Moi!
Mun elämän on ollut jo monta vuotta huonoa ja on ollut masennusta. Nyt viimeisin vuosi aivan kamala, takana kaksi osastojaksoa, erilaisia lääkkeitä, terapia...Mikään ei tunnu auttavan. Mä oon niin itkuinen et voisin itkeä varmaan koko päivän mut koitan sinnitellä töissä. Itken kyllä toimistossani aina välillä ja kun pääsen himaan niin itken monta tuntia. Tää on vieny multa lähes kaikki välit ystäviin ja itkultani en ees pystyis heitä juuri tapaamaan :( Mä en saa nautintoa enää mistään mikä ennen tuntui hyvältä, musiikki ei kuulosta miltään, en pysty keskittymään lukemiseen enkä televisioon, kaikki on vaan yhtä harmaata mössöä ja itkuisuutta.
Voiko tällaisesta selvitä? Miten te olette selvinneet, joilla lääkkeet eivät ole tuoneet apua? Mä alan menettämään uskoni toipumiseen ja itsetuhoiset ajatukset valtaavat usein mielen..
T: Todella masentunut
Mun elämän on ollut jo monta vuotta huonoa ja on ollut masennusta. Nyt viimeisin vuosi aivan kamala, takana kaksi osastojaksoa, erilaisia lääkkeitä, terapia...Mikään ei tunnu auttavan. Mä oon niin itkuinen et voisin itkeä varmaan koko päivän mut koitan sinnitellä töissä. Itken kyllä toimistossani aina välillä ja kun pääsen himaan niin itken monta tuntia. Tää on vieny multa lähes kaikki välit ystäviin ja itkultani en ees pystyis heitä juuri tapaamaan :( Mä en saa nautintoa enää mistään mikä ennen tuntui hyvältä, musiikki ei kuulosta miltään, en pysty keskittymään lukemiseen enkä televisioon, kaikki on vaan yhtä harmaata mössöä ja itkuisuutta.
Voiko tällaisesta selvitä? Miten te olette selvinneet, joilla lääkkeet eivät ole tuoneet apua? Mä alan menettämään uskoni toipumiseen ja itsetuhoiset ajatukset valtaavat usein mielen..
T: Todella masentunut
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ihmettelen kyllä, kuinka jaksat olla töissä! Jos olet jo noin huonossa kunnossa, tekisi pieni tai pidempikin paussi hyvää. Keskittyisit vain omaan jaksamiseen ja kuinka voisit rauhassa sitä parantaa.
Itse olen sairastanut vakavaa nykyisin toistuvaa masennusta diagnosoituna vuodesta 2005. Tosin halusin kuolla jo 11-vuotiaana eli kauemminkin tämä oireilu on minulla kestänyt. Lapsuuteni ja nuoruutuneni on hyvin traumaattinen, joka on edesauttanut herkän persoonan kanssa masennusta.
Olen yrittänyt itsemurhaa 5 kertaa. Nyt on takana 1,5v viimeisestä yrityksestä. Olen ollut sairauslomalla ja kuntoutustuella yhteensä 3 vuotta. Olen saanut itsemurha-ajatukset pois ajattelemalla kaikkea sitä hyvää, mitä minulla on, kuinka läheiseni tarvitsevat minua (vaikka aina ei siltä tuntuisikaan) ja että jaksan edes lapseni ja mieheni takia. En voisi jättää heitä pulaan suremaan velkojen keskelle. Miten traumaattista se olisi ja on ollutkin heille. Aina en jaksa pitää yhteyttä kavereihini/ystäviini, mutta toisinaan laitan viestiä ja soitan. Avoimuus tällaisessa asiassa on kaiken perusta. Kuinka ystäväsi voivat tukea sinua, jos et kerro heille tunteistasi ja näytä niitä. Sellaiset kaverit, jotka eivät ymmärrä mitään masennuksesta, voit jättää oman onnensa nojaan. He eivät ole oikeita ystäviä. Tosi ystävä kuuntelee ja edes yrittää ymmärtää, antaa itkeä surut pois. Halaus läheiseltä tekee hyvää välillä ja sanat, että välittää toisesta kovasti. Se saa itselle tunteen siitä, että sinusta välitetään, rakastetaan ja olet tärkeä ihminen kaikkine heikkouksine ja hyvine puolinesi. Jos annat sitä toisille, niin varmasti tulet samaan sitä takaisin. Yritä pitää kiinni sosiaalisista kontakteista. Jos ne menettää, on vielä vaikeampaa toipua. Itselläni oli jossain masennuksen vaiheessani niin, että en pitänyt kehenkään yhteyttä, en vastannut puhelimeen/viesteihin, en kertonut olostani kenellekään. Sitten sitä vain hautoi yksin mielessään asioita ja lopulta päädyin kokeilemaan itsemurhaa eli olin psykoottisesti masentunut.
Itselläni on vahva lääkitys (mikä kyllä harmittaa). Minulla menee kolmea eri mielialalääkettä yhtäaikaa ja silti tuntuu, että olen alakuloinen suurimman osan ajasta. Nukun yleensä 12-13h ja päivisin 1-3h. En vain jaksa tehdä oikein mitään, mikään ei kiinnosta, en jaksa lukea kirjoja tai katsella telkkaria. En kestä vain olla. Ahdistaa istua kotona neljän seinän sisällä tekemättä mitään. Tai pakolliset kotiaskareet teen, kuten hoidan koirat ja talon lämmityksen, mutta muuten olen aika apaattinen. Kun alkaa ahdistaa kovasti, käyn nukkumaan.
Onneksi minulla on 5-vuotias tytär, joka pitää minua virkeämpä. Hänen sylissään pitäminen helpottaa kummasti. Toisinaan tunnen olevani huono äiti, kun en jaksa niin paljon kuin haluaisin. Nyt on kuitenkin helpompaa, kun tyttö on oppinut omatoimisemmaksi ja voi leikkiä omalla kotipihalla ja koirien kanssa sisällä. Tietty minä leikin lentskaria ja kutitusleikkejä tyttöni kanssa, aina kun vain jaksan. Ja sanon joka päivä jotain hyvää tyttärelleni hänestä ja että rakastan häntä kovasti. Kun lapsi sanoo takaisin rakastavansa, antaa se voimia ja ilon tunnetta. Halailemme paljon ja annamme pusuja poskille. Se on kumma voimavara tuo läheisyys ja toisen muistaminen kauniin sanoin.
Meillä on myös 2 koiraa, joiden hoitaminen ja silittely on hyvää terapiaa. Sakemanni otettiin ihan pentuna. Silloin olin todella kiltti, enkä uskaltanut sanoa ei kenellekään, saati omaa mielipidettäni. Koiran kouluttamisen myötä olen oppinut, että joskus on pakko olla vihainen ja ärtynyt ja sanoa ei lujasti periksiantamatta. Kun on ollut kärsivällinen ja oppinut, miten koira oppii ja muistaa olla pomo sille, on saanut tunteen siitä, että minä olen itseni herra ja voin sanoa ei, vaikka toinen olisi kuinka söpö, ihana, töykeä, röyhkeä jne. Uskallan sanoa mielipiteeni, seisoa niiden takana ja pitää puoliani. Sakemannin kanssa pitää olla juuri sellainen, kuten myös joissakin tosielämän tilanteissa.
Vielä jokunen aika sitten voin paljon paremmin. Olisikohan viime vuoden marraskuussa. Siitä alkoi vanhan talon remontti ja yllätykset lattiassa/seinissä. Hermoni olivat aivan riekaleina. Puolitoista kk oli aikaa laittaa asunto kuntoon ja mies kävi päivätöissä, jossa ei viihtynyt sosiaalisista ja terveydellisistä syistä. Juuri jouluksi muutto tähän taloon ja sukulaiset sen jälkeen viettämään joulua meille. Mies irtisanoutui töistä ja rahatilanne tosi tiukilla, vieläkin on. Siinä rytäkässä meille muutti miehen kohta 14-vuotias tytär asumaan. Hän muutti meille koulukiusaamisen takia ja nyt häntä taas kiusataan tämänkin paikkakunnan koulussa. Tänään ei olisi halunnut mennä kouluun millään eilisen kiusaamistapauksen vuoksi. Onneksi koulun sihteeri tuli hakemaan tytön kouluun. Ongelmien pakoilu ei auta mitään, vaan on parasta, että selvittää ne mahdollisimman pian. Pätee joka asiaan.
Nyt pitäisi sitten lähteä työkokeiluun. Arvelluttaa tuo jaksaminen. Mutta sielläpä sen sitten näkee, onko vielä töihin vai ei. En minä ainakaan mitään siinä menetä. Ajatus uusien asioiden opettelusta ja työkavereihin tutustumisesta jännittää, suorastaan kauhistuttaa. Joudun olemaan paljon ihmisten kanssa tekemisissä, koska olen palvelualalla. Pelottaa, että saan paniikkikohtauksia tai en pysty tekemään työtä ollenkaan. Se olisi kyllä suuri pettymys. Haluaisin vaihtaa alaa ja lähteä opiskelemaan, mutta en tiedä, onko minulla riittävästi voimavaroja sellaiseen.
Yritä elää päivä kerrallaan. Kehu itseäsi jokaisesta pikku askareestakin, jonka jaksat tehdä. Muista tehdä niin joka päivä. Yritä olla ajattelematta tekemättömiä asioita, ne ehtii kyllä tehdä joskus. Jos on jotain kiireellisempää, kirjoita itsellesi muistilappu, jossa on tärkeysjärjestyksessä asiat, jotka on hoidettava. Itke, kun itkettää. Yritä miettiä, mikä itkun laukaisee. Onko se jokin muisto, trauma, pelko, ääni tms. Kun yhdistät itkun johonkin näistä asioista, pääset paremmin selvittämään ongelmavyyhtiä.
Tässä joitakin neuvoja ja kokemuksia. Toivottavasti saat jotain apua näistä. Ja lähetän sinulle lämpimän halauksen, tarvitset sitä! Olet tärkeä ihminen, muista se!
Kiitos kirjoituksestasi!
Olen jaksanut käydä töissä, koska minulla on suht leppoisa toimistotyö josta ei tarvitse niinkään stressata. Ja voin jotenkuten itkeä täällä töissäkin...Kamalaa tämä on :( Ja kun ei edes mikään lääke tuo helpotusta tähän niin on todella vaikea uskoa, että näkisin elämässäni vielä kesän :(
Onko sinulla ystäviä?
Minkälaiset suhteet lähisukuun?
Onko jotain mukavia harrastuksia?
Oletko käynyt psykoterapiassa?
Onko se työ asiallista ihan oikeasti?
MIten olisi kuntoutustutkimus?
Tai osa-aikatyö ja osa-aikaeläke?
Voisit kyllä olla sairausloman tarpeessa...
Minä aloin toipua vasta kun pääsin eläkkeelle, kun ei tarvinnut enää stressata toimeentulon katkeamista eikä sitä, että oli toisten mielivallan armoilla.
Teen töitä nyt osa-aikaisesti, mutta mahdollisesti myöhemmin koko aikaisesti.
Heippa taas!
Kiva, kun jaksoit lukea pitkän tarinointini! :)
Voisit kertoa jotain itsestäsi. Lapsuudesta nykyhetkeen. Mitkä asiat ovat erityisesti jääneet mieleesi? Tuleeko sinulle joskus, jostakin tuoksusta, tunnelmasta, äänestä tms. alavireinen tunnelma? Jos, niin osaatko yhdistää sen johonkin ikävään asiaan, joka on tapahtunut elämässäsi?
Vaikuttaisi, että olet samassa pisteessä kuin minä silloin aikoinani. Minulla oli todella paha olo henkisesti. En kuitenkaan osannut sanoa mitään yksittäistä syytä tunteelleeni. En enää tunnistanut tunteitani. En osannut näyttää/tuntea vihaa. En osannut yksin käsitellä negatiivisia tunteita, mutta tunsin, että terapiakaan ei auta.
Olin tuolloin ollut masentunut jo monen monta vuotta ja saanut opiskeluaikanani pahoja paniikkikohtauksia (kerroin oudoista kuumista aalloista terveydenhoitajalleni, hän vain sanoi, että ei sinulla ainakaan vaihdevuodet ole). Silloin en oikein tiennyt mikä minulla oli. En tiennyt, että ololleni oli nimitys - masennus. En siksi osannut hakea apua. En tiennyt mitään sellaisesta sairaudesta/oireilusta. Tilanne siis pääsi vain pahenemaan ja pahenemaan.
Vaihdoin paikkakuntaa ja koulua kesken opintojen. Kaikki oli uutta. Yritin tsempata. Tuolloinen poikaystäväni oli narsistinen ja sai itseluottamukseni pohjalukemiin. Roikuin hänessä kiinni, koska luulin että en kelpaa kenellekään muulle. Päivisin esitin reipasta ja sain sellaisia baarikavereita. Biletin reilusti, koska ainoastaan silloin tunsin oloni hyväksi. Jossain vaiheessa en jaksanut käydä enää koulussa. Ihme, että opo ei silloin alkanut kysellä, onko minulla jotain ongelmia, koska olin niin paljon poissa. Ihme kyllä sain lopulta suoritettua opintoni ammatilliselta puolelta kiitettävin paperein. Kirjoitukset sen sijaan menivät penkin alle, koska en jaksanut lukea niihin. En ollut tyytyväinen. Tuntui kuin en olisi ansainnut valmistua. (Minulta on aina vaadittu täydellisyyttä ja hyviä arvosanoja.)
Olin raskautunut opintojeni loppuvaiheessa (onneksi en todellakaan sille narsistille) ja minulla oli hyvä parisuhde. Se oli oikeastaan ainut syy, miksi jaksoin. Se että joku rakasti minua sellaisena kuin olen ja näytti sen myös. Sellaista rakkautta en ollut koskaan saanut lapsuudessani kokea. Ilman miestäni, en varmaankaan kirjoittaisi tässä nyt.
Vaihdoimme taas paikkakuntaa. Ostimme osakkeen pikku kylältä. Masennukseltani menetin kaikki edellisen paikkakunnan kaverit. En kertonut olostani, enkä pitänyt yhteyttä. En ollut töissä. Minulla ei ollut sosiaalisia kontakteja. Olin neljän seinän sisällä päivät. Jotenkin lapsen odotus sai kuitenkin mielen pysymään toiveikkaana.
Jatkuu...
Omat perhesuhteeni isääni ja äitipuoleeni olivat etäiset. He eivät koskaan tulleet käymään luonani paikkakunnan vaihdon jälkeen. He eivät koskaan soittaneet. Äitipuoleni on aina henkisesti kyykyttänyt minua, koska en ole hänen oma lapsensa. Oma äitini nukkui pois oman käden kautta, kun olisin kuusi. Ikävöin häntä - edelleenkin. Uskon, että omista mielenterveysongelmistaan huolimatta hän olisi rakastanut minua sellaisena kuin olen parhaansa mukaan. Olisi välittänyt - toisin kuin äitipuoleni, joka saa tyydytystä saadessaan alistaa minua ja antaa ymmärtää minun olevan huonompi kuin omat lapsensa. Hän aina puhui isälle niin, että sai tämän hakkaamaan minua ja veljeäni. Aina olimme tehneet jotain väärin. Omille lapsilleen osti vaatteita, hygieniatuotteita ja antoi rahaa. Minun ja veljeni piti hankkia rahat niihin jostain muualta. Minä olin huora ja veljeni löntystelevä aasi. Vieläkin sattuu puhua tästä. Silti meidän piti sanoa häntä äidiksi. Sairasta! Hän hävitti kaikki kuvat omasta äidistäni, hänestä ei koskaan puhuttu. Minun sisältäni puuttui/puuttuu pala, johon olen etsinyt täytettä näihin päiviin saakka.
Pelkäsin lapsena aikuisia ihmisiä. En luottanut heihin. En uskaltanut vastata, jos kysyttiin jotain. En uskaltanut kysyä neuvoa tai puhua mitään kenellekään aikuiselle. Ei kait se ihme ole, jos ei luottanut aikuisiin, kun kotona piestiin ja alistettiin henkisesti. Jos joku korotti ääntään, aloin vapista ja pelätä, koska siitä tuli mieleen hakkaaminen. Meillä oli kotona vanhempien välillä rankkaa perheväkivaltaa. Siinä heilui puukot sun muut kättää pidempää olevat esineet. Poliisit kävivät vähän väliä meillä. Ihmettelen suuresti, että sosiaaliviranomaiset eivät puuttuneet tilanteeseemme missään vaiheessa!
Koiran hankkimiseen saakka olen pelännyt vahvoja persoonia. Olen ollut alistunut, ilman alistamista. En uskaltanut ilmaista mielipiteitäni jne., kuten jo aiemmin kerroinkin.
No taaksepäin. Lapseni syntymän jälkeen kävin pari viikkoa ylikierroksilla. En nukkunut juuri lainkaan. Tunsin olevani onnellinen. Vauva oli sen aikaa rauhallinen ja helppohoitoinen. Sen jälkeen alkoivat lapsen itkut ja huonot yöunet. Pikkuinen ei rauhoittunut autokyydissä tai vaunuissa, kuten useimmat vauvat. Silloin se huuto vasta yltyi. Terveydenhoitajan mielestä kaikki oli normaalisti, vaikka yritin sanoa, että lapsella on varmasti jotain mahavaivoja. Ajattelin siis, että kaikki on normaalia - se että ei voitu käydä vaunulenkillä tai matkata autolla minnekään. Lapsi nukkui todella huonosti. Parin tunnin unipätkät olivat jo ihme. En saanut enää nukuttua. En uskaltanut kääntyä sängyssä, kun ajattelin, että vauva herää. Olin kokoajan valmiudessa nousta ylös hoitamaan vauvaa.
Masentunut, yliväsynyt minä ja itkuinen, huonouninen vauva. Ei sosiaalisia kontakteja. Ei lapsenhoitoapua. Lopultahan siinä sitten kävi niin, että en enää jaksanut. Hain apua tk:sta. Sain keskusteluaikoja. Kävin niissä itkuisen vauvan kanssa, itsekin itkien. Lääkitystä ei aloitettu. Mieliala vaihteli rajusti. En uskaltanut käydä enää kaupassa, koska ajattelin, että kaikki tuijottavat minua ja puhuvat minusta jotakin ilkeää. Sain paniikkikohtauksia, jos meillä kävi esim. miehen äiti kylässä. Kenenkään luo en voinut mennä kylään, koska pelkäsin jo ajatusta paniikkikohtauksesta. En jaksanut käydä pesulla tai syödä kunnolla. Hoidin vain lapsen ja siivosin pakonomaisesti.
Lopulta tuli eteen se päivä, kun turvauduin viimeiseen keinoon. Oli päivä. Mies laittoi saunaa keskittyneenä. Kävin hyvästelemässä pinnasängyssä nukkuvan 7kk ikäisen lapseni. Otin kaapista miehen lihasrelaxantit (täysi paketti), Arcoxiaa ja muita särkylääkkeitä. Vetäisin vessassa kaikki huiviini. Menin ihan sekaisin. Yritin mennä huomaamattomasti makaamaan olevinaan nukkumaan sänkyyn, mutta jalat pettivät alta. Sen jälkeen ei muistikuvaa ennen kuin sairaalan teholta. Kaikki näytti aluksi valkoiselta ja ajattelin olevani taivaassa. Karu totuus kuitenkin paljastui ja tuntui, että koko maailman paino on päälläni. Sellainen olo on ollut joka kerta itsetuhyrityksen jälkeen.
Siinä vaiheessa sitä pelkää, että menettää ihan kaiken. On vain odotettava, saako anteeksi. Minulla yritykset eivät ole olleet hätähuutoja ja vaan todellinen halu olla olematta, tuntematta, ajattelematta - olla poissa ei missään. Herääminen sairaalassa on todella kova pettymys. Mieli on niin maassa, että ei jaksaisi edes maata siinä sängyllä tipassa liikkumatta ja puhumatta mitään. Ei kestä olla silmät auki tai kiinni. Ja pahimmalta on aina tuntunut se, kun on joutunut osastolle eristyksiin kaikesta muusta maailmasta.
Siinä on taas oma iso prosessinsa päästä jaloilleen, edes sen verran, että jaksaa tehdä muutakin kuin maata sängyssä yrittäen olla miettimättä, mutta miettien silti jatkuvasti. Minulla kesti reilun kk:n ennen kuin olin valmis lähtemään kotiin toipumaan osastolta. Siinä on taas iso askel edessä, kun menee laitoshoidosta kotiin. Sopeutuminen arkeen ja siihen, että lähellä ei ole 24/7 keskusteluapua. On kotiaskareet ja edelleenkin masennuksen, ahdistuksen ja paniikin tunteita.
Osastolta pääse pois vasta kun hoitajat ja lääkärit ovat vakuuttuneet siitä, että pärjää kotona ja että ei ole itsetuhoisia ajatuksia. Pisimmillään olen ollut osastolla 6kk. Tuolloin muutimme taas paikkakuntaa, remontoimme täysin reilussa kk:ssa töissä käyden kerrostalokolmion ilman ulkopuolista apua. Sitä ennen olin nousukiidossa pettänyt miestäni. Keskinäinen luottamuksemme oli huono. Silti me ostimme sen kolmion. Minulle tuli töistä uutisia, että yt-neuvottelut alkavat. Paloin loppuun. Taas yritin itsemurhaa. Makasin viikon sisätautiosastolla. Mies remontoi kämpää edelleen. Luulin, että kaikki on kunnossa. Kunnes sitten psyk.osastolla selvisi, että mies haluaa erota. Tunsin, että minulla ei ollut enää mitään. Kaikki oli mustaa.
Mutta siitäkin selvittiin lopulta ja olemme edelleenkin yhdessä. Osastojaksojen aikana tunnevyyhtiini on päästy käsiksi oikein kunnolla. Aluksi kaikki on yksi iso sotku, josta etsimällä etsitään narunpää. Siitä sitä lähdetään työstämään eteenpäin tavoitteena, että jonakin kauniina päivänä koko vyyhti on selvitetty niin, että sen voi rullana laittaa elämänkokemusten hyllyyn. Tai näin sen olen itse mielessäni ajatellut.
Terapian perusta on avoimuus. Kaikesta täytyy pystyä puhumaan. Itse olisi hyvä miettiä adjektiiveja, jotka kuvaavat tunnemaailmaasi ja elämääsi. Kun löytää sanan tunteelle tai sen olemukselle, on helpompi lähteä kysymään, miksi tunne on sellainen. Mieti, mihin olet tyytymätön elämässäsi? Mikä voisi olla toisin? Mikä taas on hyvää? Ja kuinka sitä hyvää voisi edistää? Mitä tekemällä tai tekemättä jättämällä, voisit saada paremman olon? Mutta hitaasti, ei liian suurin odotuksin. Välillä tuntuu, että eteenpäin ei pääse millään ja välillä taas tulee suuria harppauksia. Yritä ottaa eläämääsi joku tavoite tai unelma, ihan mikä vain, joka antaa toivon pilkahduksen elämääsi. Se pitää sinut kiinni elämässä.
Kiitos teksteistänne blackest pearl ja masis ja tsemiä! :) Vastataan ensin näihin kysymyksiin...
1. On. Muutama hyvä ja paljon kavereita. Valitettavasti heistä kaikki asuvat tyttöystävänsä kanssa ja itselläni on etäsuhde. Tämä rajoittaa niitä "poikien iltoja" joita pidettiin aiemmin keskellä viikkoakin. Lapsuudesta jääneet todella hyvät ystävät asuvat eri kaupungissa kun minä. Myönnän kyllä että usein silti tunnen itseni yksinäiseksi...
2. Suhteet äitiin erinomaiset, jutellaan kaikesta ja hän koittaa tukea. Isään suhteet etäisemmät kun hän päätti aikoinaan häipyä kun olin 8v. Ei siis häipyä kokonaan, mutta perheestä kuitenkin kun työ oli tärkeämpää..Muuhun sukuun en oikeastaan ole missään yhteydessä.
3. On mulla harrastuksia, mutta valitettavasti ne ovat jääneet viime aikoina masennuksen jalkoihin :( Harrastan mm. kävelyä (ihan pitkiä lenkkejä), golfia, frisbeegolfia, lumilautailua, lukemista, pokeria ja kaikista eniten musiikin kuuntelua...Paha vaan että masentuneena edes se entinen mielimusiikki ei kuulosta miltään :(
4. Olen käynyt vuoden psykoterapiassa ja liian myöhään totesin, että sen terapeutin kanssa asiat eivät vain edenneet ja en saanut siitä mitään apua. Nyt olen vaihtamassa terapeuttia, mikä on muuten lähes mahdotonta, on vain pari terapeuttia koko kaupungissa (aikas iso kaupunki kuitenkin kyseessä) joilla on mahdollisuutta ottaa uusia potilaita..Nyt olen yhdellä uudella käynyt kolme kertaa ja uskoisin, että hänkään ei oo mua varten. Tänään melkein tappelin sen kanssa kun kävin siellä :D
5. Mulla on mahtavat työkaverit ja töissä hyvä henki. Mulla ei ees oo pomoo vaan saan tehdä työni just niinkuin itse haluan ja omassa aikataulussa. Ainoa miinus minkä työstäni keksin on se, että välillä on aika tylsää..Siitä vielä maksetaankin hyvin, ei paljon enempää vois toivoo..
6. En ole kuullutkaan kuntoutustutkimuksesta eikä tällaista ole kukaan ehdottanut.
7. Ei. Mä oon 28v. ja vielä en ole valmis jättämään työntekoa ellei se sitten ole aivan pakko. Jos jäisin kotiin pyörittämään näitä asioita päässäni 24/7 mä tulisin hulluks parissa kuukaudessa.
Sairasloma ei juuri ratkaise mitään. Jos oon tässä kunnossa niin se menisi juuri tuohon asioiden vatvomiseen ja vajoisin vielä syvemmälle suohon, jos sellainen ylipäänsä on mahdollista.
Onpa hyvä ketju... Itse olen kärsinyt masennuksesta koko aikuisikäni (nyt 34 v) ja lapsesta asti olen ollut ajoittain haluton ja passiivinen. Kun vaan joskus pystyisi jäsentelemään tätä asiaa ja käsittelemään tunteitaan. Minua on vähätelty lapsena ja ponnistelin aina vain enemmän kelvatakseni. Yritin olla vielä kiltimpi, vielä parempi koulussa, vielä vähän parempi ystävä. Kunnes murrosiässä olin lopulta aivan mahdoton. Ikävä kyllä tuloksena ei silti ollut itsenäinen ja vahva persoona, vaan elämänhaluton, masentunut ja surullinen ihminen.
Teksteissänne on paljon tuttua. Myös minulla alkaa olla usko mennyt parantumisen mahdollisuuteen ja pikku hiljaa olen alkanut hyväksyä että elämäni on tällaista. Lähipiirin ihmiset tietävät, etten pidä kehenkään mitään yhteyttä enkä jaksa enää tuntea siitä syyllisyyttä. Herään aamulla, menen töihin, tulen kotiin, katson telkkaa ja menen nukkumaan. Viikonloppuisin nukun ja katson telkkaa. Joskus saan pestyä koneellisen pyykkiä. Tunnen olevani ihmisen irvikuva, jonkinlainen kalpea varjo ihmisestä.
Zeniläisyydessä on paljon senkaltaista viisautta, jonka omaksumalla uskoisin voivani paremmin. Jos tuskalle ei anna tilaa, se muuttuu pitkittyneeksi kärsimykseksi. Sitä elämäni on. Mutta miten tuskalle annetaan tilaa? Miten sitä voi oppia käsittelemään, jos ei koskaan ole sitä osannut? Onko se edes mahdollista näin monen vuoden jälkeen?
Hei Siilill!
Samanlainen lapsuus ja nuoruus ollut meillä. Minultakin vaadittiin aina kiitettäviä numeroita koulussa. Sain joskus selkääni, jos en saanut tyydyttäviä numeroita. Yhdessä vaiheessa en uskaltanut näyttää kokeita joista olin saanut 8- - 9-. Niitä oli reppu pullollaan ja opettaja ihmetteli, miksi en ole palauttanut kokeita. Isähän ne sitten löysi repusta ja ei ollut moksiskaan asiasta. Minä koko ajan pelkäsin, että saisin remmistä.
Kotona piti olla erityisen kiltisti. Ei saanut itkeä - tai sai selkäänsä. Ei saanut huutaa - tai sai selkäänsä. Ei saanut ilmaista mielipidettään - tai sai selkäänsä. Joskus harvoin saatoin ihan ihan pikkiriikkisen teini-iässä näyttää tahtoani, mutta voin sanoa, että ei siinä uskaltanut ovia paiskoa. Isä huusi meille lähes jatkuvasti. Aina sanoi, että olisi helpompaa, jos teitä kahta (minua ja veljeäni) ei olisi, ja miksei äitin kuoleman jälkeen tajunnut laittaa meitä lastenkotiin. Siinä kyllä tuntee lapsi itsensä halutuksi ja rakastetuksi perheenjäseneksi. Meillä muovattiin hyvin itseluottamuksen peruspilareita. Sitten sen kaiken kukkuraksi äitipuoli, joka haluaa kyykyttää henkisesti ei-omia-lapsiaan maankamaralle.
Olisin ala-asteella tarvinnut erityisopetusta, koska en meinannut millään oppia lukemaan. Heti kun jouduin erityisopetukseen, alkoi isä opettaa minua kotona. Yritä siinä sitten keskittyä ja oppia, kun hakataan päähän, jos menee väärin. No opin minä lopulta. Minua paria vuotta nuorempi siskopuoli opetteli itse lukemaan viisi vuotiaana, koska pelkäsi niin kovasti kohtaloani.
Se tuska, jonka lapsi joutuu sisällään kantamaan - yksin - jatkuu, kunnes tulee se piste, että "hälytysvalmiuden" voi nollata. Minulla se nollaus tapahtui, kun muutin pois kotoa. Olin niin onnellinen saadessani syödä, milloin haluan ilman, että joku siitä valittaa (tai valittaa jo pelkästä syömisestä ruoka-aikaan). Olin niin onnellinen, kun ei tarvinnut enää pelätä isän raivopuuskia, ei tarvinnut enää kestää äitipuolen kohtelua, ei tarvinnut pelätä tappeluita, ei tarvinnut enää yrittää miellyttää ketään...
Ja sitten se iski totaalisesti - masennus. Olin kesätöissä osa-aikaisena. Olin niin väsynyt työpäivän jälkeen, että kävin nukkumaan. En jaksanut enää pitää yhteyttä kavereihini, en jaksanut enää harrastaa. Minulla ei ollut tietokonetta kodissani, ei dvd/videosoitinta, ei oikeastaan mitään viihdykettä/ajanvietettä tai väylää, josta etsiä tietoa ja vertaisiaan. En ymmärtänyt, mikä minulla on. Kaikki kaveritkin vain ihmettelivät ja lopulta jättivät soittamatta. Kukaan ei kysynyt, miten jaksan. Isästä saati sitten äitipuolesta ei kuulunut mitään.
Onneksi minulla on sentäs sisaruksia, joihin pidin edes jonkinlaista epäsäännöllistä yhtetyttä. Lähin heistä on minua 7 vuotta nuorempi siskopuoleni. Hän kärsii samoista ongelmista kuin minä. Jo tuolloin niistä oli viitteitä, mutta kukaan ei halunnut tietää enempää. Miksi 11-vuotias pesee käsiään saippualla jatkuvasti käsivarsia myöten, niin että iho on aivan kuiva ja rikki. Normaalia?! Vissiin porukoiden mielestä on ollut, kun eivät lähteneet asiaa selvittämään.
jatkuu...
Jatkoa...
Nyt siskoni on 19-vuotias ja täysin lääkkeiden, terapian ja tuen varassa varassa. Opiskelee sen mukaan, miten jaksaa. Hänelle on hyvä, kunhan edes pääsee läpi kurssin. Siitäkin hän ottaa jo paineita, koska ei jaksaisi käydä aina koulussa. Nyt oli työharjoittelu mennyt penkin alle, vaikka sisko oli yrittänyt parastaan. Siskon opettaja tietää hänen taustansa ja tukee häntä. Arviointitilanteessa olikin sijainen, koska oma opettaja oli sairaana. Työnantaja puoli moitti siskoa sijaisen tukemana. Kuulemma "kaikilla on huonoja päiviä, mutta se ei saa näkyä töissä". Sisko sanoi osuvasti minulle: "Tietäisivätpä, mitä eroa on huonolla päivällä ja masennuksella." Hän ei ollut osannut puolustaa itseään, koska hänellä on todella huono itseluottamus, kuten minullakin oli vielä 1v takaperin. Vaikka aika huono tuo vielä on ja muiden mielipiteiden vaikutukselle altis, niin silti huomattavasti parempi kuitenkin....
Anteeksi, taas eksyin kertomaan elämästäni. Tuntuu vain, että on pakko kirjoittaa, vaikka olen jo varmaan tuhansia kertoja käynyt läpi nämä asiat päässäni, hoitajien, lääkärien ja psykologin kanssa.
Miten antaa tuskalle tilaa? Itse ajattelisin, että käy mielessään läpi tapahtumia, jotka ovat aiheuttaneet huonoja tuntemuksia lapsuudesta aikuisuuteen. Ajattele, että kerrot jollekin tuntemattomalle tarinaa itsestäsi. Haluat, että hän ymmärtää täysin sen, miltä sinusta on tuntunut/tuntuu. Anna kaiken tulla niin yksityiskohtaisesti ulos kuin mahdollista. Anna muistoille tunne ja tunne se. Tiedän, että siinä vaiheessa - ainakin itse - laittaa stopin päälle. Nielaisee sen yhden pari kyynneltä, jotka on saanut tirautettua ja ajattelee, että minähän en itke (kotoa opittua tuo miehinen ei saa itkeä).
En tiedä osaanko oikein selittää. Yksi vaihtoehto on kirjoittaa kokemuksistaan, niin kuin minä olen tässä viestiketjussa tehnyt. Kirjoittaa itselleen tai muille esim. täällä palstalla. Itse olen tehnyt sitä vuosien varrella paljon ja vasta nyt pystyn kirjoittamaan useimmista asioista ilman, että itken jatkuvasti, tai että en pysty kirjoittamaan ollenkaan, koska asia on niin arka minulle.
Minun täytyy nyt lopettaa, mutta yritän kirjoittaa lisää myöhemmin tänään tai huomenna.
Jaksamista! :)
Moi!
Kirjoitin tuossa toissapäivänä kaksi tuntia elämästäni tähän ja näin oikeen vaivaa sen eteen, mutta koko teksti katosi bittiavaruuteen :( Koitan tässä viimeisenä työtuntina saada hieman lyhemmin kerrottua elämästäni siten, että siitä jotain ymmärtäisikin, en ole kaksinen kirjoittaja.
Lapsuuteni oli mielestäni onnellinen. Oli paljon ystäviä, koulu meni hyvin yms. mitä peruslapsuuteen kuuluu. Vanhempani erosivat kun olin 8v. ja tuolloin olin sitä mieltä ettei se mitään haittaa, mutta nykypäivänä voin sanoa, että olisin kaivannut miehen mallia ja ydinperheen tuomaa turvaa.
Teini-iässä alkoi tapahtua niinkuin monelle muullekin. Ensin n.15-vuotiaana mukaan tuli alkoholi ja tupakka ja kuudentoista vanhana aloin polttamaan pilveä. Aluksi polttelu oli satunnaista, mutta myöhemmin käyttökerrat ja määrät lisääntyivät.
Yliopiston ensimmäinen vuosi oli upea. Oli uusia ystäviä, avovaimo (jonka kanssa seurustelin 5,5v.) ja uusi paikkakunta. Kaikki elämässäni tuntui olevan hyvin. Alamäkeni alkoi kun olin 22v. Olin kesätöissä kotipaikkakunnallani kun avovaimoni soitti, että suhteemme on ohi. Vielä tässä vaiheessa en täysin murtunut koska olin vanhojen ystävieni luona ja tekemistä riitti. Todellisuus iski kasvoille kun menin takaisin opiskelupaikkakunnalleni. Eräänä iltana tapojeni mukaan hiukan polttelin ja ajattelin, että voisi lähteä johonkin bilettämään..Kun selasin puhelimeni nimilistaa, en löytänyt ENSIMMÄISTÄKÄÄN numeroa, johon olisin voinut soittaa. Vanhat ystäväni olivat suurin osa jo perheellisiä ja toinen osa töissä. Kaikki yhteiset ystävämmekin katosivat ympäriltäni (liian pitkä juttu selittää miksi, en oikeastaan edes tiedä). Jälkeenpäin ajatellen luulen, että olin ainakin hyvin lähellä kannabispsykoosia tässä vaiheessa. Pyörin ympäri kämppääni ja huusin, en pystynyt muuhun. Olinhan minä, sosiaalinen ja aina ystäviä omaava ihminen, yhtäkkiä täysin tyhjän päällä. Tästä minulle on jäänyt näihin päiviin asti suuri hylkäämisen pelko.
Noh, ei sitten menny kauaa kun löysin uuden tyttöystävän rinnalleni ja olosuhteiden pakosta muutimme yhteen hyvin nopeasti. Kävin loppuun (tai no, kandiin asti) opintoni ja muutimme nykyiselle asuinpaikkakunnalleni. Kolmen vuoden seurustelun jälkeen tämäkin suhde päättyi. Se ei kuitenkaan ollut niin kova kolaus kun päätös oli yhteinen ja olin löytänyt ystäviä uudelta paikkakunnalta ja saanut vielä oman alani töitä.
Kun olin 25v (nyt 28) niin pilven poltto lisääntyi todella paljon. Aloin polttamaan yksin ja käytännössä nuo kolme vuotta poltin lähes joka päivä, siitä tuli tapa. Nyt puoli vuotta sitten lopetin pilven polton kokonaan ja vähensin alkon juontiakin reilusti ja ajattelin, että nyt elämäni jatkuu ilman mielenterveysongelmia, (olin kärsinyt tähän mennessä jo ahdistuksesta ja masennuksesta) mutta kävikin aivan toisin. Tästä se helvetti vasta alkoikin..Kolme viikkoa tuosta päätökesetä ja olin sairaalassa avo-osastolla. Nuo vaikeudet ovat jatkuneet tähän päivään asti. Uskoisinkin, että suurin ongelmani on se, että en ole keksinyt pilven polton päälle oikeastaan mitään tekemistä..Tuntuu, että elämä on turhaa ja tylsää ilman sitä. Sitä aukkoa on vaikea täyttää varsinkin kun olen niin huonossa kunnossa. Koitan lenkkeillä ja nähdä kavereitani aina kun voin, mutta mikään ei oikeastaan tunnu miltään :( Ei kertakaikkiaan mikään. Miten tähän voisi saada elämänilon takaisin? Jos jollakin on hyviä neuvoja niin otetaan vastaan..
Tällä hetkellä seurustelen etäsuhteessa (mielestäni onnellisesti), käyn töissä ja olen ilman kannabista ja päättänyt olla ilman sitä loppuelämäni..
Olen sairastanut masennusta nyt "virallisesti" 2006 vuodesta asti. 3 lapsen äiti, yksin huoltaja. 2 ensimmäistä avioliitosta joka kariutui masennukseeni, ei siihen että sairastin vaan sairauden ja "sekopäisyyteni" tuomiin tekoihin. Olin onnellisesti naimisissa kunnes epävarmuus ja jne. valtasi kaiken. Tämä on se tosi suppea versio asioista mutta loppu tulos on aina sama. Me erottiin, mä jaksan ja elän vain lasten takia. 3 lapsi tuli " laastari" suhteesta. Tyttö on silti minulle aivan yhtä rakas kuin 2 edellistäkin lasta. Elän ikuisessa syyllisyydessä, en pysty antamaan itselleni anteeksi (eroa joka johtuu sairaudestani, mutta mille en voinut mitään. Kukaan ei kysynyt haluanko sairastua ja menettää kaiken)mutta olen päättänyt että en anna periksi!! MInulla on lapsia jotka tarvitsevat juuri minua ei ketään "äitipuolta". Sanoisin näin kokemuksesta että lääkitystäsi pitäisi nostaa. Oireeni helpottivat oikealla lääkityksellä ja JOPA nautin lenkeilystä, käsitöistä ja muista mieltä kohottavista asioista. Ja se, että jaksan sellaista edes ajatella, harrastuksia urheilua jne. Liikunta ja ulkkoilma tekevät ihmeitä siinä määrin kun vaan pääset ulos.Silti ennen kaikkea tulee se lääkitys, jonka pitäisi olla kohdillaan!!!!! Mene lapsesi kanssa ulos, aluksi vaikka vartiksi ja huomaa kuinka se auttaa. Mutta ennen kaikkea mene lääkäriin ja kerro tilanteesi.Huolehdi lääkityksesi oikesta annostuksesta. Annnostus on liian pieni jos et jaksa tehdä muuta kuin nukkua. Lääkityksesi ei vastaa hoidon tarvetta tälllä hetkellä!! Voimia ja tsemppiä taisteluusi tätä v****** sairautta vastaan muista että et ole yksin meitä on täälllä monia muitakin samojen asioiden äärellä. Kaikkea hyvää sinulle :)
Mukava, kun kerrot elämästäsi! Vaikkakin ikävistä asioista, mutta siitä se ongelmien tiedostaminen lähtee ja toivottavasti myös pikku hiljaa toipuminen.
Kannattaa todella pysyä siinä päätöksessä, että ei käytä minkäänlaisia huumausaineita. Minun entinen lyhytaikainen poikaystävä ja kaverti poltteli pilveä. En tiedä mitä aineita hän lopulta käytti, koska en ollut enää yhteydessä häneen. Muiden kavereiden keskuudessa hän alkoi käyttäytyä oudosti. Kuuli aina, että joku puhuu hänestä pahaa, vaikka muut esim. keskittyivät elokuvan katselemiseen. Lopulta hän joutui/pääsi psykiatriseen hoitoon osastolle. Siellä hän yritti itsemurhaa hirttäytymällä. Hoitaja kuitenkin onneksi ehti pelastaa hänet. Nyt hän istuu pyörätuolissa ja hänen on vaikea kommunikoida. Hänen äitinsä hoitaa häntä kotonaan.
Sinulla on tapahtunut kaikenlaisia ikäviä asioita elämässäsi. Oletko käsitellyt niitä koskaan kunnolla? Vai oletko yrittänyt unohtaa ja vältellä niitä? Ikävistä asioista ei koskaan pääse eroon, jos niitä ei käsittele. Ne tunteet elävät kokoajan kanssasi ja pullahtavat pintaan monessakin tilanteessa, vaikka niitä ei tietoisesti ajattelisi. Kuten aiemmin sanoin, moni tässä hetkessä kokemasi asia, joka jollain tapaa liittyy ikäviin kokemuksiin, voi laukaista epätoivon/masennuksen tunteet.
Pystytkö puhumaan nykyiselle tyttöystävällesi kaikista asioista? Hän ei ole terapeutti, mutta yleensä rakkaan kanssa keskustelu helpottaa oloa. Hän ei ehkä ymmärrä tunnetasolla kaikkea, mutta pystyy kuuntelemaan, lohduttamaan ja kannustamaan eteenpäin.
Sinua ahdistaa ja vaivaa isäsi lähtö. Pystyisitkö juttelemaan hänen kanssaan kahden kesken tästä asiasta? Itse juttelin/riitelin äitipuoleni kanssa ja sain selvyyden todella suorasti siitä, mitä hän minusta ajattelee. Nyt uskallan vihata häntä. Se kuuluu toipumiseen. Kaikki tunteet on käsiteltävä. Vihan peilaa helposti itseensä ja sen myötä tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi.
Täytyy ymmärtää, että se ihminen, joka pahan olon tunteen on aiheuttanut, kuuluisi antaa joku selitys toimilleen. Tärkeää on, että kerrot hänelle omista tunteistasi. Vaikka siitä kehkeytyisi riita, niin älä anna sen masentaa. Jos isäsi on vaitonainen asioista, suuttuu kyseltäessä ja haluaa katkaista välit sen vuoksi kanssasi, hän ei itse välttämättä ole valmis puimaan tunteitaan. Mutta yrittää kannattaa. Mainitsemassani tilanteessa anna hänelle aikaa, mutta tunne se ärtymys ja viha, jotka kumpuavat sisältäsi. Olet ainakin tehnyt voitavasi asioiden käsittelemisiksi.
Vaikka kavereillasi olisi tyttöystäviä/perhe, ei se tarkoita sitä, että he eivät enää kuulusi elämääsi. Kannattaa ajoissa soittaa heille ja sopia esim. viihteelle lähdöstä tai muusta. Meillä ainakin tehdään niin, että molemmat saavat mennä, kunhan ollaan sovittu etukäteen menoista. Jokin kavereistasi voi olla nyrkin ja hellan välissä, mutta tuskin kaikki. Yritä siis sopia jotain tapaamisia hyvissä ajoin. Sinullakin on silloin jotain mukavaa odotettavaa.
Tuntuu, että pelkäät hylätyksi tulemista. Käy läpi kaikki aiemmat erosi. Puhu niistä nykyiselle tyttöystävällesi. Avoimuus on tärkeää parisuhteessa. Se kantaa pitkälle, jopa kuolemaan saakka. Jos tyttöystäväsi ei osaa tukea sinua tarpeeksi, varaa aika terapeutille. Hän kuuntelee sinua ja auttaa käsittelemään asiat.
Tässä joitakin neuvoja. Koeta jaksaa!