Olen jo aikuinen nainen, kärsinyt tunne-elämältään epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, johon liittyy myös sekamuotoisuutta, rajatilakin diagnoosissa mainitaan.
En ole koskaan tehnyt mitään rikollista, sairauteni on näyttäytynyt impulssikontrollin menetyksinä esim. ihmissuhteissa, en ole pysynyt hiljaa tai olen lausunut väärät sanat, en siis ehdi ajatella ennen kuin sanon tai toimin.
Masennus seuraa minua tasaisin väliajoin, keskimäärin 4 kertaa vuodessa ,vakavammassa muodossaan .Mielialan vaihtelut kuuluvat jokapäiväiseen elämään.
Nuorena olin hyökäävämpi, vanhemmiten olen alkanut erakoitua, kärsin alemmuudentunteista, vihaan usien itesäni ja olen katkera vanhemmilleni.
Olin lapsena hiljainen, kiltti, pelokas. Yritin koulussakin ola näkymätön, suunnaton ujous aiheutti monia unettomia öitä, jos tiesin että joudun jollain tavoin esille koulutunnilla.
Kotona vanhempani riitelivät jatkuvasti, isäni oli suorastaan sadistinen, sekä väkivaltainen, äitini alistuva ja marttyyrimainen. Ilmapiiri kotona oli pelokas, kokoajan odotin jotain pahaa tapahtuvaksi.
Äitini oli etäinen ja tietysti vaikean avioliittonsa takia sisällä omissa ongelmissaan, muistan hänestä vain kireyden, en yhtään hymyä hänen kasvoillaan nähnyt.
Isäni otti silloin tällöin viinaa ja silloin pelkäsimme kaikki erityisen paljon.
Murrosiässä minussa tapahtui jotain kummallista, aloin uhmata vanhempiani raivokkaasti,joka johti siihen että sain entistä enemmän turpaani. Äitini syyttää edelleen minua siitä ettähän sai kuonoonsa kun tuli isän ja minun väliin.
Häpesin ruumistani ja naiseksi kasvamistani. Aloin käydä jo varhain yksin saunassa ettei minua kukaan näkisi.
Tilanne kärjistyi koko ajan ja aloin pelätä että joltain lähtee henki ja karkasin kotoa. Perääni ei haikailtu. Koulut jäivät kesken, sain satunnaisia töitä mutta kärsivällisyyteni ei kestänyt pienimpiäkään vastoinkäymisiä, joten otin aina lopputilin. minulla oli monia työpaikkoja joissa kävi samoin.
Seurutelusuhteeni noudattivat samaa kaavaa, vastoinkäyminen ja ero. En luottanut kehenkään.
Nyt aikuisena kaikkien erinäisten vaikeuksien jälkeen, sain jopa yhden lapsen kasvatettua aikuiseksi, olen joutunut sairaseläkkeelle.
Riitelin usein äitini kanssa, isän kanssa en juuri ollut yhteyksissä. Äitdin kanssa olin tekemisissä päivittäin puhelimitse ja oli pitkiäkin aikoja että meillä meni ihan hyvin mutta viime joulun aikaan tuli loppu.
Olin masentunut ja äitini jotenkin väheksyi tai jollain tavoin loukkasi minua, menin paniikkiin ja uhkasin tappaa itseni. Oli vielä lapseni syntymäpäivä. Äiti löi luurin korvaani ja kohta oli poliisit ovella. Kerroin että riitelimme ja suustani pääsi tämä lause mutta en sitä tosissani sanonut,järjestelin juuri syntymäpäiviä. Asia jäi siihen, eikä minua viety mihinkään. Soitin äidilleni ja kysyin miksei hän voinut soitaa minulle ja tarkistaa onko kaikki hyvin,miksi suoraan poliisit piti kutsua. ei vastausta.
Tästä alkoi kausi jolloin meille tuli jatkuvasti sanomista kaikesta. Lopulta äiti lakkasi pitämästä yhteyttä eikä myöskään vastaa yhteydenottoihin. Oli sisarilleni valitellut kuinka hullu olen ja nyt eivät siskotkaan enää vastaa jos yritän soittaa.
Kaksi kuukautta tätä mykkäkoulua on kulunut ja olen yrittänyt pyytää anteeksi, mikään ei auta. Joko äitini ei lue viestejäni tai sitten hän ei välitä. Ymmärtäisin jos hän olisi sanonut että haluaa esim. taukoa tai ettei halua enää olla tekemisissä kanssani mutta tämä hiljaisuus tekee minut sairaaksi. Äitini hyvin tietää että sanon joskus asioita joita en tarkoita ja pyydän aina anteeksi.
Ilmeisesti minun on nyt jotenkin sopeuduttava ajatukseen ettei minulla ole äitiä, eikä siskoja. Pahalta tuntuu, en mielestäni kuitenkaan mitään erityisen pahaa sanonut äidilleni, jotenkin tuntuu että tämä on jonkinlainen kosto tai näpäytys, koska siskonikin on vedetty tähän mukaan.
Mitä teen....odotanko vai teenkö oman päätökseni, minusta tämä ei kuitenkaan ole oikein oikeudenmukaista touhua. Ideoita...?
En ole koskaan tehnyt mitään rikollista, sairauteni on näyttäytynyt impulssikontrollin menetyksinä esim. ihmissuhteissa, en ole pysynyt hiljaa tai olen lausunut väärät sanat, en siis ehdi ajatella ennen kuin sanon tai toimin.
Masennus seuraa minua tasaisin väliajoin, keskimäärin 4 kertaa vuodessa ,vakavammassa muodossaan .Mielialan vaihtelut kuuluvat jokapäiväiseen elämään.
Nuorena olin hyökäävämpi, vanhemmiten olen alkanut erakoitua, kärsin alemmuudentunteista, vihaan usien itesäni ja olen katkera vanhemmilleni.
Olin lapsena hiljainen, kiltti, pelokas. Yritin koulussakin ola näkymätön, suunnaton ujous aiheutti monia unettomia öitä, jos tiesin että joudun jollain tavoin esille koulutunnilla.
Kotona vanhempani riitelivät jatkuvasti, isäni oli suorastaan sadistinen, sekä väkivaltainen, äitini alistuva ja marttyyrimainen. Ilmapiiri kotona oli pelokas, kokoajan odotin jotain pahaa tapahtuvaksi.
Äitini oli etäinen ja tietysti vaikean avioliittonsa takia sisällä omissa ongelmissaan, muistan hänestä vain kireyden, en yhtään hymyä hänen kasvoillaan nähnyt.
Isäni otti silloin tällöin viinaa ja silloin pelkäsimme kaikki erityisen paljon.
Murrosiässä minussa tapahtui jotain kummallista, aloin uhmata vanhempiani raivokkaasti,joka johti siihen että sain entistä enemmän turpaani. Äitini syyttää edelleen minua siitä ettähän sai kuonoonsa kun tuli isän ja minun väliin.
Häpesin ruumistani ja naiseksi kasvamistani. Aloin käydä jo varhain yksin saunassa ettei minua kukaan näkisi.
Tilanne kärjistyi koko ajan ja aloin pelätä että joltain lähtee henki ja karkasin kotoa. Perääni ei haikailtu. Koulut jäivät kesken, sain satunnaisia töitä mutta kärsivällisyyteni ei kestänyt pienimpiäkään vastoinkäymisiä, joten otin aina lopputilin. minulla oli monia työpaikkoja joissa kävi samoin.
Seurutelusuhteeni noudattivat samaa kaavaa, vastoinkäyminen ja ero. En luottanut kehenkään.
Nyt aikuisena kaikkien erinäisten vaikeuksien jälkeen, sain jopa yhden lapsen kasvatettua aikuiseksi, olen joutunut sairaseläkkeelle.
Riitelin usein äitini kanssa, isän kanssa en juuri ollut yhteyksissä. Äitdin kanssa olin tekemisissä päivittäin puhelimitse ja oli pitkiäkin aikoja että meillä meni ihan hyvin mutta viime joulun aikaan tuli loppu.
Olin masentunut ja äitini jotenkin väheksyi tai jollain tavoin loukkasi minua, menin paniikkiin ja uhkasin tappaa itseni. Oli vielä lapseni syntymäpäivä. Äiti löi luurin korvaani ja kohta oli poliisit ovella. Kerroin että riitelimme ja suustani pääsi tämä lause mutta en sitä tosissani sanonut,järjestelin juuri syntymäpäiviä. Asia jäi siihen, eikä minua viety mihinkään. Soitin äidilleni ja kysyin miksei hän voinut soitaa minulle ja tarkistaa onko kaikki hyvin,miksi suoraan poliisit piti kutsua. ei vastausta.
Tästä alkoi kausi jolloin meille tuli jatkuvasti sanomista kaikesta. Lopulta äiti lakkasi pitämästä yhteyttä eikä myöskään vastaa yhteydenottoihin. Oli sisarilleni valitellut kuinka hullu olen ja nyt eivät siskotkaan enää vastaa jos yritän soittaa.
Kaksi kuukautta tätä mykkäkoulua on kulunut ja olen yrittänyt pyytää anteeksi, mikään ei auta. Joko äitini ei lue viestejäni tai sitten hän ei välitä. Ymmärtäisin jos hän olisi sanonut että haluaa esim. taukoa tai ettei halua enää olla tekemisissä kanssani mutta tämä hiljaisuus tekee minut sairaaksi. Äitini hyvin tietää että sanon joskus asioita joita en tarkoita ja pyydän aina anteeksi.
Ilmeisesti minun on nyt jotenkin sopeuduttava ajatukseen ettei minulla ole äitiä, eikä siskoja. Pahalta tuntuu, en mielestäni kuitenkaan mitään erityisen pahaa sanonut äidilleni, jotenkin tuntuu että tämä on jonkinlainen kosto tai näpäytys, koska siskonikin on vedetty tähän mukaan.
Mitä teen....odotanko vai teenkö oman päätökseni, minusta tämä ei kuitenkaan ole oikein oikeudenmukaista touhua. Ideoita...?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Moikka
Täällä toinen "samanlainen". Alkutekstisi kotioloista ja kasvamisesta olisi voinut olla kirjoittamaani. Itselläni ei itsemurhayrityksiä tai ainakaan mitään diagnosoitua pershäiriötä, mutta teininä ilmentyi päihteidenkäyttöä, viiltelyä, vakavaa masennusta jne.
Minulla on niin päin, että jouduin jättämään täysin välit sairaalloisiin vanhempiini. Tämä suojatakseni itseäni, mutta ensisijaisesti omaa lastani. Itseasiassa asiat meni niin, että olisin ollut myöntyväinen keskusteluun ja siihen, että he olisivat hakeneet hoitoa tilanteeseensa (lapsipornoa, väkivaltaa jne), mutta koska heillä ei ollut paranemisenhalua tai tarvetta edes keskustella asiasta (se olisi pitänyt vain jättää perhesalaisuudeksi niin kuin kaikki muukin), minut jätettiin tavallaan perheestä pois. En sitten yrittänyt enää mitään, alun jälkeen, vaan annoin olla.
Se on aika kova pala nieltäväksi.
Koko muu perhe viettää pyhät yhdessä, kauniina perheenä (hehe) ja minä olen "musta lammas"/hankala lapsi kun en hyväksynyt moista -siksi joudan ulkopuolelle. Täytyy kyllä sanoa, että vain parinsadan metrin pituinen väliero samassa kylässä tuo joka päivä mieleeni asian. En vain tiedä muuta keinoa kuin koettaa käsitellä asia ja se totaalihylkääminen.
Nyt vuosia sen jälkeen, olen sitä mieltä, että jos vanhemmat tuottavat jatkuvasti sairaalloisuutta tai pahaa oloa, voi ja kannattaa miettiä välienkatkaisua. Ei perhe ole sen pyhempi kuin muutkaan suhteet.
Olen seurannut erään ystäväni taistelua vakavasti häiriöisten vanhempiensa rakkaudesta ja se on todella tuskastuttavaa - hän rikkoo itsensä lopullisesta. Lapsi-vanhempi siden saa hänet kuitenkin jatkamaan, toivomaan parannusta. Sitä ei vain tule =(
Jaksamisia, olet todella ison asian kynnyksellä.
Moi!
On edelleen kovn ristiriitainen ja katkera olo,sekin vaivaa että sanoisivat edes suoraan etteivät minua piiriinsä halua.
Tuntuu että haluavat vaan kiusata ja satuttaa hiljaisuudella.
Elämänhaluni tuntuu taas katoavan johonkin ja tunnen että olen valumassa masennukseen, nyt olisi se viimeinen hetki tehdä jotain etten sinne uppoa.
Käyn ulkona päivittäin, pakko kun on koira, jos ei sitä olisi huh huijaa.
Ehkä yritän tehdä jonkinlaisen henkisen pesäeron, joudun kuvttelemaan vastapuolen ajatukset ja sanat mutta jospa se kuitenkin helpottaisi oloani.
Yrittäisin hyväksyä että minä en enää kuulu siihen joukkoon ja sillä hyvä.
Tyytyisin tavallaan tähän ja lopettaisin odottamisen että tilanne ratkeaa, voi olla että heidän puoleltaan joskus ratkeaakin mutta tuskin minulla on sitten enää valmiuksia antaa anteeksi ja unohtaa. Eivät ne välit enää entiselleen palaudu vaikka mitä tekisi.
Olen tosiaan ison asian kynnyksellä ja haluaisin tehdä oikein mutta yksinhän en siihen pysty. Ratkaisen asian mielessäni niin hyvin kuin osaan, voi olla että ainut vaihtoehto on tosiaan yrittää unohtaa koko porukka lopullisesti.
Samoin kuin eroaisi avioliitosta. Surutyö tulee olemaan suurempi mutta jotain tässä on tehtävä
Moikka,
onhan se hiljaisuuskin yksin tapa nimenomaan "kostaa", opettaa olemaan käyttäytymättä niin, passiivis-aggressiivista tai sitten he eivät osaa/jaksa käsitellä sellaisia tilanteita (itsemurha) ja siksi perääntyvät. Toiset ihmiset eivät osaa vaikeiden kriisitilanteiden tai sairauden edessä toimia vaan vetäytyvät. Jotkut ovat jopa sitä mieltä, että sellaisessa tilanteessa olevan ihmisen pahoinvointi on heille liikaa ja he siksi "pelastavat" itsensä sotkusta. Meitä on niin monenlaisia eikä ole kovin helppoa arvailla miksi kukin toimii miten toimii.
Ymmärrän, vaikka tilanne erilainen onkin, tuskasi todella hyvin. Se on todella turhauttavaa ja pelottavaa. Onneksi sinulla on se koira josta pitää huolta ja jonka vuoksi ulkoilla - se on erittäin hyvä asia.
Voihan olla, että asianne vielä kääntyvätkin hyväksi, mutta tuli mieleeni vain tuo esimerkki ystävästäni joka edelleenkin jatkaa taistelua hänet jo 12-vuotiaana hylänneiden vanhempiensa rakkaudesta. Olisin monesti halunnut sanoa hänelle, että taistelee tuulimyllyjä vastaan, mutta jos se tarve/tunne heidän rakkaudestaan on niin voimakas - ihminen koettaa sitä hakea niin kauan kuin kokee tarpeelliseksi, ei siitä luopumiseen ole oikotietä. Se loppuu kun on valmis, siinä ei neuvot auta. Sitä paitsi hyvissä neuvoissa on vain se hyvä puoli, että niitä voi jakaa eteenpän...mutta muuta hyötyä niistä ei sitten olekaan =)
Se on sellainen jatkuva pettymyksen ja heräävän toivon kierre. En tietenkään tunne tilannettasi paremmin tai ihmisiäkään, mutta tuskaa se ei varmasti muuta, oli kyse mistä tahansa.
Surutyö on raskas siksi ettei kukaan ole oikeasti kuollut tms., joutuu vain käsittelemään sen pesäeron ja joutumisensa perheen ulkopuolelle. Siinä se kelpaamattomuuden tunne vasta jyllääkin.
Varoituksen sanana siitä, että olisi tärkeää päästä käsittelemään asiaa jossain turvallisessa suhteessa. Onko sinulla sellaisia ystäviä tai voisitko saada ihan ammattiapua siihen ? Sisään jää helposti vihaa, katkeruutta tai surua, jota ei pääse kunnolla käsittelemään (yksin) vaan se jää vaivaamaan tukahdutettuna "ei kait tässä muukaan auta kuin hyväksyä mustan lampaan rooli" - kokemuksen/ajattelun jälkeen. Se vie sinut kohti tuhoa...
En tiedä, uskon että tällainen "ero" on pahempi kuin avioero tms. Jotenkin sitä jokainen taitaa pitää vanhempiensa rakkautta automaattisena tai jotenkin pyhänä, kaiken kestävänä, ja kun näin ei ole - on hylkäämiskokemus aika voimakas.
Tärkein neuvo : älä jää yksin "hoitamaan" suruasi. Se vie sinut katoon. Tällaisissa kaikissa asioissa, oli sitten taustat mitkä tahansa, yksin on niin kovin huonossa seurassa =(
Ei kannata masentua vain sen takia, että jotkut eivät halua seuraan.
Koko suku on hyljännyt minut:-) , Joskus tietty mietin, ja itkettää, mutta en ota syitä niskoilleni, kun kerta mitään suurempaa rikosta en ole tehnyt. Lapsenarristettiin ja kiusattiin. Jos aikuisena tekee sen on asianomaisella persoonallisuushäiriö.
Ja jos on seläntakana puhumista, ilmoita, että teet rikosilmoituksen, jos sinua loukataan. Kunnianloukkaussyyte päälle. Sillä se hoituu. Psykopaatteja voi olla koko sukukin täynnä. Pidä arvokkuutesi ylhäällä. Älä välitä.
ERÄÄNÄ PÄIVÄNÄ SINÄ VAIN ET ENÄÄ VÄLITÄ HEISTÄ, ETKÄ KERJÄÄ HEIDÄN RAKKAUTTAAN JA OLET VAPAA, NIIN KÄVI MINULLE, NYT ODOTTAVAT KÄYMÄÄN MUTTA EN EHDI LASTENI JA TYÖNI TAKIA,NYT ON HEIDÄN VUORONSA KERJÄTÄ, NÄIN SE ELÄMÄ KULKEE, MITÄ TEKEE TOISILLE SEN ITSE SAA.
Entäpä jos ei ole lapsia, aviopuolisoa eikä töitä...:(
Niin, entä jos on tehty persoonallisuushäiriödiagnoosi turhaan joka myöhemmin on korjattu eikä ole omaa perhettä, töitä, yhtään ystävää ja on jo ehtinyt sairastua vaikean lapsuudessa alkaneen kroonisen masennuksen vuoksi fyysisiin sairauksiin eikä ole ketään kenen kanssa pitää yhteyttä?
Jumalan Poika, Herra Jeesus rakastaa sinua ja voi sinua auttaa. Sinun täytyy syntyä uudesti ylhäältä Jumalan lapseksi.
t. Janne
laatta (a) hotmail.fi