Käsikirjoitukseni tapahtumat sijoittuvat kahteen eri aikaan (1980 ja 1960 luvuille.) Molemmissa ajoissa on sama päähenkilö. Nyt olen kertonut molempien vuosilukujen tapahtumia ensimmäisessä persoonassa (minä-muodossa.) Olisiko aivan outo ajatus, että kertoisinkin toisessa minä muodossa ja toisessa hän muodossa?
Kun ertäistä syistä tuntuu että niin pitäisi tehdä, mutta "saako" niin tehdä, olisiko sellainen tökeröä, en muista mitään kirjaa missä noin olisi...
Kun ertäistä syistä tuntuu että niin pitäisi tehdä, mutta "saako" niin tehdä, olisiko sellainen tökeröä, en muista mitään kirjaa missä noin olisi...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Onhan näitä kerronnan näkökulmia vaihdeltu 1900-luvun kirjallisuudessa runsaasti. Ajattele vaikkapa Faulknerin tuotantoa. Monissa viihderomaaneissa tämä oli hyvin suosittua aikanaan, eräänlainen trendi esim. Robbinsin tiiliskiviromaaneissa. Panu Rajalan Sydämenjäristyksessä kertojan aspekti vaihtuu, mutta sille ei ole mitään näkyvää syytä, jonka takia se vaikuttaa hieman kököltä.
Onko taiteella rajoja?
Onko taiteessa olemassa outoutta?
Tuskin. Kaikki on sallittua, jos sille löytyy dramaturginen peruste, eikö niin?
Usein näkökulmat paljastavat kausaliteettien idean. Syyn ja seurauksen - tietysti, mutta toisinaan ovela kirjailija voi ujuttaa peliin seurauksen syyn.
Jos siltä tuntuu, niin luota siihen alitajunnan viestiin. Ja jos se tuntuu oudolta, niin etpä ole ainakaan varastanut ideaa keneltäkään.