that kills, the victory is yours alone
(# Survivor - Burning heart)
Itse en ole kognitiivista terapiaa kokeillut, mutta mielikuvani on, että sielläkin on pohjimmainen ajatus taistella oman mielensä käskyjä vastaan - korvata nämä toiminnot ja ajatukset jollakin muulla. Se voima, joka meitä pakottaa tekemään näitä tyhjänpäiväisiä toimintoja, on vain ja ainoastaan oma päämme. Ei mikään taivaallinen eikä fysikaalinen voima. Jos kerää kämppänsä täyteen paskaa, koska on pakkomielle keräilyyn, niin se on pelkästään oman mielen heikkoutta. Osin samaa asiaa, kuin mäkkärissä itsensä 300-kiloiseksi lihottava, jolla ainoa syy lihavuuteen on oman tahdonvoimansa heikkous, vastustamaton pakko roskaruokaan.
Itse olen ollut vakavan pakko-oireinen jo 3-vuotiaasta asti käyden läpi kaikki em. oireet hyvin vakavina. Sairaus on häirinnyt elämääni loputtoman paljon nostaen päähän päivittäin hyvin synkkiä ajatuksia koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Sairaus johti myös yli 10 vuotta kestäneeseen vakavaan koulukiusaamiseen. Perheenikään ei sairauttani hyväksynyt, vaan olin väheksitty ja hyljeksitty myös oman perheeni sisällä. Vanhempani häpesivät mua. Sama kohtalo on varmasti monella muullakin OCD-lapsella.
Kuitenkaan en ole jäänyt toimettomaksi tämän asian kanssa, vaan olen ymmärtänyt taistella rankasti itseäni vastaan. Kun pää käskee tehdä sitä ja tätä; nyppiä karvoja, tarkastaa taskut, ovet, säästää jonkin pahvitörpön myöhempää käyttöä varten, nyppästä hiuksen tai pari päästä pois, pestä kädet tai hakata päätä seinään, niin ei siinä ole koskaan mikään muu auttanut, kuin "rohkeasti" olla tekemättä niin. Näin tekemällä olen saanut useita pahoja tapoja loppumaan pitkäksi aikaa tai kokonaan. Nyt 20 pakko-oireista vuotta myöhemmin on olo huomattavasti parempi, ja oireet lieventyneet hyvin lieviksi tai lähes olemattomiksi. Niin, ettei niitä enää sivullinen havaitse. Toki tämä häiriö on aina suuri osa minua, ja on muovannut olemustani tiettyyn suuntaan.
Kannattaa olla ajattelematta koko asiaa. Kun ajatukset alkavat kääntyä oman ongelmaisuutensa miettimiseen, niin sen kun lopettaa välittömästi koko asian ajattelun ja pyrkii keksimään muuta mietittävää taikka tekemistä. Lääkäreillä ja psykiatreilla ravaaminen ikävällä tavalla nostaa oman oireisuutensa päähän kerta toisensa jälkeen, mikä on erittäin vahingollista. Mitä enemmän ajattelee omia oireitaan, niin sitä enemmän niitä myös tulee olemaan. Tämä pätee myös sosiaalisiin ja muihin pelkoihin. Kun aina kieltäytyy niitä ajattelemasta, niin jossain vaiheessa rupeaa jopa unohtelemaan omat pelkonsa ja tapansa niissäkin tilanteissa, missä ne normaalisti laukeaisivat. Vaikka tämä häiriö on osa meitä, niin ei kannata juurikaan korostaa taikka tuoda esille sitä - varsinkaan itselleen - että minulla nyt on tällainen juttu. Ei kannata alistua tämän asian edessä, eikä hyväksyä sitä enempää kuin on pakko hyväksyä. Jos joku tulee asiasta vittuilemaan, niin lätkäisee nyrkin naamaan tällaista kaveria. Ei saa hyväksyä toisten irvailua asiasta. Oman itsetunnon vahvistaminen auttaa todella paljon tässä vaivassa. Kun ei pelkää toisten reaktioita, ei pelkää omiansakaan.
Eli: taistele kun on tarve, äläkä pidä itseäsi sairaana, vaan vedä turpaan vittuilijoita. Selkäänsä saaminenkin vahvistaa luonnetta. Toivetta paremmasta tulevaisuudesta on jokaisella, erittäin vakavastikin pakko-oireisella. Ihmelääkettä parantumiseen ei ole, vaan se on pitkän ja raskaan työn takana.
In the warriors code there's no surrender
Though his body says stop his spirit cries never!
Deep in our soul a quiet ember knows it's you against you
It's the paradox that drives us on
It's a battle of wills in the heat of attack
It's the passion that kills, the victory is yours alone
(# Survivor - Burning heart)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Oli ilo lukea tuota em.tekstiä. Siinä näkyy todellinen taistelu näitä inhottavia oireita vastaan. Ei voi kuin ihailla. Tekstissä on paljon ajattelemisen aihetta. Tuo on varmasti ollut vaikea tie mutta tuottanu selvästi tulosta. Olen iloinen puolestasi.
Mä voin sanoa, että tuo toimii varmaan joillain mutta ei kaikilla. Oon itekin sairastanut noin 30 vuotta, joten kokemusta on. Ne pakko-toiminnot pystyy aika pitkälti kognitiivisella asennoitumisella vähentämään, joskin aika harva reilusti oireinen pystyy siihen ilman ulkopuolista apua, mutta pakko-ajatuksiin, tuo taistelu-metodi ei toimi sitten ollenkaan. Niiden hoitoonhan ei kognitiivisessakaan terapiassa suositella mitään "taistelua itseään vastaan", ne tapaavat nimittäin voimistua siitä. Itselläni pakkoajatukset voimistuivat siinä vaiheessa kun rituaalit sain jotenkin hallintaan.
Joten vaikka aloittaja varmasti tarkoittaa hyvää, veikkaan että monelle tulee myös enemmän ahdistusta tuosta kirjoituksesta (ainakin minulle tuli), koska aloituksesta voi saada sen käsityksen, että on jotenkin laiska ihminen, kun ei vain "taistele" oireita pois. Aloittajan oireilu ei voi olla kovin hankalaa, jos hän pystyy vain taistelulla sen voittamaan. Negatiivinen suhtautuminen hoitaviin tahoihin ja ohje vain "olla ajattelematta" kertoo myös siitä, että oireilu ei alunperinkään ole ollut kovin suurta.
Mutta on tuossa tekstissä hyviäkin pointteja, en sitä kiellä.
Itse olen käynyt oman pakkoneuroosi ogelmantakia psykorepiassa, ja olen saanut sieltä avun/apua, eli olen oppinut hyväksymään pelätyn asian joka pakkoneuroosin tavoin vaivasi mieltä, oppinut elämään ja hyväksymään sen, minulle kyllä terapiasta on ollut apua.
-Pakkoneuroosista minunkin tapauksessa on kyse, ja juuri siitä että kohtaan pelkoni, enkä juokse karkuun.
Tämä mikä minua pääsääntöisesti vaivaa johtuu lapsuudessakokemasta traumasta.
On kyllä muitakin pakkoneuroosi ongelmia ja kyllä olen samaa mieltä että niitä vastustamalla niistä voi päästä tai ainakin helpottuvat.
Sinänsä olen ajatellut että hyvä ajattelutapa on: hyväksyä että on pakkoneurootikko, ja sitten vastustaa pakkoneuroosi oireita.
Hei ja Kiitos viestistäsi. Olet käynyt läpi kovan elämän. Mielestäni olet paljolti oikeassa näissä jutuissasi. Paitsi se, että kohdallani, kun "ilkeilyä" kuulee mm.omilta sukulaisiltaan tästä asiasta, niin se ottaa joskus tosissaan päähän. En silti vedä turpiin. Ei voi kuin ajatella että on sääli kun ihmiset eivät ymmärrä tällaista vaivaa/sairautta. Ja siitä on sitten helppo laskea leikkiä, ikäänkuin toivoen, että jospa se nyt hoksaisi muuttua! On itsellekin tosi raskasta kun muutosta ei vain tule. Ainoastaan omien ajatusten kautta. Siitä on ollut myös kohdallani apua. Elämäni on jatkuvaa taistelua tämän asian kanssa. Minulla oireet liittyvät siivoamiseen. Eli siivoan pois likaa, jota joka päivä kuitenkin tulee. Eikä loppua tule. Olen käynyt asiantuntijalla puhumassa. Se mikän minua kiinnostaa on se, voiko pakkosiivoamisen takana olla jokin trauma, jota ei muistaisi. Kohdallani sellaista ei pitäisi olla. Voiko ihminen oirehtia näin vain jostakin tietystä syystä? Jos takana on jokin pelko? Miksen hoksaa mikä tämä pelko on?
Itse olen eri mieltä parista asiasta. Turpaan ei kannate lyödä kuin itsepuolustuksena. Heikkoutta on just se lyöminen..voi hyvänen aika. Sillon ku lyö on pelin hävinny.
Toisekseen et anna paljon valoa tällä viestillä. Puhut että on raskas tie. Ei se kuule välttämättä ole. Kun ottaa tunteisiin läheisen otteen niin neurooseista pääsee äkkiä eroon.
Itsellä ratkaisu vei vain kolme päivää vaikka kärsin 7 vuotta. Jos sinulla yhä on vaikeaa..silloin väistelet vain tunteitasi tai sinulla on käsittelemättömiä vaikeita tunteita joita vastaan tarvit neuroosin muuria. Kuuntelisit tunteitasi enemmän etkä olisi turpaan lyömässä vain.
Vihalla ei tunteita hallita eikä neurooseilla. Neuroosit on justiin ihminen ite keksiny tunteitten hallintaan. Kun lopettaa sairaalloisen hallinnan ja uskaltaa kohdata pelot ja MUUTKIN tunteet, niin niistä neurooseista päästään.
Itse en tarvinnut lääkäreitä enkä lääkkeitä, lopetin vain kuin seinään ja kestin kolme päivää kestäneen ahdistuksen, sit se oli ohi. Eikä se tosiaan ole aina mikään raskas tie. Mulla ainakin oli tosi helppo päästä eroon kun vaan yritti.
Javi , OLisi mielenkiintoista jos kertoisit tarkemmin, vaikka sitten oman kokemuksesi, eli käytännössä, mitä tunteita et sitten hyväksynyt, mitenkä löysit nämä tunteet, olit kumminkin kärsinyt jo 7v.
Itsekkin olen kärsinyt kokoelämäni jo, enemmän tai vähemmän tästä pakkoneuroosista.
Eli jos sinulla on hyviä neuvoja, niin laita jakoon
kiitos
olet tuolla toisessa ketjussa kertonutkin jo, huomasin vasta nyt!