En jaksa enää, elämä on yhtä lukiota päivästä toiseen, joka ei anna mulle yhtään mitään, vie vaan. Olen ulkopuolinen koko koulussa ja kaikki siellä on niin helvetin vaikeaa, hirveän työn ja tuskan takana että selviän. Koulun jälkeen vain kotiin istumaan koneelle ja siinä loppupäivä. Ei riitä voimia eikä tahtoa enää mihinkään muuhun. Ei ole kavereita jotka vetäisivät ylös kotoa istumasta ja piristäisivät. Perheen kanssa tulen jotenkuten toimeen.
Kaikki on väärää, tämä koulu, paikkakunta, ihmiset joita ympärilläni on! Kaikki on niin väärää minulle. Mutta jos lähden, se on sitten kaikki taas alusta ja siellä kaikki saattaa ilmaantua vielä vääremmäksi.
Ei riitä voimia tutustua kehenkään tai aloittaa mitään harrastusta. Ja elämän "paras aika" meneillään.
Kaikki on väärää, tämä koulu, paikkakunta, ihmiset joita ympärilläni on! Kaikki on niin väärää minulle. Mutta jos lähden, se on sitten kaikki taas alusta ja siellä kaikki saattaa ilmaantua vielä vääremmäksi.
Ei riitä voimia tutustua kehenkään tai aloittaa mitään harrastusta. Ja elämän "paras aika" meneillään.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ja ota päämääräksi suuntautua sinne, mitä itse haluat . Jos noudattaa vain toisten asettamia päämääriä niin ne eivät yleensä toteudu. Itse ( olen siis aikuinen) aion mennä kerran viikossa neljäksi tunniksi kerrallaan kehitysvammaisten työkaveriksi , se antaa kummasti näköalojani omaankin tilanteeseni ja on oma päämääräni. Työkkäri yritti väkisin tarjota jotain muuta "työtä" , mutta pidin pääni. Eläkkeelle olen matkalla mielenterveyteni ongelmien vuoksi, mutta ota tämä vertaistukena.
Saanko kysyä, eikö sinulla tosiaan ole yhtään kaveria? Entä perheessäsi ketään, jonka kanssa voisit tehdä yhtään mitään muuta kuin istua koneella ja kotona?
Olen itse yliopisto-opiskelija ja kaikki nämä opiskeluvuodet olen ollut yksinäinen. Minulla on taustalla rankka lapsuus, paljon muuttoja ja kavereiden jäämistä syystä ja toisesta. Lähinnä pakoillakseni liian kipeitä muistoja, minkä vuoksi en pystynyt näihin kavereihin yhteyttä pitämään... Lukiossa aloin lopulta saada joitakin kavereita, mutta olin edelleen niin lukossa, ettei niistä tullut tarpeeksi syviä ystävyyssuhteita, jotta ne olisivat kunnolla kestäneet sen, kun muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Täällä tunsin, että olen väärällä alalla enkä viihtynyt melkein kenenkään opiskelututtuni seurassa, koska tunsin olevani erilainen. Onneksi sain pari kaveria, joista onkin tullut minulle erittäin tärkeitä!!
Yritän tässä vain kertoa, että tiedän, mitä tarkoitat, kun koet olevasi väärässä paikassa... ja kun istut päivästä toiseen vain yksin tietokoneella... Se ei kuitenkaan tee hyvää! Siksi yritän kannustaa sinua miettimään, eikö tosiaan olisi KETÄÄN, jolle voisit jutella ja ehdottaa jotain yhteistä tekemistä. Sen ei tarvitse olla mitään ihmeellistä. Ihan vaikka kävelyllä käymistä, sulkapallon tms. pelaamista, yhdessä elokuvan katsomista, konserttiin tms. lähtemistä tai mitä tahansa?? Uskon kyllä, että se tuntuu sinusta tällä hetkellä mahdottomalta, mutta mieti silti, onko se tosiaan niin. Asioihin kannattaa ja pitää puuttua, ennen kuin ne kehittyvät vaikeammiksi! Yksinäisyys ja siitä seuraava masennus yms. ovat erittäin vakavia asioita, joihin pitää puuttua! Voisitko käydä juttelemassa jollekulle tunteistasi ja epätoivoisesta olostasi? Jos tulet perheesi kanssa edes jotenkin toimeen, niin olisiko siinä joku, jonka kanssa voisit alkaa jutella ja tehdä jotain? Eteneminen parempaan lähtee aina pienin askelin.
Et ole ainoa. Itse myös lukiossa ja ympärillä vain ns koulukavereita eli sellaisia joille voi mennä puhumaan sellaista ympäripyöreää smalltalkia, kuten "moi, olipa vaikeita läksyjä, ootko tehny kurssityötä" jne. Olen todellisuudessa yksinäinen lukiossa, vaikka onkin niitä koulukavereita. Mutta se menee niin, että meitä on iso ryhmä joka hengaa välitunneilla, niin olen vain siinä mukana, kuuntelen, olen hiljaa. En ole kovin hyvä koulussa, joten hyvät numerot vaatii työtä ja jaksamista, jota harvoin löytyy. Koulun jälkeen istahdan sohvalle tv:n ääreen ja nousen sieltä kun on aika mennä nukkumaan. Viikonloppuisin sama ilman koulupäivää. Minulla ei ole oikeastaan yhtään sellaista ihmistä jota voisin pyytää vaikka leffaan viikonloppuna. Yläastekaverit ovat häipyneet enkä usko että pystyn luomaan ystävyyssuhteita lukiokavereihin.