Minulla on kolme lasta, poika ja kaksi tytärtä. Poika 27v ja tyttäret 25v ja 23v. Nuorimmainen aiheuttaa minulle harmaita hiuksia.
Hän on seurustellut oikein mukavan ja miellyttävän pojan, vai pitäisikö sanoa miehen (25v) kanssa palttiarallaa kahdeksan vuotta. yhdessä he ovat asuneet siitä lähtien kun tytär valmistui ammattikoulusta keväällä 2007. Viime viikolla tyttäreni ja tämä mies tulivat käymään meillä kotona kahvilla. Molemmilla sormus vasemmassa nimettömässä ja tytär kertoi olevansa raskaana. Oli mennä kahvit väärään kurkkuun. Noin nuorena raskaana, en ymmärrä alkuunkaan. Ja vielä kihloissakin, häitäkö tässä pitäisi ruveta järjestämään. Onnittelin tietysti mutta kysyin että eikö ole vielä liian aikaista. Tytär vähän suutahti ja sanoi että mikäs sen parempi aika kuin nyt: Heillä molemmilla on vakituiset työpaikat ja pystyvät huolehtimaan vauvasta ja molemmat haluavat tätä. Kuulemma miettineet tätä jo pitemmän aikaa. Itse olen sitä mieltä että he pilaavat elämänsä. Jos he vain odottaisivat vielä muutaman vuoden, mikä kiire heillä nyt on perhettä perustaa. Ottaisi mallia veljestään, joka sai avovaimonsa kanssa ensimmäisen lapsensa viime elokuussa. Mahdoton jäärä mielestäni, hän ei taida oikeasti ymmärtää kuinka paljon vauva elämää muuttaa. Tai naimisiinmeno. Tämä on molempien ensimmäinen suhde, kaikkea voi vielä tapahtua. Mieheni (lasten isä) on täysin eri mieltä kanssani. Hän on kertonut työpaikallaankin että nuorimmainen saa lapsen ja menee naimisiin. Eihän se nyt vielä ole kirkossa kuulutettu, mitä vain voi sattua. Nykyään erotaankin niin helposti, rakkaus ei välttämättä kestä. Äitinä olen huolissani hänestä
Mitä tässä nyt oikein voisi tehdä? en halua että tyttäreni elämä menee viemäristä alas!
Hän on seurustellut oikein mukavan ja miellyttävän pojan, vai pitäisikö sanoa miehen (25v) kanssa palttiarallaa kahdeksan vuotta. yhdessä he ovat asuneet siitä lähtien kun tytär valmistui ammattikoulusta keväällä 2007. Viime viikolla tyttäreni ja tämä mies tulivat käymään meillä kotona kahvilla. Molemmilla sormus vasemmassa nimettömässä ja tytär kertoi olevansa raskaana. Oli mennä kahvit väärään kurkkuun. Noin nuorena raskaana, en ymmärrä alkuunkaan. Ja vielä kihloissakin, häitäkö tässä pitäisi ruveta järjestämään. Onnittelin tietysti mutta kysyin että eikö ole vielä liian aikaista. Tytär vähän suutahti ja sanoi että mikäs sen parempi aika kuin nyt: Heillä molemmilla on vakituiset työpaikat ja pystyvät huolehtimaan vauvasta ja molemmat haluavat tätä. Kuulemma miettineet tätä jo pitemmän aikaa. Itse olen sitä mieltä että he pilaavat elämänsä. Jos he vain odottaisivat vielä muutaman vuoden, mikä kiire heillä nyt on perhettä perustaa. Ottaisi mallia veljestään, joka sai avovaimonsa kanssa ensimmäisen lapsensa viime elokuussa. Mahdoton jäärä mielestäni, hän ei taida oikeasti ymmärtää kuinka paljon vauva elämää muuttaa. Tai naimisiinmeno. Tämä on molempien ensimmäinen suhde, kaikkea voi vielä tapahtua. Mieheni (lasten isä) on täysin eri mieltä kanssani. Hän on kertonut työpaikallaankin että nuorimmainen saa lapsen ja menee naimisiin. Eihän se nyt vielä ole kirkossa kuulutettu, mitä vain voi sattua. Nykyään erotaankin niin helposti, rakkaus ei välttämättä kestä. Äitinä olen huolissani hänestä
Mitä tässä nyt oikein voisi tehdä? en halua että tyttäreni elämä menee viemäristä alas!
Vastaukset 26
Vanhimmat
Miten kuvittelet kuopuksesi elämän menevän viemäristä alas?
itse asiassa mitä asia sinulle edes kuuluu? Molemmat ovat aikuisia, tyttäresi sekä hänen avopuolisonsa. Takana vakaa parisuhde, molemmilla ammatit ja työt.
Minulla oli 24-vuotiaana ammatteja kaksi sekä kolme lasta. Jos minun äitini olisi suhtautunut kuten sinä nyt teet, se isovanhemmuus olisi katkennut alkuunsa. Olet itsekäs, et selvästikään valmis mummiksi. Parempi että muuttavat sinusta mahdollisimman kauas.
Miksi sinun pitäisi järjestää häitä?
Toisekseen. Asiahan ei liity sinuun oikeastaan mitenkään ainakaan tuolla asenteella. Jos oma äitini olisi tuolla asenteella, olisin todella pettynyt häneen. Sinä ei voi asialle mitään tehdä ja ei sinun kuulukkaan. Sinun kuuluuisi enneminkin tukea sitä lastasi kun raskaana kerta on - jos siis tukea tarvitsee.
Huolissaan saa lapsestaan olla mutta ajattelet nyt mielestäni aika lailla itsesi kautta. Harvalla tuon ikäisellä on noin vakaata parisuhdetta tai työtä ylipäätään. Hän itse päättää pilaako lapsi elämän - et sinä.
Onkohan kyse nyt omasta katkeruudestasi ja sinusta tuntuu että olet itse jäänyt jostain paitsi? 23 vuotiaana lasten teko on ihan sopiva ikä tehdä lapsia jos siihen on valmis. Kyllä siinä on ehditty nuoruutta elää ja ei se nuoruuden eläminen niihin lapsiin lopu. Yhtälailla se on elämistä. Asenteesi kummastuttaa.
Tyttäreilläsi on selvästi ihana mies, työ ja elämä ja hän odottaa esikoistaan ja on selvästi onnellinen. Mitä äitinä voisit vielä toivoa?
Miten ihmeessä se naimisiin meno sitten muuttaa sitä elämää? Ei se nyt muuta muuttanut kuin oli kiva päivä yhdessä ja ollaan valtion edessä virallisesti pariskunta. Yhtälailla se on arkea ja yhdessä asumista. Edelleenkin. Oletko itse jotenkin katkera omasta nuoruudestasi ja avioliitostasi?
Miksi haluaisit myrkyttää lapsesi mielen moisella. Tuolla asenteella et mummoudesta ja lapsesi seurasta saa kauaa nauttia. Aika itsekeskeistä ajattelua.
- tyttäresi on täysi-ikäinen
- hänellä on pitkä, vakaa parisuhde
- hänellä on vakituinen työpaikka
- hänellä ja miehellään on vakituinen asunto
- raskaus on suunniteltu ja odotettu
Nyt en kyllä ymmärrä, että mistä oikein valitat, ja mistä ihmeestä saat muka harmaita hiuksia??
Oletko kenties kontrollifriikki?
Tyttäresi asiat ovat mitä parhain päin, olisit onnellinen!
Ymmärrän toki äidin huolen ja tuskin nyt mikään paha ihminen olet, mutta kyllä edelliset kommentoijat ovat oikeassa. Ole onnellinen ja nauti tyttäresi onnesta.
Tyttäresi on kuitenkin oma yksilönsä ja tyhmää verrata lapsia ikinä toisiinsa. Minulla on kolme lasta, aika saman ikäisiä kuin sinun, vanhimmat tyttöjä (tai naisia), nuorin poika (tai miehen alku).
Vanhimmalla ei ole lapsia eikä kuulemma sellaisia halua. Asuu avokkinsa ja kissojensa kanssa. Keskimmäinen asuu tyttöystävänsä (kyllä, tyttöystävänsä kanssa tyttönä) ja matkustelee opiskelujen jälkeen nauttii sillä tavalla elämästään. Kuopus on 21-vuotias, opintonsa kerran keskeyttänyt ja nyt valmistuu uudelle alalleen. Kuukauden päästä syntyy esikoinen samanikäisen naisen kanssa. Tottakai oli alkujärkytys suuri, poika on nuori. Mutta ilmeisen tosissaan ja onnelinen. Miksi en olisi tukemassa jokaista lastani heidän valitsemissaan elämissä? He kuitenkin jatkavat elämiään senkin jälkeen kun vanha mamma täältä poistuu.
Niin se on mutta jos synnytyksen jälkeen rupeaa seksiselämä tökkimään niin mies vaihtaa naista ja niin edelleen. Työssä iässä on yleensä vielä muut menot mieless kuin kotona oleminen jälkikasvun kanssa. Itse miehenä olin 34v kun ansimmäinen, viimeinen ja anut lapsi syintyi ja en 10 vuotta aikaisemmin olisi halunnut isäksi ja niin sitovaa elämää kun lapsen kanssa eläminen ja sen kasvattaminen.
elämäntilanne kuulostaa suorastaan ihanteelliselta. Ole ylpeä!!
Ensin ajattelin että tämä on joku provo mutta olet ilmeisesti ihan tosissasi. Kuulosti vain niin uskomattomalta.
Sinun ei todellakaan kuulu puuttua aikuisen tyttäresi elämään koska kyse on vain normaalista perheenperustamisesta. Ei 23v. ole se ikä että äidiltä pitäisi kysyä mitä saa elämässään tehdä.
Molemmilla vielä vakituiset työpaikat ja 8 vuotta seurustelua takana. En todellakaan ihmettele jos tyttäresi suuttui.
Tuntuu että jopa toivot avioliiton peruuntumista. Kuinka äiti voi olla noin julma.
Itselläni on 2 lasta 27v. ja 34v.joista kummallakin pitkä parisuhde takana mutta lastenlapsista ei tietoakaan. Voi kuinka iloinen olisin niistä!
Et saa vertailla häntä veljeensä. Se on väärin ja jokaisella on oma elämä elettävänä. Tyttärelläsi on oikeus täysikäisenä tehdä omat ratkaisunsa ja jos tekee virheitä niin oppia niistä. Vanhempien pitää ymmärtää että lapset ovat lainaa ja loppujen lopuksi parasta siinä on se että kun annamme heidän elää niin hekin kunnioittavat meitä. Tukea tyttäresi sinulta tarvitsee eikä tuollaista kohtelua.
Jos lapsi on oikeasti pahoilla teillä tai teini-ikäinen niin ratkaisuihin toki tulee puuttua. Tässä on kyseessä kuitenkin aikuiset ihmiset. Sanot tyttäresi poikaystävää mieheksi mutta et tunnu käsittävän että tyttäresi on nainen, ei tyttö.
Abloodit miehellesi! Olisipa tuollaisia isiä enemmän. Onnea tulevalle isoisälle.
Mullekin tuli ihan sama fiilis, tämän täytyy olla provo.
Jos 23 vuotiaalla on vakituinen työ ja pitkäaikainen seurustelusuhde & seurustelukumppani on myös työssäkäyvä ja anopin mielestä "oikein mukava ja miellyttävä", niin miten ihmeessä samainen anoppi/äiti voi kokea lapsensa elämän menevän pilalle kihlauksesta ja lapsen tulosta????
Miksi ihmeessä mallia pitäisi ottaa 4v. vanhemmasta veljestä, mitä se neljä vuotta tuossa tekee?
No, jos kyseessä on ihan oikea aloitus ja taustalla huolestunut äiti, sanon että anna täysi-ikäisen lapsesi elää valitsemaansa elämää. Et voi estää ikäviä asioitakaan tapahtumatta, jos lapsesi päätyy nuoruudenliitosta eroamaan (niin kuin kieltämättä usein käykin), niin sitten käy. Ja toisaalta, ehkä vielä tänä erojen kulta-aikanakin syntyy niitä pareja, jotka sitten muistelee kulta-ja timanttihääpäivinään pitkää yhteistä taivaltaan... Mistäpä sen tietää.
Ehkä nuorin lapsesi onkin ollut sinulle se "pienokainen" jonka aikuistumista ja itsenäistymistä nyt suret...?
mitä tämän viestin aloittaja näihin viestehin vastaisi.
Tän täytyy olla provo! :)
Itsehän olet ollut esikoisesi syntyessä huimat kolme vuotta vanhempi, raskaaksi tullessasi ehkäpä kaksi vuotta vanhempi kuin tyttäresi... kahdessa vuodessako muailma muuttuu? Onhan 23-vuotias synnyttäjä tilastoissa keskimääräistä nuorempi, mutta ei kyllä mikään mahdottoman nuori :) Kahdeksan vuotta yhdessä, 3-4 vuotta saman katon alla eikä saisi vielä kihloihinkaan mennä?
Rakkaus on kestänyt kahdeksan vuotta. Montakos vuotta sen pitäisi kestää ennen kuin saa mennä kihloihin / saada lapsia / mennä naimisiin? Kauanko teidän rakkautenne kesti ennen sitä? Tai muiden lastesi?
Juu ei tää aloittaja voi olla tosissaan. Ei voi.
Aloittaja voi hyvinkin olla tosissaan.. Ainakaan oma äitini ei ottanu vauvauutistamme hyvin aluksi (alkujärkytyksen jälkeen kyllä ollut innoissaan).. Olin 21v saadessani ensimmäisen kun taas äitini oli 22v saadessaan ensimmäisen lapsensa..
En voi muuta kuin ihmetellä näkemystäsi.
Tyttäresi on aikuinen ja seurustellut monia vuosia, kaikki näyttää hyvältä muutenkin heillä.
Sinun ei kuulu määrätä heidän elämäänsä, eikä puuttua vauva asiaan ensinkään.
Jos tyttäresi on raskaana, anna hänen iloita tapahtuneesta poikaystävänsä kanssa.
Äläkä liittoudu tytärtäsi vastaan näin.
Ja mitä tyttärellesi voisi nyt vielä tapahtua ?
Oikeasti alan epäillä sinua ja rehellisyyttäsi, toivottavasti olen väärässä tässä...
Tämänhän näkee kilometrin päähän, että on huono provo. Kuinka jaksatte vastailla näin typeriin provoihin?
Varmaan siksi, että aikaa tänne tullaan tuhlaamaan ja mikäs sen parempaa kuin vastailla provoihin. ;)
Ei tuo miusta väärin ole, että menevät naimisiin ja perustavat perheen. Menetät siinä lapsen ja lapsenlapsen, jos liikaa puutut aikuisten ihmisten asioihin.
Itellä suunnilleen samanikäiset lapset, mutta heillä ei ole vielä, kun kuopuksella parisuhde ja ei lapsia vielä.
Itse olin 22-vuotias, kun miula oli 2 lasta.
Heillähän on hyvin kun on työtä.Mulla se vasta meni soosit ohi kun 17v. poikani ja hänen silloinen tyttöystävänsä 19v.ilmoittivat vauva uutisista.Kummallakaan ei työtä ja opiskelut jäi kesken.No ero siitä tuli kun vuoden verran yrittivät.No mukavahan se lapsen lapsi on kun tapauksestakin on muutama vuosi aikaa mutta järkytys se oli vailkka nimen omaan sanoin että olkaa varovaisia no ihmiset ovat kummia otuksia tekee sitä joka on kiellettyä.Olisi varmaan pitäny sanoo terhkää muksu.No olen ylpeä mummu ja saan tavata lapsen lastani.Harmi vaan kun poikani ei itse varmaan tajua isän merkitystä vaikka lapsestaan toki tykkää ja lapsi hänestä.
Itse olen 24-vuotias, opiskelut vielä kesken, tuntenut poikaystäväni vasta vähän yli vuoden, asunut yhdessä hänen kanssaan 5kk, käyn osa-aikatöissä opiskelun ohella... kaikin puolin asiat paljon "huonommin" kuin tyttärelläsi siis. ja silti äitini oli onnensa kukkuloilla kun sai tietää että meilläkin on häät lapsi kohta puoleen tulossa. kyllä se niin on että tyttäresi päättää itse elämästään ja kunhan hän on onnellinen, sinunkin pitäisi olla onnellinen hänen puolestaan. hienon kuuloisen lapsen olet kasvattanut, voit olla ylpeä siitä. joskus täytyy kuitenkin päästää irti ja antaa hänen elää omaa elämäänsä.
Miten niin liian nuoria?
Ennen mentiin alle 20-vuotiaina naimisiin ja hankittiin lapsiakin nuorena. Miksei nykyään? Toivoisin, että olisin itse tavannut mieheni parikymppisenä ja tehnyt lapsia jo siinä iässä. Omasta kokemuksesta voin sanoa, ettei ole kivaa, jos äiti on kovin vanha.
Elämässä ei voi koskaan tietää, mitä tapahtuu. Voidaan erota tai pysyä ikuisesti yhdessä. Iällä ei ole väliä.
Tiedän pariskunnan, jotka menivät nuorina naimisiin, hankkivat lapsia ja mies alkoi kolmekymppisenä alkaa nuoruuttaan uudelleen ja tuli ero.
Tiedän myös pariskunnan, jotka ovat olleet 15-vuotiaista asti yhdessä ja ovat edelleen 20 vuoden jälkeen onnellisia yhdessä ja tuskin eroavat koskaan.
Elämä on arpapeliä, tosin siihen voi vaikuttaa omalla käytöksellään ja valinnoillaan. Jos suhdetta osaa pitää kunnossa, tuskin mitään hätää on.
Minusta on hienoa, että tyttäresi saa lapsen noin "nuorena". Voi kun itsekin olisin saanut. Toiveenani on suurperhe, mutta eipä tässä enää oikein ehdi, kun ikää on jo 30 ja esikoista odotan...
Samojen asioiden parissa tässä olen elänyt.
Mä ymmärsin huolesi sillä, että halaut varmasti,e ttä tyttäresi tulee menemään naimisiin tasan yhden kerran elämässään ja että lapsenlapsesi saavat varmasti elää koko elämänsä ydinperheessään.
Minulla on vasta alle vuoden ikäinen tytär, eli siksi en ole tätä asiaa miettinyt. Vaan minulla on ikää yli 30, kuten miehellänikin. Olemme seurustelleet kymmenen vuotta, eläneet susiparina niistä yhdeksän ja nyt pitäisi miettiä avioliittoa, jos sitä on koskaan miettiäkseen.
Mikä on oikea ikä mennä naimisiin, varsinkin kun tavoite on että se ydinperhe on ja kestää? Miten pitkään ja hyvin toinen pitää tuntea, että on valmis sitoutumaan, kun tavoite on, että se sitoutuminen on loppuiäksi? On totta, kyllähän aina voi erotakin ja niinhän suurinosa naimisiin menijöistä tekee, mutta jos lähtee hakemaan sitä, että ei eroa, kuten varmaan äitinä lähdet tyttärellesi toivomaan ja minä omalle parisuhteelleni.
Olin huomaavinani viestistäsi siis sen yhden suuren ydinkysymyksen, jonka äärellä minäkin pohdiskelen: Voiko ihminen olla yksiaviollinen, riittääkö ihmiselle vain yksi seksikumppani elämänsä aikana? Olen pyrkinyt löytämään tehtyjä tutkimuksia asiasta, niitä ei ole löytynyt, mutta oma vahva tuntumani on, että ei riitä. Avioliitot hajoavat usein kun jompikumpi alkaa haikailemaan muuta. Jos muusta on kokemusta tietää jo tasan tarkkaan mistä jää paitsi ja sen ruohon vihreyden...
Ymmärsin, että sinä mietit sitä, että avioliitto tulee kuitenkin kaatumaan, mikäli jommankumman alkaa tekemään mieli kokeilla myös muuta. Minä mietin voinko luottaa mieheni sanaan siitä, että hänellä ei tule olemaan tarvetta kokeilla muuta, koska itse monta aiempaa pitkää parisuhdetta eläneenä ja yhdenyönkin suhteita kokeneena tiedän, että minä en missään nimessä olisi voinut itse olla koko ikääni vain yhden kumppanin kanssa, sen verran minua ensimmäisten seksikumppaneideni kanssa mietitytti voisikohan olla muunkinlaista...
Olen miestäni vanhempi. Monet ystävät sanoivat minulle, kun tapasin parikymppisen mieheni aikoinaan, että nythän sinä aarteen löysit, kun kokemattomuudesta oli puhe. Aivan täydellinen löytö, mutta kun käytännössä elää ja miettii tulevaisuuttaan, niin se kokemattomuus se on ainut miinus mitä ihmisestä löytyy.
Mä en siis vain oman seksuaalisuuteeni nojaten usko, että yksikään ihminen voisi elää koko elämänsä vanhaksi harrastaen seksiä vain yhden ihmisen kanssa. Se on ikävämpi olla naimisissa sitten kun sen omalta kohdaltaan huomaa, että ei tämä yksi ihminen riitäkään...
Ikävämpi kuvio laittaa taipaleelle hyvä mies sen takia, varsinkin kun se ei itse usko samoin ja kun on jo lapsikin. Siksi minun ratkaisuni taitaa olla vain olla menemättä naimisiin, niin ei sitten tarvitse sen takia avioliittoakin menettää, vaikka lapsen ympäriltä meneekin ydinperhe, jos/kun mieheni alkaa haluat kokemuksia elämäänsä.
" Voiko ihminen olla yksiaviollinen, riittääkö ihmiselle vain yksi seksikumppani elämänsä aikana? Olen pyrkinyt löytämään tehtyjä tutkimuksia asiasta, niitä ei ole löytynyt, mutta oma vahva tuntumani on, että ei riitä. "
Kyllä tämä on ihan tutkittu juttukin, ihmisten elämänkaarta tutkimallahan se selviää ja kuten sanoit, olet itsekin asian huomannut.
Ihmisellä on useimmiten ainakin kolme tärkeää suhdetta elämänsä aikana:
1) Nuoruuden ensi rakkaus ja seurustelusuhde
2) Se, jonka kanssa perustetaan perhe ja tehdään lapset, rakennetaan talo jne jne
3) Kypsän iän ja kokemuksen sielunkumppani
Näin se menee useimmilla. Harvemmin nykypolvesta kukaan on 1 tai 2 kanssa koko ikänsä. Ennen siihen oli pakko, kun naisella ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia lähteä huonosta liitosta pois.
Nyt kun rakkaus on se liiton koossa pitävä voima..ja kun rakkaus loppuu (aika löysässä tuppaa olemaan nykyään kun jo eka riita jostain kaukosäätimestä aiheuttaa tappelun ja eron.) valitsevat jotkut kuitenkin yhdessä pysymisen ihan omaisuuden, lasten ja mukavuudenhalun takia. Ei haluta menettää saavutettua ja lähteä aloittamaan elämää alusta yksinäisenä - miehillä on yleensä jo uusi katsottuna ennen kuin erotaan. Mutta jos liitto on tunneköyhä, niin rakastettua tai rakastajaa pidetään siinä ohella tarvitsematta rikkoa liittoa.
******
:)) Niin mutta tässä olikin puhe seksikumppaneista... hm... ei riitä yksi. Ajatteles vielä jos se yksi ja ainut kumppani menettää seksikykynsä jne...ja itsellä halut ei katoa mihinkään. Uskon hyvin harvan olevan yksiavioinen seksin suhteen. Ehkä sellainen voi olla yksiavioinen, joka ei välitä seksistä muutenkaan. Ei kaikki ole aktiivisia, jotkut on ihan aseksuaalisiakin ja ajattelee seksin aikana mielummin verhon ompelua tai mopon korjausta... miehet nyt tietty ei ees pysty kuin suurin ponnistuksin joskus harvoin, jos ei ole kykyä eikä haluakaan. Moni ehkä voi harrastaa seksiä pelkästään oman kumppanin kanssa, mutta kuvittelee että siinä on joku muu. Siksi hän ei tavallaan koe himoa omaan kumppaniin vaan johonkin toiseen. Ei ole siis yksiavioinen.
Aivan tuota olin miettinyt kanssa ja varmasti myös aloittaja. Ihme ensirakkauksien kanssa naimisiin menneiden just 20-vuotta (juuri niiden jotka eivät aivan ihkusti varmasti koskaan eroa) täyttäneiden avautumista aloittaja on kuitenkin saanut vastaukseksi, eikä hänen todellista pohdintaansa oltu osattu nähdä siinä huumassa...
Ei siis naimisiin, jos ei ole kuuttakymmentä täyttänyt ja jos ottaa vakavasti "kunnes kuolema meidät erottaa".
Ehkä aloitajan kannattaa kuitenkin miettiä, että ehkä hänen tyttärensä on kuten muutkin parikymppiset (joita siis tähän viestiin vastanneissa esimerkkinä) ja se kunnes kuolema meidät erottaa ei ole hänenkään mielestään niin tärkeä juttu. Eli aloittajahan ei voi päättää lapsensa puolesta, että avioliiton tulee olla ns vanhan-hyvän-kestävän-aikainen, vaan lapsihan saa toteuttaa elämässään sellaista avioliittoa kuin hänen omissa tarpeissaan on.
Mä olen jo liian vanha, siksi olen päättänyt, että minä en tule yhen yhtä avioeroa elämässäni ottamaan, joten tuskin tulen yhden yhtä avioliittoakaan koskaan solmimaan. Mutta on tavallaan hienoa, että nuori polvi jaksaa edelleen elää unelmassa ikuisesta rakkaudesta ja yksiaviollisesta ihmisestä.
Jos tyttäresi on 23 vuotias ja asunut pojan/miehen kanssa jo 8 vuotta, niin HALOOOOOOO? missä isä ja äiti olivat kun sen laselle sallivat.....??????
Itse olet osasyyllinen tyttäresi tilaan. Häpeä. häpe-ä.........
Mielestäni suunnaton häpeä, ja nimenomaan kohdistuu isovanhempiin loppupeleissä. Pidä huoli sitten että kun nuorenparin avioero tulee, ei lapsen lapselta tule puuttumaan mitään.......
Mitä tässä nyt oikein voisi tehdä? No, ensinnäkin voisit ajatella miten hyvin olet tyttäresi kasvattanut. Olet tehnyt oikein hyvää työtä. Taitaa olla vastuuntuntoinen nuori nainen. Ei mikään huithapeli, työpaikka ja pitkäaikainen suhde takana. Jos hänelle ero tulee, se tulee. Se voi tulla myös pojallesikin. Ole sitten vain tukena äitinä. Aina ei itse voi mitään. Eihän kukaan voisi elää jos aina miettisi, mitä jos. Tottakai vauva muuttaa elämää, mutta olkaa hänelle tukena ja apuna. Itse olen sitä mieltä että lapset ovat vain rikastuttaneet elämääni, eivät missään nimessä pilanneet. Ihana äitini ottaa joskus lapset luokseen jotta saamme mieheni kanssa rentoutua kahden. Näin avioliittommekin kukoistaa.
Heippa Tarja!
Näin kyökkipsykologina ja kanssasi saman ikäisenä minusta huolesi on aito. Jos yrittää miettiä, miksi olet huolissasi, niin ekaksi tuli mieleeni, että olet huolehtiva äiti ja todella haluat tietysti lapsillesi kaikkea hyvää. Ehkä etkä halua heidän kokevan samoja vaikeuksia ja virheitä mitä sinä olet kokenut? Ehkä olet itse tuntenut menettäväsi lapsia saadessasi vapauden tai nuoruuden lopullisesti ja haluat nyt, että tyttäret olisivat sinua "viisaampia" ja eläisivät pidempään nuoruutta ja olisivat onnellisempia?
Minä ainakin äitinä haluaisin säästää tyttäreni kaikelta siltä murheelta, mitä itse olen kokenut. Tosin ne murheet on ihan toisenlaisia kuin liian nuorena äidiksi tulo. Itse sain hänet vasta 31-vuotiaana ja ehdin elää todella villiä ja vapaata, mahtavaa sinkkuelämää, matkustella reppu selässä ja tutustua maailman eri kolkkiin ja seurustella monen miehen kanssa ja saada siinä leikissä nokillenikin. Ei ole yhtään jäänyt harmittamaan elämättä jäänyt elämä. On mitä vanhana muistella. Mutta nyt tietty pelkään, että tytär alkaa yhtä hurjaksi kuin minä ja koluaa kaikki vaaralliset paikat, ja särkee ainakin tuhannesti sydämensä jne jne :))) Sitä vaan haluaa lapsilleen parempaa kuin itsellä on ollut. Minä toivon tyttärelleni aivan erilaista elämää kuin mitä itse halusin elää tuon ikäisenä. Tasaisempaa... =)
Tosin huoli on yleensä ihan turhaa, tyttäresi pärjää varmasti ihan hyvin. Yksi hyvä keino on ajatella, että mitä sitä itse teki saman ikäisenä...ja miten ajatteli asiat. Kumman aikuinen sitä ajatteli olevansa ja hoitavansa tilanteet mitä eteen tulee. Nuorena sitä on niin rohkea, ja niin pitääkin olla, sillä muuten ei kukaan uskaltaisi tehdä mitään, mitä nyt keski-iässä pelkää - kun tajuaa mitä kaikkea pahaa voi tapahtua. Jokaisen kuitenkin pitää aikuisena saada tehdä omat virheensä, kantaa niistä vastuu ja kulkea oma kehityspolkunsa. Toisten virheistä emme opi.
Yleensä lapset on fiksumpia kuin sitä uskoo. Mulla ainakin on tapana huolehtia turhaan. Ja olethan sinä tukena, jos hän tarvii eikös vaan? Tyttäresi tarvii sinua varmasti todella paljon kun vauva on syntynyt. Kaikkea hyvää sinulle!
itse sain esikoiseni 18vuotiaana ja hyvin olen pärjännyt. ei minulla elämä ole mennyt mitenkään väärinpäin vaikka nuorena sainkin. pieni lapseni on vain tehnyt minusta paremman ihmisen ja näin antanut jokaiseen päivään auringonpaisteen.