Tämä periaatteessa kuuluu tuonne kasvattajat palstalle, mutta itse odottajana mieluummin kysyn täältä. Olen tänne palstoille tässä odottaessa ja avautumisen vuoksi sänkypotilaaksi jouduttuani tutustunut ja ihmettelen hieman juuri tuon kasvattaja osion yleistä meininkiä.
Minulla ei tietänkään itsellä ole vielä lapsia ja olen nuoremmasta päästä odottaja (24-vuotias) mutta ovatko oikeasti tämän päivän vanhemmat niin ylisuojelevia kuin mitä täällä näkyy? On keskusteluja, joissa vanhemmat ovat sitä mieltä, että murrosikäisten vartioretki oli provo (eli 13-vuotiasta ei voi päästää metsään 15-vuotiaiden vartionjohtajien kanssa) ja että lapsi ei voi kulkea yksin missään nimessä kouluun ensimmäisell luokalla eikä harrastuksiin. Jotkut ovat sitä mieltä, että nuorten puhelimia saa vanhemmat urkkia kun haluavat ja lasta nuorta ei voi jättää viikonlopuksi yksin tai kaverinsa kanssa kaksin kotiin (14-vuotiaat).
Onhan maailma muuttunut minunkin lapsuus ajoista, mutta kyllä minä tällä hetkellä olen sitä mieltä, että ekaluokkalainen voi hyvin kävellä yksin kouluun jos hänen kanssaan matka käydään yhdessä läpi, eikä minun mielestäni lapsen puhelin ole vanhemman urkittavissa. Haluan kasvattaa lapsestani yksilön joka pärjää täällä maailmassa, kun täällä nyt näytetään menevän siihen, että nuorelta vaaditaan yhä enemmän ja enemmän, toivon että lapseni pystyy kohtaamaan nämä kaikki haasteet. Samalla haluan, että lapseni tietää, että jos mihinkään muualle ei voi mennä, kotiin voi aina tulla.
Kyllä mielestäni kuudes luokkalaiselle voi sen verran antaa vastuuta, että yhden yön kaverinsa kanssa voi olla kotona vähän kokeilemassa miltä se tuntuu. Eikä tulisi mieleenkään kuskata lasta joka viikko kuudesluokkalaisena harrastuksiinsa. Ja mielestäni myös lapsi voisi ensimmäisellä luokalla harjoitella tekemään sen voileipänsä itse. Joku jopa kirjoitti, ettei ekaluokkalainen missään nimessä voi pestä itse hiuksiaan vaan suihkuun tullaan apuun.
Voihan olla että olen naiivi kun ei ole vielä lasta ja se huoli lapsesta on varmasti suuri, mutta itse ainakin, kun nuoruus on niin lähellä, olen sitä mieltä, että itse opin paljon enemmän siitä, että äiti antoi minullekin jotain mitä tehdä itse kuin että äiti tekeisi kaiken puolestani. Jos yö yksin ei sujunut hyvin, jätin asunnon huonoon kuntoon tms. en enää saanut olla yksin kotona, joten aina pidin huolta siitä, että asunto oli siisti. Olen aina kertonut vanhemmilleni missä kuljen koska vanhempani ovat luottaaneet minuun ja antaneet minun välillä tehdä ne 'omat virheeni'.
Olenko yksin näiden ajatusten kanssa. Olen nähnyt monta ystävääni vierestä, jotka eivät yksin muutettuaan ole pärjänneet, ovat menettäneet luottotietonsa ja muutenkin joutuneet opettelemaan ne asiat 20-vuotiaina yksin muuttaessaan, mitkä meillä opetettiin jo kotona. En koe olevani mitenkään erikoinen, mutta ihmettelen, mitä meidän lapsistamme tulee, jos vanhemmat eivät uskalla päästää heitä kävelemään edes yksin kouluun. (ja on sitten eriasia, että koulu on nurkan takana ja että se on amatsoni joen, krokotiilien asumuksen toisella puolella. ;) )
Minulla ei tietänkään itsellä ole vielä lapsia ja olen nuoremmasta päästä odottaja (24-vuotias) mutta ovatko oikeasti tämän päivän vanhemmat niin ylisuojelevia kuin mitä täällä näkyy? On keskusteluja, joissa vanhemmat ovat sitä mieltä, että murrosikäisten vartioretki oli provo (eli 13-vuotiasta ei voi päästää metsään 15-vuotiaiden vartionjohtajien kanssa) ja että lapsi ei voi kulkea yksin missään nimessä kouluun ensimmäisell luokalla eikä harrastuksiin. Jotkut ovat sitä mieltä, että nuorten puhelimia saa vanhemmat urkkia kun haluavat ja lasta nuorta ei voi jättää viikonlopuksi yksin tai kaverinsa kanssa kaksin kotiin (14-vuotiaat).
Onhan maailma muuttunut minunkin lapsuus ajoista, mutta kyllä minä tällä hetkellä olen sitä mieltä, että ekaluokkalainen voi hyvin kävellä yksin kouluun jos hänen kanssaan matka käydään yhdessä läpi, eikä minun mielestäni lapsen puhelin ole vanhemman urkittavissa. Haluan kasvattaa lapsestani yksilön joka pärjää täällä maailmassa, kun täällä nyt näytetään menevän siihen, että nuorelta vaaditaan yhä enemmän ja enemmän, toivon että lapseni pystyy kohtaamaan nämä kaikki haasteet. Samalla haluan, että lapseni tietää, että jos mihinkään muualle ei voi mennä, kotiin voi aina tulla.
Kyllä mielestäni kuudes luokkalaiselle voi sen verran antaa vastuuta, että yhden yön kaverinsa kanssa voi olla kotona vähän kokeilemassa miltä se tuntuu. Eikä tulisi mieleenkään kuskata lasta joka viikko kuudesluokkalaisena harrastuksiinsa. Ja mielestäni myös lapsi voisi ensimmäisellä luokalla harjoitella tekemään sen voileipänsä itse. Joku jopa kirjoitti, ettei ekaluokkalainen missään nimessä voi pestä itse hiuksiaan vaan suihkuun tullaan apuun.
Voihan olla että olen naiivi kun ei ole vielä lasta ja se huoli lapsesta on varmasti suuri, mutta itse ainakin, kun nuoruus on niin lähellä, olen sitä mieltä, että itse opin paljon enemmän siitä, että äiti antoi minullekin jotain mitä tehdä itse kuin että äiti tekeisi kaiken puolestani. Jos yö yksin ei sujunut hyvin, jätin asunnon huonoon kuntoon tms. en enää saanut olla yksin kotona, joten aina pidin huolta siitä, että asunto oli siisti. Olen aina kertonut vanhemmilleni missä kuljen koska vanhempani ovat luottaaneet minuun ja antaneet minun välillä tehdä ne 'omat virheeni'.
Olenko yksin näiden ajatusten kanssa. Olen nähnyt monta ystävääni vierestä, jotka eivät yksin muutettuaan ole pärjänneet, ovat menettäneet luottotietonsa ja muutenkin joutuneet opettelemaan ne asiat 20-vuotiaina yksin muuttaessaan, mitkä meillä opetettiin jo kotona. En koe olevani mitenkään erikoinen, mutta ihmettelen, mitä meidän lapsistamme tulee, jos vanhemmat eivät uskalla päästää heitä kävelemään edes yksin kouluun. (ja on sitten eriasia, että koulu on nurkan takana ja että se on amatsoni joen, krokotiilien asumuksen toisella puolella. ;) )
Vastaukset 22
Vanhimmat
Minulla on jo muutama lapsi ja sen myötä tiedän ihan varmasti oman näkemykseni kasvatuksesta ja olen myös kuullut toisten näkemyksiä. Ihmettelen samaa kuin sinä, miksi lapsille ei anneta minkäänlaista vastuuta tai mahdollisuuksia tehdä itse mitään. On naurettavaa, jos ekaluokkalainen ei voi kulkea koulumatkojaan yksin, kyllä voi. Ja voi jopa olla kotona yksin jonkin verran jo ennen kouluikää.
Harrastuksiin vieminen toki riippuu siitä, kuinka pitkä matka niihin on. Periaatteessa kuljetaan itse, mutta monin paikoin matka voi olla kohtuuton ja silloin on pakko viedä. Siitä tosin olen kanssasi eri mieltä, että vanhemmilla on oikeus ja tarvittaessa jopa velvollisuus valvoa nuortensa puhelimia ja öidenviettoa. Valitettavasti niissä tapauksissa, joissa on jätetty nuori yksin kotiin, on tapahtunut valitettavan paljon ongelmia eikä välttämättä edes sen nuoren omasta syystä. Toki tuokin asia on perheiden itse päätettävissä ja riippuu nuoresta ja tilanteesta ja monesta muusta asiasta.
Mutta joo, monet vanhemmat ovat todella ylisuojelevaisia ja olen saanut itsekin paljon negatiivista palautetta mielestäni ihan naurettavista asioista. Esimerkiksi siitä, että annan lasteni huoletia itse kouluunlähdöstään heti ensimmäisestä luokasta asti. Hyvin he silti ovat siitä selvinneet eikä unohteluja tai myöhästymisiä ole tapahtunut. Ja leipänsäkin osaavat tehdä ihan itse. Lisäksi vielä paljon muuta.
erikoisia kommentteja jos moni tähän aiheeseen törmää täällä.
Minulla on kaksi kouluikäistä lasta. toinen ensimmäisellä toinen yläasteella. Olen myös ihmetellyt tätä samaa aihetta ja keskustellut asiasta vanhempain illoissa. Ihmeekseni moni vanhempi on sitä mieltä, että eka luokkalainen ei voi kulkea yksin kouluun ja olen saanut kritiikkiä siitä kummankin lapsen kohdalla muilta vanhemmilta. Lapseni koulumatka on yhden bussin päässä ja kummankin kanssa käyty matka läpi ennen kouluun menoa. Ensimmäsenä päivänä myös menty mukana. Kuitenkin opettajat (ja muutama vanhempi) ovat olleet kanssani samaa mieltä, että lapsen on hyvä oppia kulkemaan kouluun yksin. Nämä ovat olleet myös ensimmäisiä lasteni kokemuksi kulkea yksin ja ottaa vastuuta. Se ei tarkoita, ettei läksyjä lapsen läksyjen tekoa valvottaisi, luettaisi kokeisiin jne. Haluan korostaa, että minulla olisi mahdollisuus viedä lapseni kouluun automatkalla töihin.
Lasten puhelimen käyttöön en ole puuttunut ja puhelimen käytöstä on keskusteltu. Yläasteikäisen yllättävän puhelinlaskun suurenemisen kanssa toimittiin niin, että asiasta puhuttiin ja jokainen sentti, joka menee yli sovitun rajan, on pois hänen kuukausi rahastaan. Ikävää on, että yö yksin tapahtumista on joillakin ollut ongelmia, meillä niitä ei ole ollut. Meillä vanhempi on usein ottanut vastuuta ystävänsä/ystäviensä kanssa nuoremmasta ollessaan keskenänsä kotona. Vanhempi on myös ollut yksin kotona useamman kerran tarkoituksella ja esim. synttäreillään pyytäessä. Jos jotain synttärin tapaista on ollut, on vanhempi itse saanut tehdä naapureille ilmoituksen mahdollisesta häiriöstä ja ikinä ei ole ongelmia ollut. Uskon, että itse naapureille asiasta ilmoittaminen on saanut melun hiljenemään siihen 22 mennessä.
Harrastuksiin vieminen/kouluun on tietty eri asia onko matka kulman takana vai krokotiilijoen toisella puolella (= mahdottoman matkan päässä).
Meillä vastuuta on annettu lapsille erittäin nuoresta, pöydän kattaminen, siivoaminen yms. on tehty 'perheen yhteiseksi työksi'. Pienempänä kerättiin omat roskat ja lelut, ekaluokkalainen on ollut mukana pesemässä pyykkiä, vessaa siivoamassa jne. Vanhemman kanssa oli esim. roskien viemisessä ja tiskaamisessa aluksi ongelmaa. Sanoin, ettei kukaan muukaan hänen tiskivuoroaan hoida ja meillä ei sitten viikkoon tiskejä tiskattu. Siinä vaiheessa kun tyttö tiskasi viikon tiskit kerralla, ei ole tiskien tiskaaminen aterian jälkeen ollut ongelma. :) Aamupalansa kaikki hoitavat itse. Se, joka ensimmäisenä keittiöön ehtii, laittaa ateriatarvikkeet valmiiksi pöytään. Riippuu tietenkin mihin aikaan ihmiset lähtevät töihin. Jos olen aikaisin tai isäntä on aikaisin ylhäällä, saatamme tehdä esim. puuron valmiiksi. Viikonloppuisin syömme yhdessä kaikki ja vanhemmallakin on puuronkeitto vuoro. Hän ei enää joka lauantai aamu tosin ole kotona, kun tuo yökyläily alkanut tulla kuvioihin jo vuosia sitten.
Mielestäni lasten oma-aloitteisuus on helpottanut meidän vanhempien elämää harvoin sitä kuulee kenenkään huutavan äiti tuu tekeen ruokaa tai isä korjaa mun tuoli. Enemmän kuulee, isä tuu näyttään miten korjaan mun tuolin. Ikävää kritiikkiä on kyllä kuullut, mutta minä olen iloinen siitä, että kun kysyn kahdeksas luokkalaiseltani mitä teitte kun olit kaveriesi kanssa meillä yötä, hän sanoo suoraan, että joimme pari olutta ja kävimme saunassa ja katsoimme leffoja. Kyllä meillä ollaan pari kertaa krapulassa tultu kotiin, mutta mielestäni on parempi, että tullaan kotiin, eikä mennä piilottelemaan kaverin luokse. Kyllä ne lapset tekevät 'pahojansa' joka tapauksessa ja minusta on parempi, että olen tietoinen tapahtumista lapsen omasta aloitteesta, kuin että lähtisin hakemaan lastani putkasta.
Uskallan myös antaa lapsilleni enemmän vastuuta sen mukaan, kun he itse todistavat sitä ansaitsevansa.
Itse vasta esikoista odotan, joten mietin kans noita kasvatusjuttuja aika paljon tällä hetkellä. Omat periaatteeni kasvatuksessa on aika pitkälti samat kuin minun vanhemmilla, mutta joitain asioita haluan muuttaa. Itse aion panostaa lapsen kuuntelemiseen, koska koen, ettei minua kuunneltu. Myös ihan yleisesti sioista puhumisen koen tärkeäksi.Minun lapsuuden kodissa ei juurikaan puheltu. Muuten kyllä minulla on ollut hyvä kasvatus: tarpeeksi ankara, mutta silti minusta on kehkeytynyt lempeä ihminen. Olen oppinut kunnioittamaan toisia ihmisiä, hallitsen käytöstavat ja olen oikeudenmukainen.
Ihan pienten asioihin en vielä osaa oikein sanoa mitään, mutta murrosikäisen kasvatuksesta minulla on vahvat mielipiteet. Murrosikäistä pitää nimenomaan kuunnella ja tukea mahdollisimman paljon. Jos lapseni murrosikä on läheskään yhtä "paha" kuin itselläni, hän tarvitsee paljon tukea aikuiselta. En myöskään sokeasti luottaisi murrosikäiseen. Vaikka omaan lapseen haluaisi luottaa, ei vanhemmille kerrota läheskään kaikkia asioita, joten ei kannata olla ihan sinisilmäinen. Itse toivon, että vanhempani olisivat vaikka tutkineet puhelintani, jos se olisi auttanut minua pysymään erossa tietyistä hankaluuksista. Lapsista ei koskaan voi välittää liikaa. Kuitenkin olen myös iloinen siitä, että olen saanut tehdä omat virheeni, koska niistä oppii. Ilman virheitä ja pettymyksiä ei varmaankaan kasva kovin tasapainoisia aikuisia. Eli kai minä sitten uskon, että tekeämällä oppii... ja varmaan sama koskee sitten ihan niitä pienempiäkin lapsia. Mutta tämä on vain minun mielipide. :)
On tullut mietittyä paljonkin kasvatusta! Ainakin omat tavoitteet on saada lapseni kasvamaan niin, että osaa tehdä asioita itsenäisesti, oma-aloitteisesti, käyttää omaa päätään, ottaa vastuuta. Meillä on lapsena ollut kotona tietyt kotityöt heti koulun alettua ja kouluun on menty yksin. Toki pihanaapuruston lasten kanssa samalla bussilla kun matkaa oli 7 km, mutta tokalla luokalla jo mentiin ihan yksin muutamat korttelit. Minun lapseni kyllä tulee kulkemaan kouluun pääosin yksin ensimmäisestä luokasta lähtien, joko bussilla tai kävellen. Ei vanhempi voi muuttaa työtään niin, että pystyy kuskaamaa lastaan kouluun, edes sieltä takapajulasta. Sitä varten on kunnan järjestämät koulukyyditykset jos matka on liian pitkä!
Lapsi jota paapotaan ei opi tekemään itse mitään eikä kantamaan vastuuta. Sellainen lapsi ei kasva oikein ikäistensä rinnalla, sellaisella lapsella on huono itsetunto eikä mielestään osaa mitään. Tai ole edes kykenevä uutta oppimaan.
Kun itse on ne hankaluudet kokenut ei haluaisi lastensa niitä käyvän. Toisaalta, miten olisit itse suhtautunut teininä, jos vanhempasi olisivat puhelintasi tutkineet. Tuskimpa ainakaan välttäisit niitä hankaluuksia. Mielestäni lapsen ja murrosikäisen puhelimen tutkiminen on eriasia.
Joidenkin vain pitää kokeilla kaikki läpi ja oppia siitä, toisille riittää se kun kuulee miten muille on käynyt. Keskusteluyhteyden ylläpitäminen on tärkeää, mutta uskon vahvasti, että nuoren puhelimen tutkiminen ei ainakaan tue sitä luottamusta. Ennemmin koittaa pitää perheen puhe välit sellaisena, että asioista pystyy puhumaan ja kertomaane rennoissa tilanteissa omasta nuoruudestaan ihan rohkeasti ja peittelemättä. Kertoa myös samalla olisiko jotain mitä olisi voinut jättää tekemättä. Toimii mielestäni paljon paremmin, kuin että sitten itse tilanteessa huutaa, että "tajuatko, että minäkin olen tehnyt noin ja siitä tulee vain harmia". Tositoimissa yksikään nuori ei kuuntele, saunassa istuessa varmasti. :)
JA tärkeää on kyllä, että lapsella on olo, että välitetään. Se keskustelu yhteys tekee jo 60% siitä tunteesta ja kyllä meillä vanhempi on myöntänyt, että kun muutti pois kotoa, että melkein huolestui joskus kun iltamenoissansa en laittanutkaan viestiä, että kaikki hyvin? Eli pienillä eleillä sen välittämisen voi näyttää, kokeisiin lukeminen yhdessä, läksyjen tekemisen tarkistaminen, viestit ja soitot 'kaikki hyvin?'. Mielestäni tilanne on huono, jos pitää toisen kännykkää tai tavaroita tonkia ja pidin sitä viimeisenä ratkaisuna ainakin omani kohdalla.
..mutta kuudesluokkalaista (12v.) en jättäisi vielä yksin kotiin yöksi enkä 14-vuotiasta viikonlopuksi. No, riippuisi hieman 14-vuotiaastakin.
Muuten ihmettelen myös sitä fiilistä mikä välittyy joistain kirjoitteluista: tuntuu että paljon tehdään lasten puolesta, 15-vuotiasta ei saisi patistaa kesätöihin (koska pitää saada lomailla) ja tosiaan kotona ei vaadita mitään ettei lapsi menetä lapsuuttaan (vai mikä on syynä?). Mutta ehkä valtaosa lapsista kasvaa kuitenkin ihan maalaisjärkisissä olosuhteissa pikkuhiljaa itsenäisyyteen ja vastuuseen kasvaen. Ja nämä "meidän ekaluokkalainen ei saa kulkea kouluun itse" on vain poikkeuksia.
Niin ja tuo kouluun kyytiminen on muuten ihan käsittämätöntä. Olen katsellut työmatkallani kotikaupunkini (noin 40 000 asukasta) elämää koulujen liepeiltä: kahdeksan nurkilla on kauhea autoliikenne niin alakoulun, yläkoulun kuin lukionkin liepeillä. Äidit ja isät siellä kuskaa lapsiaan. Välimatkoja tuntien kyseessä olisi varmaan ihan kohtuullinen matka, mutta taitaa sekin olla liian pitkä, jopa lukiolaiselle. Ei tarvi sitten ihmetellä, kun ekoista työpaikoista tulee näitä viestejä, että 17v. kesätyöntekijä soitti ja kertoi ettei viitsi tulla heti kahdeksaksi "kun siellä sataa vettä". (Tämä on ihan tositarina!)
12- tai 14-vuotiaan voi mielestäni jättää yksin kotiin yhdeksi yöksi. 14-vuotiaan viikonlopuksikin. Paljonhan riippuu siitä, taitaako lapsi ruoan laiton yms. tarpeelliset taidot yksin yön yli olemiseen. Ja jos sisarukset kyseessä on tilanne taas eri kun on kaksi.
Ihmettelen, että tuo ekaluokkalaisten kouluun kävely tai bussilla meno tuntuu oikeasti olevan harvinaisuus. Alle puolet järkevän matkan päässä asuvista ainakin meidän nuoremman luokalla itse kulkevat kouluun.
Ihmeellisintä mielestäni on nuo leirikoulut vanhemmalla. Esim. viimeksi tyttöni ja ystävänsä kertoi, että koko aika meni muutaman lapsen tavaroiden etsimiseen kun eivät löytäneet mitään repustaan koska "äiti oli pakannut" ja tarvituista tavaroista puuttuikin suuri osa. Lisäksi joidenkin vanhemmat kuulemma soittelivat opettajille jatkuvasti ja sanoivat etteivät heidän lapsensa esim. halua syödä puuroa ja äiti antaa luvan, ettei lapsen tarvitse. Tai ei tarvitse mennä ulos jos sataa jne. Nämähän ovat tietty vain tyttäreni suusta joten en voi tietää mistä oikeasti on kyse, mutta voiko noin oikeasti ollakkaan? Tai ymmärrän kyllä huolen kun lapsi on ensimmäisiä kertoja pois kotoa, mutta kyllä meillä ainakin otettiin lapsen leirikoulut sellaisen vanhempien omana aikana ja nuorempikin lähti siksi yöksi mummulaan 'leirikouluun'. :)
Sitä tarkoitinkin, että yksinjättäminen riippuu lapsesta/nuoresta. Jos on ns. pärjäävä taidoiltaan ja sillä tavoin luotettava & vastuuntuntoinen, että voi kodin odottaa olevan pystyssä vielä viikonlopun jälkeenkin, mikä ettei 14v. yksin viikonlopuksi. Tuon ikäisiä on niin monenlaisia. Toiset huolehtivat tuossa iässä jo muistakin kuin itsestään (tarkoitan lähinnä pikkusisaruksista, hoitavat osuutensa kotitöistä eli kantavat vastuuta perheen yhteisistäkin asioista) ja sitten on niitä joilla mielessä on vain uudet bileet ja mistä saisi viinaa. Ja sitten se kaikkea tältä väliltä...
Itse olen ihmetellyt kouluissa kiusaamis tilanteissa vanhempien reagtioita. Kukaan ei millään tunnu uskovan, että oma lapsi tekee mitään pahaa. Meillä oli pieni tilanne koulussa ja kolmen vanhemmille (minun ja kahden muun) soitettiin tapaamaan toisiaan ja opettajaa. Meidän kolmen lapset olivat ilmeisesti kiusanneet yhtä toista luokkalaista useamman viikon jo yhdessä. Haukkuneet, härnänneet ja sulkeneet pois leikeistä.
Palaverissa kaksi muuta vanhempaa kielsivät koko tilanteen. Minusta se oli uskomatonta, koska lapsetkin alkoivat pian sanoa, kuinka eivät olleet tehneet mitään vaikka koko muu luokka oli ollut todistamassa tilannetta. Tapasimme toisenkin kerran niin, että kiusatunkin vanhemmat olivat paikalla ja silloin vasta päästiin oikeasti keskustelemaan siitä, mistä tämä koko tilanne johtuu.
Millainen yhteiskunnastamme tulee kun lapsemme ovat aikuisia jos heistä pitää huolehtia vielä 25-vuotiainakin ruokakauppaa myöten eikä kukaan ota vastuuta teoistaan? Hankalia tilanteita tulee elämässä ja silloin perhe on turvana, vaikka sitten rahallisesti. Mutta se on eri asia, kuin että palkka päivää seuraavalla viikolla soitetaan äidille, että laita rahaa.
Itselläni ihmetyttänyt myös kurinpito ongelma. Se sana vapaa kasvatus antaa ihmisille niin erilaisen kuvan. Kannatan vapaata kasvatusta, mutta mielestäni siihen kuuluu kyllä sääntöjä. Eli miksi olisi väärin vaatia lasta esim. käymään kesätöissä 15-vuotiaana? En kannata koko kesää töissä olemista, kyllä sitä pitää levätäkin ennen kouluun takaisin menoa, mutta niin.
Tai esim. en ajatellut antaa lapselleni viikkorahaa ilman tiettyjä hommia, mitä kotona pitää tehdä. Toista vasta odotan ja ensimmäinen alle 2 vuotta, joten ei paljoa lelujen keräämistä pidemmälle olla päästy.
Olen myös paljon miettinyt, kun lapsille tulee niitä ongelmia. Tuskin se aina on kasvatuksesta kiinni, mutta olenko täysin naiivi, jos ajattelen, että kasvatuksella pystyy paljon vaikuttamaan lasten elämän laatuun ainakin ennen kuin kotoa pois muuttavat?
Kerronpa vähän omasta lapsuudestani ja aikuisiästäni...Voi nimittäin vähän pistää miettimään tuota paapomista. :)
Minä sain pienenä ihan kaiken, mitä halusin. Kaikki uusimmat jutut, vaatteet jne. "Koska kavereillakin on". Minua ei pistetty kesätöihin, vaan porukat maksoivat kesälomallakin minulle kaiken. Parikymppisenä maksoivat jopa baarireissutkin! Pyörittelin vanhempia ihan miten halusin, koska etenkin äitini salli sen. Tuolloin oli kiva elää vanhempien rahoilla ja olla vain, mutta se kostautui myöhemmin.
Ilman kesätyökokemusta oli todella vaikea saada työtä, vaikka paperit oli hyvät. Itsetunto oli nollissa, koska "oikeassa maailmassa" en saanutkaan tahtoani läpi vain kiukuttelemalla ja olemalla herttainen. Muuttaessani omaan asuntoon en osannut tehdä mitään, koska ei ollut tarvinnut osata kotona! kaveritkin nauroivat, kun en ihan yksinkertaisimpia hommia (ruoanlaitto, pyykinpesu...) hallinnut.
Nuorena omaan asuntoon muuttaminen oli paras asia elämässäni, vaikka ylisuojelevainen äitini olikin asiaa vastaan. Pikkuhiljaa opettelin hoitamaan asiat, tekemään ruokaa, siivoamaan, pesemään pyykkiä... Parisuhteen myötä opin myös kunnioittamaan kumppanini tunteita ja sitä, etten aina saa tahtoani läpi. Vasta parikymppisenä opin asiat, jotka useimmat oppivat jo lapsena tai viimeistään teini-iässä. Mutta se tunne, kun tajusi, että vihdoin käyttäytyykin kuin aikuinen, on mahtava. Silloin tuntee, että vastaa itse itsestään ja on arvokas.
Vaikka olen yli kolmekymppinen, äitini yrittää edelleen hellita elämääni, mutta en enää salli sitä. Olenkin vasta nyt ymmärtänyt, kuinka huono itsetunto äidilläni varmaan on ollut koko elämänsä ajan, kun on paaponut ja pakottanut isän samaan touhuun mukaan. Fiksu äiti ei olisi päästänyt minua kaikesta niin helpolla. Nyt koen, että vanhempani pettivät minua, kun eivät kovistelleet minua silloin kuin olisi pitänyt ja kannustaneet eteenpäin. Voin sydämestäni sanoa, että raha ja materia ei korvaa rakkautta, kuria ja kannustusta. Omat lapseni ainakaan eivät tule saamaan kaikkea, mitä haluavat ja rahat on hankittava esim. kotitöillä. Siinä oppii vastuullisuutta ja ahkeruutta, jotka minulta puuttuivat kokonaan aina parikymppiseksi asti.
Toivottavasti tästä oli jotain apua, kun mietitte, millaisen lapsen haluaisitte kasvattaa: uusavuttoman laiskottelijan kuten minä, vaiko ahkeran ja vastuullisen. :) Se riippu hyvin paljon vanhemmista, millainen lapsesta tulee...
meillä ainkin 8-vuotias joutuu tehdä kotitöitä ja onkin mielestäni aikaansaapa ja luotettava tyttö, mua henk. koht ärsyttää nykyajan 18-vuotiaat naiset, joiden asioita ÄIDIT hoitavat edelleen. Joo ja meillä kävellään 2km kouluun. Kaikki tarpeellinen on ostettu mitä tarvitaan, mutta meillä puhutaan myös siitä, että kovalla työllä joutuu jokaisen euron teinaamaan. Kannustan opiskeluun, että saa hyvän ammatin ja elämisen eväät.Avuttomaksi en aio lapsiani kasvattaa poika kun tuosta kasvaa niin saa aivan samalla lailla alkaa siivoamaan ja tekemään osuutensa yhteisistä asioista.
Puutun kiroiluun tms. aina selitän, että miksi ei näin saa tehdä. Miten ihmisiä kohdellaan ja mikä on hyvät käytöstavat vierailla ja yleensä. Riitelyn tms jälkeen sovitaan ja pyydetään anteeksi, jos aihetta on, aina korostan sitä, että äidille täytyy voida tulla sanomaan ihan kaikista asioista, vaikka olis itse tehnyt väärin, ettei yksin jää asoita vatkaamaan. Niin ja odottamisesta. Olen juonut pullon olutta, syönyt kaikkea kiellettyäkin, värjään hiukisani ja meikkaan. Tottakai pitää joku järki päässä olla raskaanakin, mutta mun filosofiani on se että ei ole minun käsissäni jos lapsi otetaan minulta pois, vaikka haluankin tarjota hänelle hyvät kasvuolosuhteet vatsassa. Normaali, terve elämä riittää.
Joo, siinä vaiheessa kun tuleva mummo varaa tuoreelle odottajalle ensikäyntiaikaa äitiysneuvolaan, niin on terkkarilla tippa linssissä... lycka till! Pojissa tätä lajiketta on varmasti yhtä paljon.
Et ole yksin. Toki moniin noista vaikuttaa kulkuetäisyydet, asuinympäristö, tavoitettavissa oleva tukiverkosto, lapsen luonne, lapsen ystäväpiiri... mutta kyllä todellakin koululainen voi pestä hiuksensa itse ja tehdä voileivän :)
Toisaalta, kun mieheni kertoo miten he 4-vuotiaina apupyörien kanssa pyöräilivät kaupunginosasta toiseen kaverin luo, niin siinä vaiheessa mulla silmät leviää. Ja sekin on varmaan ollut täysin normaalia siihen aikaa ja sillä asuinalueella (meillä on himppu ikäeroa). Joten katsoaanhan nyt millainen järkevä kompromissi meidän taloudessa kehkeytyy!
Tästähän tuli joskus lähimmän vuoden aikana tutkimustulostakin; nykyisin lasten maantieteellinen liikkuminen on paljon rajatumpaa kuin joskus "ennen". Vaikka luulisi että kännykkäaikana kävisi ihan toisin päin. Tai no, poikkeuksen tähän muodostaa ostoskeskukset - välillä ihmettele kuinka vanhemmat antaa aika pientenkin lasten (9-11v.) notkua kaupoissa jatkuvasti.
Appeni innostui tuosta tutkimuksesta muistelemaan, kuinka hänen lapsuudessaan (noin 7-8-vuotiaina) olivat olleet linturetkellä kaverin kanssa aamusta iltaan monta kertaa. Ja meloivat pari vuotta myöhemmin itsetehdyllä lautalla Vantaanjokea (!!!) luonnonihmeitä etsiessään.
Itselläni on ollut ylisuojeleva isä, joten ulkoilut tapahtui kotipihalla aika pitkälle ja vielä murrosiässä rajoitettiin menoja aika totaalisti, toki nyt kotipihalta sai poistua... ;) Jälkikäteen ajateltuna suojelussa on ollut hyvääkin, muttei pitäisi ampua yli, tässäkään.
Samaa ja eri mieltä. Olen ajatellut samoja asioita, ja toisaalta huolestunut siitäkin, miten paljon on vanhempia, jotka eivät katso tarpeeksi lasten perään. Tuossa lähikaupalla notkuu läjä 10 vuotiaita, jotka juovat energiajuomaa päivästä toiseen ja sotkevat paikkoja, kaupungilla ryyppää 14-vuotiaita perjantaikaljalla jne.
Esimerkeistäsi... Mielestäni ehdottomasti lapsen puhelinta saa ja pitääkin tutkia. Yksityisyyttä kertyy sitten iän kasvaessa ja kun välit pysyvät avoimina. Teini-ikäisen kännykkää tutkitaan yhdessä teinin kanssa, jos on aihetta olla huolissaan tms. Naamakirjassa pitää olla vanhemmatkin kaverilistalla jne.
14-vuotiasta en jättäisi viikonlopuksi yksin. En koskaan, en minkäänlaista 14-vuotiasta. Ehkä yksi lyhyt yö menee, jos on hyvin vastuuntuntoinen teini. Kyse ei ole siitä, etteikö lapsi osaisi ruokaa laittaa jne, mutta onpa hyvin mielessä ne kotibileet omasta nuoruudesta, kun tuli kutsumattomia vieraita yms...
Ekaluokkalainen voi ehdottomasti kulkea itse kouluun ja harrastuksiin kuljetaan tilanteen ja iän mukaan. Jääkiekkokassia on vaikeampi pyörällä kustata kuin balettitottuja, eli riippuu tilanteesta. Joka tapauksessa lapselle pitäisi opettaa hyvissä ajoin sitä, miten harrastuksista huolehditaan itse. Vaikka vanhemmat olisivat autokuskina, on lapsen itse tiedotettava aikatauluista yms. hyvissä ajoin, kun ikää alkaa tulla lisää. Teini-iässä viimeistään lapsen pitää itse tietää omat pelireissut ja huolehtia harrastusvälineistä yms.
Jo ala-asteella lapselle pitää opettaa hiljalleen ruuan laittoa, imurointia, kaupassa käyntiä... Mikään ei tapahdu opettamatta ja yhtäkkiä. Vanhammat tuijottavat nykyään lapsen ikää. Kun hän vaikkapa täyttää 17, kuvitellaan että nyt hän on kypsä huolehtimaan vaikka ja mistä. Ei ole, jos mitään ei ole hiljalleen vuosien aikana opetettu.
Itse olen sitä mieltä, että lapsen puhelin on lapsen yksityisyyttä ellei jotain todella painavaa syytä asiaan ole.
Lapset olleet keskenään tai erikseen yksin kotona 14-vuotiaina. 14-vuotiaana oli jotain kosmetologi tyyppisiä sauna iltoja, 16.vuotiaana esim. synttäreillä olen lähtenyt pois jaloistakin että saavat viettää iltaa. Nuoret itse harvoilla kerroilla huolehtineet lapuista käytävään hyvissä ajoin ja melutaso lasketaan 22-> Naapurit sellaisia, että olisivat kyllä heti ilmoittaneet jos melua olisi tullut.
Sitten näistä kuokkavieriasta. Kerran esikoisen kanssa 18-vuotis synttäreillään lähti juhliminen hieman käsistä ja oli poliisitkin meidän oven taakse tulleet ja minulle soitettin, saavuin sitten kotiin seuraavana aamuna aikaisemmin kuin oli tarkoitus.
Kyllä se niin on, että ne omat bileillat ovat mielessä kyllä, mutta eivät niin negatiivisessä mielessä. Poliiseja ei enää meidän oven takana näkynyt, mutta poika kyllä varmasti muistaa tilanteen lopun ikäänsä. Ja kyllä sille meillä ainakin on osattu nauraa. Pidän tärkeämpänä läheisiä välejä lapsiin ja esim. tämä esikoisen synttäriyö on aihe, mille tänä päivänä nauramme. Jokaisella on ne omat kommelluksensa. Ja toisella nyt oma firma ja lapsi, toinen vielä opiskelee. :-)
Erikseen on tietty jos nuorella selvästi ongelmia. Ystävä piiri epäilyttävää, alkoholin juonti suurempikin ongelma, koulussa ei käydä tms.
Siitä olen samaa mieltä, että lapsen kasvattaminen on pitkä työ, eikä se yhdessä illassa tapahdu. Lasten tekemät virheet ovat mielestäni osa tätä kasvatusta. Sovituista asioista pidetään kiinni. Olen sitä mieltä, että vastuu ja perusasioiden tapahtumisen (esim. huoneen siivous, koulussa pärjääminen) olettaminen nousee sen mukaan kun vapauksia tulee.
Minulla on 7- ja vajaa 4-vuotiaat pojat. Pojat ovat aina olleet niin isän kuin äidinkin mukana tekemässä kaikkia kotihommia. Varsinkin nuorempi on (vielä:) innolla mukana kaikessa. Erosin vuosi sitten ja lapset ovat vanhemmilla vuoroviikoin. Kyllä oletan että varsinkin isompi tekee joitakin asioita itse, vie vaatteensa kaappiin ja sellaisia pieniä asioita. Kavereiden kanssa ovat opetelleet kaupassakäyntiä. Eräs terveydenhoitaja-ystäväni on aivan pilkuntarkka kaikesta, heillä esim. vajaa 4-v. lapsi on vasta hiljattain ollut yötä yksin mummolassa. Meillä on tainneet molemmat olla jo puolen vuoden ikäisenä viikonlopunkin. Toki aivan yksittäisiä tapauksia sen ikäisenä, ei mitään jatkuvaa. Eivät vaikuta pahemmin traumatisoituneen. Heillä sitten lapsi saattaakin huutaa vaikka pari tuntia putkeen meillä, jos on sen aikaa vaikka joskus hoidossa. Vaikka olemme viikottain tekemisissä. Meillä on lapset aina halunneet ja reippain mielin jääneet hoitoon, pakotettu ei tietysti olla jos ei ole ollut sellainen tilanne. Ja aina se itku on loppunut oven sulkemiseen, jos jotain sellaista on ollut. Ystäväni on vähän näistä joskus jotain maininnut, ja vasta myös siitä, kun puhuin, että esikoinen on varmaan ainakin vuoden ajan jäänyt usein kauppareissun ajaksi yksin kotiin, eli noin 1/2 h - 1 h, hän totesi, että "kuusivuotiashan voi olla yksin 15 min- 1/2h. No, jos lapsi on välttämättä halunnut jäädä pelaamaan vaikka pleikkaria siksi aikaa ja moneen otteeseen on varmistettu, että onko nyt ihan varma että haluat jäädä. Nyt asumme kaupan vieressä, ja saatan välillä jättää pojat keskenään kotiin, ja sovimme aina, ettei sinä aikana aleta riehumaan vaan katsotaan vaikka lastenohjelmia. Esikoisella on myös puhelin käytössä. Jotain voi aivan yhtä hyvin sattua kun olen vaikka suihkussa, enkä voi sillä sekunnilla olla paikalla. Luulen kuitenkin tuntevani omat lapseni, enkä lue näitä asioita kirjasta. Esikoinen on muuten tehnyt kaikki lumityöt pyytämättä koko talven, siis rivarin pihakäytävän :-) Joskus ollessani itse nuoremman kanssa päiväunilla hän on saattanut siivota vaikka olohuoneen. Näistä asioista kehuminen ja kiittäminen varmasti lisää halua osallistuakin. Haluan, että poikani oppivat erätaitoja ja muuta sellaista, isän ja ukkien matkassa. En ole itsekään ihan käsi näissä asioissa ja luonnossa liikkuminen ja oleminen on meille tärkeää.
Raha-asioista puhutaan myös, ja perustelen miksi emme vaikka osta jotakin ja vertailemme hintoja myös.
Minä uskon siihen, että meille vanhemmille ne vaistot on annettu syystä, ja se oma tunne sisimmässä kyllä varmasti kertoo, mitä milloinkin omalta lapselta voi odottaa.
Kun ajatellaan meidän vanhempien lapsuutta, minäkin olen kulkenut eskarista lähtien koulumatkat (3 km) yksin tai vuoden vanhemman siskon kanssa, tosi asuimme reilun 10 km päässä keskustasta pienehkössä kylässä, koulussa reilu 120 oppilasta, mutta ihan silloin ensimmäisinä kouluvuosina kävelytietä ei ollut, ja osan matkaa jouduimme menemään valtatien reunaa. Oli pakkanen tai ei. Aina ei potkuri luistanut mutta kotiin on kuitenkin päästy.:-) Eipähän nytkään itku pääse vaikka kuljen lasteni kanssa kävellen, joskus bussilla. Kyllähän se nyt kirpaisee kun ilmoitin esikoiseni kouluun, ja asumme kaupunkialueella. Matkaa on kuitenkin vain noin kilometri, koko matka kävelytietä ja vain pari isompaa tienylitystä, suht rauhallista aluetta kuitenkin. Isäni on 6-vuotiaana ajanut yksin hevosellakin pitkiä matkoja.
Niin ne vain on lapset laskettava matkaan, ja pyrittävä antamaan heille siihen tarvittavat eväät.
Selailin taaksepäin, ja kyllä se tosiaan on kamalaa miten pienet lapset viettävät aikaansa tupakoiden jossain lähikaupan katoksen alla. Kielenkäyttö ihan kauheaa kuultavaa. Missä ne vanhemmat ovat, jos 10-vuotias on siellä iltamyöhään? Joskus varmaan nuorempiakin. Meillä on ehdottomat kotiintuloajat, ja tulee myös olemaan. Joskus 7-vuotiaani niistä kiukuttelee, mutta jaksan kerta toisensa jälkeen perustella, miksi ne rajat ovat, ei siksi, että äiti haluaa olla tympeä, vaan siksi, että haluan että lapset voivat hyvin eivätkä ole väsyneitä. Hyvinä aamuina siitä myös muistutan, että eikö ole kiva olo kun on menty ajoissa nukkumaan, eikä kiukuta.
Itse olen jäänyt varmaan n. 12-13 vuotiaana yksin kotiin yöksi ja muutamaksikin, ei ole kyllä koskaan minkäänlaisia bileitä ollut, ei vaan kiinnostanut enää aina lähteä vanhempien mukaan minnekään. Muistan lapsuudestani sen, että kun äiti oli aina kotona, alkoi silloin yläasteikäisenä tuntua, että haluaisi olla joskus yksinkin, niin kuin muutkin saivat olla ennen vanhempien kotiintuloa.
Jep. Kyllä ne kotiintuloajat 7-vuotiaalla pitää olla ja vanhemmallakin. Lasten kasvaessa kotiintuloajoista on kyllä joustettu paljon. Kuitenkin aina kerrotaan mihin aikaan tullaan kotiin tai jos kotiintulo aika ei ole selvillä, kerrotaan kuitenkin missä ollaan.
Koen myös yksin olon kotona tärkeäksi. Sitä kaipaa välillä sitä omaa aikaa ja mikäs sen parempia hetkiä opetella olemaan yksin, kuin jos vanhemmat ovat poissa ja saa olla omassa kodissa rauhassakin hetken aikaa. Meilläkin on niin pieni asunto lasten kanssa, että välillä on minustakin mukavaa kun ovat kavereillaan yökylässä. Meillä lapset tuovat kavereitaan usein käymään ja on mukava nähdä millaisessa seurassa lapseni kulkevat.
15-vuotiaallaani on ollut poikaystävä kylässä ja hän on ollut mukana heidän mökillään jne. En ole pitänyt asiaa pahana ja kyllä ne nuoret sitä seksiä harrastavat, vaikkeivat yökylään pääsisikään. Itse en ainakaan koskaan yökyläily hetkinä edes kiinnostunut seksistä, kun vanhemmat viereisessä huoneessa.
Ehkäisystä on kotona puhuttu avoimesti ja ainakin tällä hetkellä sitä seksin harrastusta ei olla vielä aloitettu - tai niin minulle on kerrottu. ;)
Minusta se on tärkeää, että lapset saavat suht vapaasti tuoda kavereitaan kylään. Säilyy se kosketus lapsen elämään siltäkin osin ja tietää missä mennään. Entisessä elämässä asuimme omakotitalossa eikä naapurissa lapsia ollut, nyt rivarissa lasten kanssa ja samanikäisiä lapsia on naapurissa useita, varsinkin esikoisella. Aika tiukkaan olen joutunut meidän sääntöjä joskus tekemään selväksi, ihan lähtien kenkien jättämisestä eteiseen, mistä omatkin pojat kavereilleen huomauttelevat :-) Oppi mennyt perille ainakin. Joillakin eskari-ikäisilläkään ei ole oikein kotiintuloaikoja, saattavat tulla kahdeksan jälkeen soittamaan ovikelloa. Nyt se on kai tullut selväksi, että meidän poika ei enää siihen aikaa ulos lähde, ja nuorimmainen yleensä jo nukkumassa. 7-vuotiaalla viimeinen takaraja tulla pihalta tai kavereilta on ollut 19.15. Olen senkin huomannut nyt liian myöhäiseksi, ja yleensä nykyään kehotan kotiin jo kuuden jälkeen. Ehtii rauhoittua iltahommiin. Välillä pitää myös ajaa toisten lapsia illalla pois, kun he eivät tosiaan muuten lähde. Jospa minulla ei ole mikään kauhean paha natsin maine :-)
Toivoisin myös avoimempaa kommunikointia muiden naapurin vanhempien kanssa, mutta taidan olla toiveeni kanssa yksin. Kanssakäyminen jää yleensä tervehtimiseen. Minusta olisi kaikkien etu, että olisimme yhdessä selvillä mitä lasten elämässä tapahtuu.
Hui, aika kammottavaa lueskella vanhemmista, jotka tutkivat muitta mutkitta teiniensä puhelimia, eivätkä uskalla jättää 14-vuotiasta yksin kotiin. Itse muutin vain vuotta vanhempana, 15-vuotiaana, toiselle puolelle Suomea lukioon.
Minulla oli melko vapaa kasvatus, kotiintuloajatkin muodostuivat itsestään. Kävin kyllä 14-vuotiaana kaupungilla notkumassa viikonloppuisin ja pyöräilin siinä puolen yön kieppeillä melko selvin päin kotiin, kun olin ensin taluttanut tolkuttomassa kunnossa olevia ystäviäni kotiin ja kuunnellut heidän vanhempiensa itkua siitä, että "mikä tätä lasta vaivaa, pitäisikö se laittaa johonkin laitokseen!?" Teki jo silloin mieli tokaista, että mitä jos antaisitte sille vähän vapauksia, niin varmaan se vastuuntunto seuraisi perässä.
Minä noudatin pieninä äitini toivomuksia rakkaudesta ja kunnioituksesta, en minkään hirvittävien sanktioiden pelosta. Tuo sama rakkaus ja kunnioitus on yhdistää meitä edelleen. Äiti on ylpeä siitä, mitä minusta on tullut, ja minä olen ylpeä siitä, että minulla on niin upea äiti.
Tietenkin on erilaisia lapsia, eikä tällainen kasvatusmetodi toimi kaikkiin. Juju onkin mielestäni siinä, että tuntee lapsensa ja osaa arvioida, millainen kasvatus heihin puree parhaiten. Jos lapsella on auktoriteettiongelma, niin nujertamisella ja dominoimisella saa todennäköisesti aikaan enemmän haittaa kuin hyvää.
En ole vielä päättänyt, pidänkö tämän mahassani lymyilevän möykyn (olisikohan nyt menossa rv 5 tjsp) mutta jos päädyn pitämään lapsen ja kaikki menee muuten hyvin, niin aion todellakin ensisijaisesti soveltaa muksuuni samaa kasvatusmetodia, joka teki minusta itsenäisen ja ehjän nuoren aikuisen.