Olen jo yli 30 vuotias, ongelma on jotta tunnen jonkunverran vihaa isääni kohtaan joidenkin hänen tekojensa tähden. En kumminkaan sitä suuttumusta kohdista häneen, näenkin häntä aika harvoin, mutta nämä ajatukset tulevat minun mieleeni lähes jokapäivä.
-En mene aivan yksityiskohtiin, mutta ne olivat sellaista oman perheen haukkumista sukulaisille,naapureille, äidin haukkumista hänen seläntakana, siskonsa puolelle menemistä aina riitatilanteessa, itsensä ja omanperheen alaslaittamista muiden silmissä.
-ei kannustamista eikä kehuja, mutta moitti milloin mistäkin!
Taas muistu mieleen kaikki ne mitä hän on sanonut kun tätä kirjoitan, ja suuttumus nousi pintaan.
-Isäni ei osaa arvostaa itseään, hän mitätöi itseänsä, se on aika rankkaa kun oma isä on tuollainen.
-Kyllähän minä häntä rakastan, mutta mitenkä tästä vihasta voisi päästä pois?
-En mene aivan yksityiskohtiin, mutta ne olivat sellaista oman perheen haukkumista sukulaisille,naapureille, äidin haukkumista hänen seläntakana, siskonsa puolelle menemistä aina riitatilanteessa, itsensä ja omanperheen alaslaittamista muiden silmissä.
-ei kannustamista eikä kehuja, mutta moitti milloin mistäkin!
Taas muistu mieleen kaikki ne mitä hän on sanonut kun tätä kirjoitan, ja suuttumus nousi pintaan.
-Isäni ei osaa arvostaa itseään, hän mitätöi itseänsä, se on aika rankkaa kun oma isä on tuollainen.
-Kyllähän minä häntä rakastan, mutta mitenkä tästä vihasta voisi päästä pois?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hmm, kovasti muistutti mun kokemaa tuo sun kirjoitus, paljon on samoja piirteitä... Oon varsinkin näin aikuisiällä tuntenut vihaa äitiäni kohtaan. Tilanne meni nii pahaksi, että jo pelkkä soitto äidiltä alko ärsyttää/vihastuttaa, vaikka asutaan niin kaukana toisistamme, että se on ainut keino pitää yhteyttä..
Sit multa viime kesänä vaan napsahti yhden puhelun aikana ja sanoin, että tunnen voimakasta vihaa menneestä jnejne.. kerroin rehellisesti missä mättää.. Ja että en osaa päästää irti niistä asioista ennen kuin saan olla vihainen.
Mun suhde äitiin on vieläkin hyytävän kylmä, mutta mua on oikeesti helpottanut se, että oon saanut rauhassa olla ja olla vihainen, ja myös niin, että mun äiti tietää sen.
Kyllä mäkin rakastan äitiäni, eikä tää tilanne toivottavasti oo mitenkään lopullinen. On mulla sitä ikävä. Musta tuntuu, että sitten kun oon valmis päästää vihasta irti, voin taas saada normaalimman suhteen häneen..Mutta vasta sitten kun olen itse siihen valmis.
Tää ei tietty toimi kaikilla. Mun äiti on tehnyt niin paljon pahaa, että tää oli melko "helppo" ratkaisu.
Ootko koskaan pystynyt tai joutunut sanomaan isällesi takas kun on tehny mieli, ootko puollustanut esim. äitiäs näissä tilanteissa? Vai onko teidän isä sulle aina ollut sellainen auktoriteetti, jolle ei vaan ryttyillä?