Olen tuntenut itseni yksinäiseksi noin kolme vuotta, saman ajan olen asioinut psykologin vastaanotolla. Minulla todettiin muutama vuosi sitten myös pitkäaikainen masennus. Olen kuitenkin pysynyt yhteiskunnan menossa mukana siinä mielessä, että opiskelen ja suoriudun koulun käynnistä melko lailla hyvin.
Ahdistukseni liittyy eniten ympäröiviin ihmisiin, siihen ettei kukaan tunnu ottavan minua todesta, eikä kukaan halua tutustua minuun paremmin. Paikkakunnan vaihdon yhteydessä jotenkin vanhat ihmissuhteet pääsivät kylmenemään, eikä näillä ihmisillä enää niin sanotusti ole aikaa minulle. Jotenkin se liittyy siihen, etteivät nämä ihmiset syystä tai toisesta halua olla kanssani, koska joka kerta kun olen yhteyksissä, mitään tekemistä ei ole, mutta tapaamisista on myös vaikea sopia. Myös jutut ovat muuttuneet enemmän yleisluontoisiksi, ei ole enää ketään joka kuuntelisi henkilökohtaisia asioita.
Nyt uusi asia, jonka olen huomannut, on etten kykene enää kontrolloimaan omaa elämääni. On vaikeaa nousta aamulla pystyyn kun ei halua. Siivouksen aloittaminen on lähes mahdotonta, kun ei ole mitään syytä siivota. Sama se vaikka yskisin pölyssä, kukaan ei ole siitä juuta eikä jaata sanomassa, kun ei itseäkään se häiritse. Ruokaa en enää jaksa laittaa, liikaa vaivaa kun vähemmälläkin hääräämisellä elossa pysyy, valitettavasti. Sitten nämä ympäröivät ihmiset.. annan ilmeisesti periksi liian helpolla, koska jos joskus pitää jostain sopia, minä olen se joka joustaa. Tai joustaa ja joustaa, peruu jonkun muun menon sitten tarvittaessa, että ihmiset olisivat minuun edes tyytyväisiä. Silti en muista, koska joku olisi viimeksi minua mistään kiittänyt, sitä kun en enää osaa itselleni tehdä, enkä tunnu saavan minkäänlaista palautetta mistään muusta kuin kokeista. Nukkuminenkin on vaikeaa, kun tunnen olevani yhä syvemmällä ja syvemmällä pohjalla kuin ennen.
Eli toisin sanoen, vaikuttaa siltä, ettei ketään kiinnosta missä minä luuhaan, mitä teen tai miksi. Miksi sitten tekisin yhtään mitään kun ei ole syytä. Ei ole ketään, ketä varten, ketä miellyttää.. oma oloni ei ole ollut siedettävä vuosiin, ja nämä ajatukset oikeasti syövät sisältä. Ehkä ihminen vain on miellyttämisenhaluisen olento, ja jos koskaan ei saa kiitosta alkaa pääkin pehmetä. Voi kun olisikin joku, jolle voisi puhua, ja joka kuuntelisi, joku jota varten tätä elämää elää.. pelkkää työtä ei koko elämä voi olla, siinä menisi viimeinenkin mielekkyden ripe tästä maailmasta. Tai ainakin minun pienestä päänsisäisestä maailmasta, jonka kautta peilaan muuta, lopulta raadollistakin, maailmaa ja tätä elämää tällä pallolla.
Olisikohan kellään mitään vastaavia kokemuksia.. kaikenlaista kommenttia saa tietenkin laittaa, mutta pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä tähän aikaan illasta.
Ahdistukseni liittyy eniten ympäröiviin ihmisiin, siihen ettei kukaan tunnu ottavan minua todesta, eikä kukaan halua tutustua minuun paremmin. Paikkakunnan vaihdon yhteydessä jotenkin vanhat ihmissuhteet pääsivät kylmenemään, eikä näillä ihmisillä enää niin sanotusti ole aikaa minulle. Jotenkin se liittyy siihen, etteivät nämä ihmiset syystä tai toisesta halua olla kanssani, koska joka kerta kun olen yhteyksissä, mitään tekemistä ei ole, mutta tapaamisista on myös vaikea sopia. Myös jutut ovat muuttuneet enemmän yleisluontoisiksi, ei ole enää ketään joka kuuntelisi henkilökohtaisia asioita.
Nyt uusi asia, jonka olen huomannut, on etten kykene enää kontrolloimaan omaa elämääni. On vaikeaa nousta aamulla pystyyn kun ei halua. Siivouksen aloittaminen on lähes mahdotonta, kun ei ole mitään syytä siivota. Sama se vaikka yskisin pölyssä, kukaan ei ole siitä juuta eikä jaata sanomassa, kun ei itseäkään se häiritse. Ruokaa en enää jaksa laittaa, liikaa vaivaa kun vähemmälläkin hääräämisellä elossa pysyy, valitettavasti. Sitten nämä ympäröivät ihmiset.. annan ilmeisesti periksi liian helpolla, koska jos joskus pitää jostain sopia, minä olen se joka joustaa. Tai joustaa ja joustaa, peruu jonkun muun menon sitten tarvittaessa, että ihmiset olisivat minuun edes tyytyväisiä. Silti en muista, koska joku olisi viimeksi minua mistään kiittänyt, sitä kun en enää osaa itselleni tehdä, enkä tunnu saavan minkäänlaista palautetta mistään muusta kuin kokeista. Nukkuminenkin on vaikeaa, kun tunnen olevani yhä syvemmällä ja syvemmällä pohjalla kuin ennen.
Eli toisin sanoen, vaikuttaa siltä, ettei ketään kiinnosta missä minä luuhaan, mitä teen tai miksi. Miksi sitten tekisin yhtään mitään kun ei ole syytä. Ei ole ketään, ketä varten, ketä miellyttää.. oma oloni ei ole ollut siedettävä vuosiin, ja nämä ajatukset oikeasti syövät sisältä. Ehkä ihminen vain on miellyttämisenhaluisen olento, ja jos koskaan ei saa kiitosta alkaa pääkin pehmetä. Voi kun olisikin joku, jolle voisi puhua, ja joka kuuntelisi, joku jota varten tätä elämää elää.. pelkkää työtä ei koko elämä voi olla, siinä menisi viimeinenkin mielekkyden ripe tästä maailmasta. Tai ainakin minun pienestä päänsisäisestä maailmasta, jonka kautta peilaan muuta, lopulta raadollistakin, maailmaa ja tätä elämää tällä pallolla.
Olisikohan kellään mitään vastaavia kokemuksia.. kaikenlaista kommenttia saa tietenkin laittaa, mutta pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä tähän aikaan illasta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
"...ei ole enää ketään joka kuuntelisi henkilökohtaisia asioita...vaikuttaa siltä, ettei ketään kiinnosta missä minä luuhaan, mitä teen tai miksi. Miksi sitten tekisin yhtään mitään kun ei ole syytä. Ei ole ketään, ketä varten, ketä miellyttää.. ja nämä ajatukset oikeasti syövät sisältä."
Tämä varsinkin kovin tuttua tekstiä. Varsinkin kun ei ole ketään, joka _oikesti_ kysyisi "mitä sulle kuuluu?" ja ettei tarvitsisi vastata että kiitos hyvää.
Musta on kovin nöyryyttävää alkaa soittelemaan neljättä tai viidettä kertaa kavereille, jotka eivät vastaa. Mieluummin sitten olen yksin, mutta sekin syö sisältäpäin. Olen varma, että seuraavan kerran kun joku minua koskee/halaa, parahdan itkuun ihan siitä syystä, että joku tulee lähelle. :(
"Olen varma, että seuraavan kerran kun joku minua koskee/halaa, parahdan itkuun ihan siitä syystä, että joku tulee lähelle."
Olen miettinyt, että jos joskus pääsen treffeille, niin miten nainen mahtaa reagoida tuohon. Onko hirveä turn-off ja luuseriuden merkki, jos alkaa itkeä? Vaikka toisaalta eipä sitä paljon auta miettiä. Jos ei kelpaa niin ei kelpaa. Ehkä seuraava kerta on sitten jo pienempi shokki.
Kirjoituksesi sopii monelta osin minuunkin. Olen huomannut itsessäni juuri tuota lokeroitumista, eli aina tulee tehtyä samat asiat samalla tavalla, kun ei jaksa keksiä mitään erilaista.