selittää sen tunteen? Palaan siihen yhä uudestaan mielessäni. Suljen silmäni ja ainoa ajatukseni on yksi sielu. Ehkä Platon olikin oikeassa. Ehkä maailmassa on olemassa kappaleita, jotka etsivät toisiaan. Miehiä ja naisia, jotka hapuilevat pimeydessä. Niinä hetkinä kun avaat sielusi minulle tunnen olevani vahva, kaunis ja kotona. Voiko se koskaan olla samanlaista kenenkään muun kanssa? Niin harvat saavat nähdä heikkouteni ja ennen kaikkea vahvuuteni, ja niinä hetkinä mikään ajatukseni ei tunnu vieraalta, vaan olen tässä, tässä hetkessä, juuri sellaisena kuin olen.
Miten voisin
Nainen rannalla
13812
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
tunteiden selittäminen... Se on erikoinen ominaisuus ihmisessä. Itse koen tarvetta siihen valtavasti; pohtia, miettiä ja järkeistää. Selittää kaikista näkökulmista miten voin tuntea näin yhä, kuinka kaikki muuttujat sattuivat olemaan otollisia. Aikani pyöriteltyäni näkökulmia päädyn samaan lopputulokseen: ei kaikkea voi järkeistää, ei kaikkea voi toiselle ihmiselle, varsinkaan ulkopuolisille kertoa tai selittää niin että hän ymmärtäisi. Ehkä tärkeintä on itseni kannalta käydä kaikki läpi, rationalisoida. Mutta lopputulos on sama. Jäljelle jää vain rakkaus tai sielujen tason yhteys, jonka vain se toinen osapuoli aistii kuten minä. Jäljelle jää selittämättömiä sattumia ehkä kohtalokin. Heittäytymisen vaikeutta? Toteutumattoman rakkauden kaipuuta? Pelko siitä, että hän oli vastakappaleeni ja kaikki ei mennytkään kuten oli tarkoitettu. Tämä kommenttina mielenkiintoiseen aloitukseesi. Tuntuu ( hymyilyttää) että ymmärrän mitä tarkoitat.
Ymmärrän kyllä ja ei tunteita todellakaan voi järkeistää ja rakkauden kokemus on aina yksilöllinen. Monille se on jotain aivan muuta... En koskaan odottanut kohtaavani ketään niin kaltaistani ja ensimmäiset vuodet menivätkin ihmetellessä: onko tuo todellinen, onko tuo tosissaan? Ehkä rakkauskin on eräänlainen uskon asia. Jonain päivänä sitä vain kokee herätyksen ja tietää, ettei voi palata takaisin menneeseen. Maailma on saanut värinsä.
Toteutumatton rakkauden kaipuu - tuo on aika hienosti sanottu. Ehkä sitä onkin saanut aavistuksen jostain, lupauksen, jota on jäänyt kaipaamaan. "Millaista se voisi olla?" Se on se suurin kysymys aamulla, illalla tai yöllä. Sitä on vaikea unohtaa, koska lupaus ehti kasvaa liian suureksi. Se on kuin puuntaimi, joka tulisi istuttaa maahan, jotta se voisi kasvaa suureksi ja komeaksi, korkeaksi puuksi kuten tammeksi, mutta pidätkin sen suljettuna pieneen kasvihuoneeseen. Sidot ja leikkaat juuria sekä oksia kuin bonsailta. Näyttäähän se sievältä niinkin. Tuo iloa, mutta tunnet taustalla toiveen siitä, että olisit sallinut sen vain kasvaa ja kasvaa...
Joskus illat ovat pahimpia. On liikaa aikaa ajatella ja talo ympärillä täynnä muistoja.
Illat ja joskus yötkin. Silloin, kun mielen täyttää täydellisen muiston tunnelma. Silmänräpäys, jostain hetkestä, jolloin kaikki olisi voinut muuttua. Tai mahdollisuus annettiin lähteä yhdessä eteenpäin. Ehkä kyse on juuri tuosta toteutumattomasta, mikä tuntui liian täydelliseltä ohittaa.
Joskus kun haluan uskoa kohtaloon, niin ajattelen että kyllä universumi järjestää, jos asioitten on tarkoitus tapahtuaa. Toisina päivinä kiellän kohtalon ja ajattelen kaiken olevan vain sattumaa. Kumpi tekee kaikesta arvokkaampaa? Sattuma vai kohtalo?
Muistan aina sen, kun yhtenä kesäaamun käännyin katsomaan taakseni ja näin hänen kävelevän pois päin. Se kaikki tuntui silloin elokuvan käsikirjoitukselta. Sommitellulta. Annoin hänen mennä, sillä ajattelin sen olevan parempi niin. Että ihminen saa toteuttaa omaa elämäänsä ja haaveitaan. Ne olivat olleet hyvästit, mutta kohtalon mielestä eivät vielä viimeiset. Niin monta mahdollisuutta ja niin monta valintaa - oliko yksikään niistä loppujen lopuksi oikea?
Lohdutan itseäni juuri noin eli ajattelemalla kohtalon ohjailevan meitä. Oli tarkoitettu niin, että kävin/käyn tämän kiirastulen läpi. Pieni ääni sisälläni toteaa, että kohtalo, joopa joo, mutta itsehän ohjailet sitä.
Niin tai näin.
Olen kokenut saman, näin hänen kävelevän pois ja tiesin sydämessäni, että mikään ei palaa ennalleen. Kesä oli silloinkin.
Mikään ei todellakaan palannut ennalleen, mutta toisaalta en edes yrittänyt. Se pitkä, pitkä hiljaisuus tuntui siltä kuin mikään ei olisi koskaan merkinnytkään mitään, vaikka itse kärvistelin ikävän kuudennessa helvetin piirissä. Se loukkasi aika syvästi. Koin että hän jatkoi eteenpäin, oli onnellinen ja tyytyväinen, ja minä olin vain ollut jonkinlainen väriläikkä, vaikka olisin halunnut olla koko paletti.
Turhaahan se oli pyristellä omia tunteitaan vastaan ja yhä on. Ehkä vain harvat saavat miettimään kaiken sen tarkoitusta ja kohtaloa. Elävät niin sitkeästi meissä, että tuntuu siltä kuin sille jo pitäisi löytää jokin tarkoitus. Kunnon diagnoosi.
Eteenpäin meno tai tunne siitä on elämässä tärkeää. Ensimmäiset askeleet ovat pieniä, mutta seuraavat jo varmempia ja vakaampia.
Paikallaankin voi olla, mutta tunne askelista taakse on pelottavaa...
Eteenpäin, sitä kautta uskon diagnoosin muuttuvan sivudiagnoosiksi, koska paljon "vakavampaa" merkittävää tunnerintamalla on mahdollista tapahtua. Ainakin mahdollisuus avautuu.
Kaikki vaatii aikaa, ehkä vuosia. Uskotaan eteenpäin menoon.
Todella aikuismaista kannustaa täällä siihen,että välejä ei selvitetä eikä asioita käsitellä.. Kuinkahan moni kohtaa useamman kerran rakkauden, kuinkahan moni liekki syttyy itsestään. Tämän neuvoista ei kannata välittää. Eteenpäin meno kyllä on hienoa, mutta on todella kypsän ihmisen ja tunneälykkään ihmisen käytöstä jättää asiat selvittämättä ja odottaa ihmettä.
Kädet ristissä niin makaa kuin petaa. Suosittelen harjoittelemaan parisuhdetaitoja, eikä vain jättämään kaikkea kohtalon käsiin. Mies... Aikuinen.. niinpä niin.....
Kasvu on tavoitteeni, ilman muuta :) Kaikkeahan ei tänne palstoille uskalla kertoa. Oma tarinani on se, että tunteeni olen kertonut kasvokkain hyvin selvin sanoin. Joten tekstini voi tulkita monin tavoin huomaan. Tarinani jatkuu yrityksellä selvitä kaikin voimin eteenpäin ilman häntä.
Mutta kun ei uskalla. Puuttuu rohkeus. Jos tuo toinen ei ymmärrä tai halua ymmärtää, tai haluaa ymmärtää väärin.
Rohkeus elää, siinäpä haastetta meille jokaiselle.
Voin sanoa täydestä sydämestäni olleeni rohkea, tehneeni sen mitä pystyin, enkä enempää olisi voinut tehdä. Jäi vain mahdollisuus olla. Eikä sekään huono. Mutta tein kaikkeni, enää ei tarvitse jossitella. On yksi tie, ja sen vielä käytän. Sen jälkeen sinä olet mennyt enkä tiedä, mitä sinulle koskaan merkitsin. Ellet kerro. Niin moni jättää kertomatta, sanomatta. Minä olen suoraan sanonut kaiken, ja se voi joskus olla jopa huonoksi. Mutta muuta en voi sillä en voi pettää itseäni suuren rakkauden edessä. Muuten en jaksaisi elää itseni kanssa täällä. Sillä elettävä on, ilman suurta rakkauttanikin.
Voimia muille!