Kakkosvuoden kevään edetessä aloimme Tapion kanssa käydä yhä useammin ryyppäämässä. Kännissä olin rohkea ja uskalsin puhua kaikille, jopa tytöille. Niinpä tykkäsin juomisesta todella paljon ja olisin käynyt juomassa varmasti vielä useammin, ellei se olisi haitannut salilla käyntiäni. Salilla käynti muutti myös ruokavaliotani. Minun piti nyt syödä todella paljon lihaa sun muuta proteiinipitoista. Sali oli kuin pelastus kaikkeen. Se voisi estää ettei minua enää kiusattaisi ja toisaalta se tekisi kropastani paremman mallisen ja seksikkäämmän, joten minulla voisi olla vielä mahdollisuus saada naista. Yllättäen iloa ei kuitenkaan jatkunut kovin kauan. Kakkosvuoden keväällä minulla alkoivat älyttömät olkapää- ja polvikivut. Kivut kävivät välillä niin sietämättömäksi, että jouduin lopettamaan treenaamisen vähäksi aikaa. Lopulta sain varattua lääkäriin ajan. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Maata yksin kotona surullisena ilman kipuja tai treenata ja kärsiä kivut. Lopulta ahdistukseni kävi kuitenkin niin suureksi, että aloin treenata kivuista huolimatta. Ja kivuthan vaan senkuin pahenivat. Lääkäri määräsi minut fysioterapiaan, jossa fysioterapeutti sanoi ettei ollut koskaan nähnyt niin kireitä lihaksia ja antoi minulle lisäksi erilaisia liikkuvuus- ja venytysharjoitteita sekä kuminauhajumppaohjeita. Säännöllisen fysioterapian ja kuntoutuksen avulla sain olkapää- ja polvikivut hallintaani. Sen jälkeen alkoivat kuitenkin selkäkivut ja olin taas masentunut. Tuntui niin kuin en vain saisi olla onnellinen. Olisin kestänyt yksinäisyyden, jos olisin edes voinut treenata kunnolla, mutta ei.
Tällä hetkellä olen aivan älyttömän väsynyt ja tuntuu etten jaksaisi tehdä oikeastaan yhtään mitään. Koulun käynti ei kiinnosta pätkääkään, sillä asiat tuntuvat aivan vitun vaikeilta ja jotenkin olo on koko ajan vain niin väsynyt ettei jaksaisi edes yrittää. Aina kun tulen koulusta menen suoraan nukkumaan päiväunet, sillä olen niin väsynyt raskaasta koulupäivästä. Sitten vietän loppuillan joko katsellen telkkaria tai urheilemalla, sillä ei minulla ole oikein muutakaan tekemistä. Koulutehtäviä en jaksa edes yrittää enää, koska en vain yksinkertaisesti osaa niitä eikä mistään saa apua. Minulla ei ole oikeastaan ketään kaveria, jonka luona voisin käydä kylässä ja jutella niitä näitä. Tunnen oloni usein erittäin yksinäiseksi. Puran tämän pahan oloni urheilemiseen, sillä siten saan aikani kulumaan. Käyn salilla kolme – neljä kertaa viikossa ja käyn pelaamassa sählyä kerran viikossa. Sali on ollut oikeastaan ainut elämäniloni parin vuoden ajan, mutta nyt sekin ilo on mennyt, sillä olen kärsinyt pitkään selkäkivuista enkä ole pystynyt kehittymään enää, joten kiinnostus siihen harrastukseen on pikku hiljaa haihtunut olemattomiin.
Ajattelin, että voisin aloittaa uuden harrastuksen. Minua oli jo pitempään kiehtonut eri taistelulajit ja niinpä päätin aloittaa jujutsun. Olin aluksi vähän aikaa iloinen, sillä sen avulla voisin oppia tappelemaan ja se tuntui todella mukavalta ja hyödylliseltä. Mutta niin kuin aina ennenkin iloni ei kestänyt kauan. Minulla on nimittäin todella herkkä oksennusrefleksi. Kun jouduin painimaan hikisten miesten kanssa, minä usein yökkäsin ja olin lähellä oksentaa. Kaikki katsoivat aina kummissaan, että mikä minulla on hätänä ja heitin tekosyyksi, että mulla on ollut maha jo pitemmän aikaa sekaisin tai jotain vastaavaa. Aluksi ajattelin, että kyllä se menee ohi ajan kanssa, kunhan vain totun siihen. Tämä aiheutti minulle kuitenkin vain lisää stressiä. Olin aamulla koulussa ja minulla olisi sinä iltana treenit. Aloin koulussa miettiä, että pystynköhän olemaan tänään yökkäämättä tai mitä jos oikeasti oksentaisin jonkun päälle. Mitähän muut silloin ajattelisivat? Olin todella stressaantunut ja mahassa väänsi enkä sitten pystynyt syömään oikein mitään koko päivänä. Minulle oli muodostunut ikään kuin jonkinlaisia pelkotiloja. Kun lopulta illalla menin treenipaikalle, minulla oli tosi huono olo. Tuntui, että voisin oksentaa hetkellä millä hyvänsä. Kun lopulta aloitimme treenaamisen. Alkulämmittelyksi oli mattopainia – pahinta mahdollista. Kun parikseni vielä tuli sellainen lihavahko mies, joka haisi aloin yökkiä jo pelkästä ajatuksesta, että minun pitäisi painia hänen kanssaan. Sitten kun olimme aloittamassa, en edes ehtinyt koskettaa häntä, kun tunsin jo että oksennus tulisi. Nousin nopeasti pois ja juoksin salista ulos ja vessaan ja aloin oksentaa. Mitään ei tullut, sillä en ollut syönyt mitään koko päivänä. Makasin vessassa jonkun aikaa ja oloni helpotti. Sitten lähdin takaisin ja ohjaaja kysyi onko minulla huono olo. Sanoin, että on ollut jo vähän aikaa. Tämän jälkeen lopetinkin jujutsun. Taas kerran lyhytaikainen ilo oli viety minulta. Nyt minulla ei ollut enää mitään.
Tällä hetkellä olen aivan älyttömän väsynyt ja tuntuu etten jaksaisi tehdä oikeastaan yhtään mitään. Koulun käynti ei kiinnosta pätkääkään, sillä asiat tuntuvat aivan vitun vaikeilta ja jotenkin olo on koko ajan vain niin väsynyt ettei jaksaisi edes yrittää. Aina kun tulen koulusta menen suoraan nukkumaan päiväunet, sillä olen niin väsynyt raskaasta koulupäivästä. Sitten vietän loppuillan joko katsellen telkkaria tai urheilemalla, sillä ei minulla ole oikein muutakaan tekemistä. Koulutehtäviä en jaksa edes yrittää enää, koska en vain yksinkertaisesti osaa niitä eikä mistään saa apua. Minulla ei ole oikeastaan ketään kaveria, jonka luona voisin käydä kylässä ja jutella niitä näitä. Tunnen oloni usein erittäin yksinäiseksi. Puran tämän pahan oloni urheilemiseen, sillä siten saan aikani kulumaan. Käyn salilla kolme – neljä kertaa viikossa ja käyn pelaamassa sählyä kerran viikossa. Sali on ollut oikeastaan ainut elämäniloni parin vuoden ajan, mutta nyt sekin ilo on mennyt, sillä olen kärsinyt pitkään selkäkivuista enkä ole pystynyt kehittymään enää, joten kiinnostus siihen harrastukseen on pikku hiljaa haihtunut olemattomiin.
Ajattelin, että voisin aloittaa uuden harrastuksen. Minua oli jo pitempään kiehtonut eri taistelulajit ja niinpä päätin aloittaa jujutsun. Olin aluksi vähän aikaa iloinen, sillä sen avulla voisin oppia tappelemaan ja se tuntui todella mukavalta ja hyödylliseltä. Mutta niin kuin aina ennenkin iloni ei kestänyt kauan. Minulla on nimittäin todella herkkä oksennusrefleksi. Kun jouduin painimaan hikisten miesten kanssa, minä usein yökkäsin ja olin lähellä oksentaa. Kaikki katsoivat aina kummissaan, että mikä minulla on hätänä ja heitin tekosyyksi, että mulla on ollut maha jo pitemmän aikaa sekaisin tai jotain vastaavaa. Aluksi ajattelin, että kyllä se menee ohi ajan kanssa, kunhan vain totun siihen. Tämä aiheutti minulle kuitenkin vain lisää stressiä. Olin aamulla koulussa ja minulla olisi sinä iltana treenit. Aloin koulussa miettiä, että pystynköhän olemaan tänään yökkäämättä tai mitä jos oikeasti oksentaisin jonkun päälle. Mitähän muut silloin ajattelisivat? Olin todella stressaantunut ja mahassa väänsi enkä sitten pystynyt syömään oikein mitään koko päivänä. Minulle oli muodostunut ikään kuin jonkinlaisia pelkotiloja. Kun lopulta illalla menin treenipaikalle, minulla oli tosi huono olo. Tuntui, että voisin oksentaa hetkellä millä hyvänsä. Kun lopulta aloitimme treenaamisen. Alkulämmittelyksi oli mattopainia – pahinta mahdollista. Kun parikseni vielä tuli sellainen lihavahko mies, joka haisi aloin yökkiä jo pelkästä ajatuksesta, että minun pitäisi painia hänen kanssaan. Sitten kun olimme aloittamassa, en edes ehtinyt koskettaa häntä, kun tunsin jo että oksennus tulisi. Nousin nopeasti pois ja juoksin salista ulos ja vessaan ja aloin oksentaa. Mitään ei tullut, sillä en ollut syönyt mitään koko päivänä. Makasin vessassa jonkun aikaa ja oloni helpotti. Sitten lähdin takaisin ja ohjaaja kysyi onko minulla huono olo. Sanoin, että on ollut jo vähän aikaa. Tämän jälkeen lopetinkin jujutsun. Taas kerran lyhytaikainen ilo oli viety minulta. Nyt minulla ei ollut enää mitään.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.