Olen harrastanut koko ikäni aktiivisesti urheilua. Rankan kilpaurheilu-uran lopetin kuitenkin 15-vuotiaana. Ennen 18-ikävuotta en rehellisesti ikinä ollut edes uhrannut ajatusta mahdollisille vatsamakkaroille saatika vaa'an näyttämille kiloille. Olen aina ollut luonteeltani enemmän tai vähemmän perfektionisti. ....tai ainakin pidän yllä tällaista illuusiota.
Tiedän varsin hyvin, kuten varmasti kaikki muutkin, että toisten mielipiteillä ei pitäisi olla merkitystä. Silti teen kaiken miellyttääkseni muita, oli siitä itselleni haittaa tai ei, ja saatan viettää monta tuntia juosten peilin ja vaatekaapin väliä pohtien mitä voin laittaa päälleni, etten näytä typerältä tai lihavalta.
Olen 20-vuotias, 164cm pitkä ja painan 55kg. Olen vaihetelevasti sählännyt syömisen kanssa viime kesästä asti (alkusyksystä tilanne tosin oli jo välillä parempi). En niinkään ole perillä kiloista, mutta onnistuin laihtumaan alkukesästä hetkellisetsi, toinen repäisy oli marras-joukuussa. Tällöin käytiin jo aika syvällä, voimat aivan loppu, epämääräistä huimausta löhes jatkuvasti. Saatoin paastota 5 päivää putkeen, tai syödä omenan päivässä.
Alkuvuodesta sorruin syöpöttelemään, yleensä sorrun illalla. Usein olen päivän syömättä ja illalla kurkusta alas menee esim. jogurttia, mysliä, 2 näkkileipää ja 2 leipää. Koko päivän ruokailuihin suhteutettuna siis hyvin paljon kaloreita. Heti perään kadun toimintaani silmittömän paljon, ja päätän ettei enää ikinä.
Tänä iltana join vain mehua ja teetä. Onnistuin, ja fiilis on hyvä. Tavoitteena jatkaa neste hedelmä -linjalla ainakin pari viikkoa. Katsotaan miltä kroppa näyttää sen jälkeen. Voisin syödä "terveellisiä annoksia" useasti päivässä, mutta vatsa turpoaa heti. Enkä vaan uskalla luottaa siihen, että terveellisellä ruokavaliolla paino putoaisi. Mielummin pelaan varman päälle ja lopetan kokonaan. Toimi viimeksikin.
Myönnän, että sen lisäksi että haluan tällä hyväksyntää ja haluan olla laiha, niin haen myös jollain tasolla huomiota tietyiltä ihmisiltä (en vanhemmiltani). En välttämättä halua keskustella heidän kanssaan aiheesta, mutta haluaisin silti heidän huomaavan. Haluaisin vain että joku välittäisi. Ja minun on laihduttava selvästi, jotta on joku syy miksi minusta voidaan välittää. Muuten ketään ei olemassaoloni pahemmin kiinnosta.
Olen ruumiinrakenteeltanio lihaksikas, joten laihtuminen näkyy vain vatsasta. Haluaisin myös naisellisemmat käsivarret jne. En myöskään voi sietää jalkojani, Ikävä kyllä polveni ovat rakenteeltaankin kamalat (leveät), joten painonpudotus ei välttämättä toisi täysin tyydyttävää tulosta. Yritin kirjoittaa ylös asioita, joista pidän kehossani. En saanut paperille yhtäkään. En yhtä ainoaa.
En tiedä tulevaisuudesta, nyt ainoa tavoitteeni on saada paljonpaljon massaa pois. Voi olla, että jos joku joskus huomaa pahan oloni, tilanne helpottuu?
En voi kertoa kellekään suoraan, vain yksi ystäväni tietää asiasta. Ja hänellekin oikeastaan kiellän asian, mutta silti tunnen hänen välittävän minusta. Annan kuitenkin vaikutelman, etten halua puhua asiasta, joten hänkään ei enää nosta asiaa esille. Haluaisin puhua, mutta pelkään muidenkin tajuavan että vain puran huonoa oloani syömättömyyteen ja haen huomiota.
Kiltit, älkää neuvoko hankkiutumaan hoitoon. Siihen en kykene, enkä ikinä tule kykenemään. Voin kuvitella itseni syömässä normaalisti, mutta en ikinä voisi hakeutua ammattilaisen apuun. Häpeän tätä aivan liikaa, tuntisin vain oloni uskomattoman typeräksi. Olenhan kuitenkin itse hommannut tämän tilan itselleni. Lisäksi en ikinä voisi kertoa asiasta vanhemmilleni. Elämässäni oli minulle hyvin tärkeä aikuinen (lapsuusajan valmentaja, jonka kanssa olen edelleen paljon tekemisissä), jossain suhteessa jopa vanhempiani tärkeämpi. Hän kuitenkin etääntyi minusta, ja on nyt muille ystävilleni, heidän omien sanojensa mukaan, "kuin toinen äiti". Tämä sattuu minuun, ja olisin valmis tekemään melkein mitä tahansa, jotta hän välittäisi taas. Vaikka sitten hommaamaan itseni sairaalakuntoon, jos hän vaikka tulisi sinne käymään.
Muilla vastaavia kokemuksia?
Tiedän varsin hyvin, kuten varmasti kaikki muutkin, että toisten mielipiteillä ei pitäisi olla merkitystä. Silti teen kaiken miellyttääkseni muita, oli siitä itselleni haittaa tai ei, ja saatan viettää monta tuntia juosten peilin ja vaatekaapin väliä pohtien mitä voin laittaa päälleni, etten näytä typerältä tai lihavalta.
Olen 20-vuotias, 164cm pitkä ja painan 55kg. Olen vaihetelevasti sählännyt syömisen kanssa viime kesästä asti (alkusyksystä tilanne tosin oli jo välillä parempi). En niinkään ole perillä kiloista, mutta onnistuin laihtumaan alkukesästä hetkellisetsi, toinen repäisy oli marras-joukuussa. Tällöin käytiin jo aika syvällä, voimat aivan loppu, epämääräistä huimausta löhes jatkuvasti. Saatoin paastota 5 päivää putkeen, tai syödä omenan päivässä.
Alkuvuodesta sorruin syöpöttelemään, yleensä sorrun illalla. Usein olen päivän syömättä ja illalla kurkusta alas menee esim. jogurttia, mysliä, 2 näkkileipää ja 2 leipää. Koko päivän ruokailuihin suhteutettuna siis hyvin paljon kaloreita. Heti perään kadun toimintaani silmittömän paljon, ja päätän ettei enää ikinä.
Tänä iltana join vain mehua ja teetä. Onnistuin, ja fiilis on hyvä. Tavoitteena jatkaa neste hedelmä -linjalla ainakin pari viikkoa. Katsotaan miltä kroppa näyttää sen jälkeen. Voisin syödä "terveellisiä annoksia" useasti päivässä, mutta vatsa turpoaa heti. Enkä vaan uskalla luottaa siihen, että terveellisellä ruokavaliolla paino putoaisi. Mielummin pelaan varman päälle ja lopetan kokonaan. Toimi viimeksikin.
Myönnän, että sen lisäksi että haluan tällä hyväksyntää ja haluan olla laiha, niin haen myös jollain tasolla huomiota tietyiltä ihmisiltä (en vanhemmiltani). En välttämättä halua keskustella heidän kanssaan aiheesta, mutta haluaisin silti heidän huomaavan. Haluaisin vain että joku välittäisi. Ja minun on laihduttava selvästi, jotta on joku syy miksi minusta voidaan välittää. Muuten ketään ei olemassaoloni pahemmin kiinnosta.
Olen ruumiinrakenteeltanio lihaksikas, joten laihtuminen näkyy vain vatsasta. Haluaisin myös naisellisemmat käsivarret jne. En myöskään voi sietää jalkojani, Ikävä kyllä polveni ovat rakenteeltaankin kamalat (leveät), joten painonpudotus ei välttämättä toisi täysin tyydyttävää tulosta. Yritin kirjoittaa ylös asioita, joista pidän kehossani. En saanut paperille yhtäkään. En yhtä ainoaa.
En tiedä tulevaisuudesta, nyt ainoa tavoitteeni on saada paljonpaljon massaa pois. Voi olla, että jos joku joskus huomaa pahan oloni, tilanne helpottuu?
En voi kertoa kellekään suoraan, vain yksi ystäväni tietää asiasta. Ja hänellekin oikeastaan kiellän asian, mutta silti tunnen hänen välittävän minusta. Annan kuitenkin vaikutelman, etten halua puhua asiasta, joten hänkään ei enää nosta asiaa esille. Haluaisin puhua, mutta pelkään muidenkin tajuavan että vain puran huonoa oloani syömättömyyteen ja haen huomiota.
Kiltit, älkää neuvoko hankkiutumaan hoitoon. Siihen en kykene, enkä ikinä tule kykenemään. Voin kuvitella itseni syömässä normaalisti, mutta en ikinä voisi hakeutua ammattilaisen apuun. Häpeän tätä aivan liikaa, tuntisin vain oloni uskomattoman typeräksi. Olenhan kuitenkin itse hommannut tämän tilan itselleni. Lisäksi en ikinä voisi kertoa asiasta vanhemmilleni. Elämässäni oli minulle hyvin tärkeä aikuinen (lapsuusajan valmentaja, jonka kanssa olen edelleen paljon tekemisissä), jossain suhteessa jopa vanhempiani tärkeämpi. Hän kuitenkin etääntyi minusta, ja on nyt muille ystävilleni, heidän omien sanojensa mukaan, "kuin toinen äiti". Tämä sattuu minuun, ja olisin valmis tekemään melkein mitä tahansa, jotta hän välittäisi taas. Vaikka sitten hommaamaan itseni sairaalakuntoon, jos hän vaikka tulisi sinne käymään.
Muilla vastaavia kokemuksia?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Tiedän suurinpiirtein miltä sinusta tuntuu, eikä se ole todellakaan helppoa.
Itse olen lapsesta asti harrastanut ratsastusta, ja hevosten parissa tehtyä ruumiillista työtä koska eläimet oli meillä kotona, ja niiden kanssa tehdyt työt eivät olleet teinille kevyitä, joten olen aina ollutkin fyysisesti hyvässä kunnossa ikääni nähden.
Hevostoiminnan loppuessa vanhempien eron takia, minulle jäi kammo siitä että jos lihon, kun en teekkään enää raskasta työtä päivästä toiseen, tai ratsasta vähintään kolmea hevosta päivässä (n. 4-5h kaikkinensa), ja aloin lenkkeilemään ja katsomaan mitä söin. Olin silloin pitkässä suhteessa, ja suhteen aikana sairastuin anoreksiaan. Tiesin, että oma tilanteeni oli hengenvaarallinen, mutta silti harrastin vähintään kolme tuntia rankkaa liikuntaa päivässä, ja kävin neljässä eri työpaikassa hankkimassa elantoa minulle ja kihlatulleni. Laihduin 15kg sillä, että join pelkkää vettä litratolkulla päivän aikana, ja lenkkeilin, lenkkeilin, ja lenkkeilin.
Lopulta tilanne kärjistyi siihen että lopetin syömisen vain sen takia, että näytin tolkuttoman lihavalta peilistä, eikä oma ulkonäkö kelvannut vaikka vaatteet roikkuivat päällä, ja joka ikinen luu mikä kehossani oli, paistoi läpi joka paikasta. Olin masentunut kehostani, ja keksein koko ajan uusia syitä olla syömättä, ja uusia syitä siihen, miksei ruoka ole juuri minulle hyvä asia. Minusta tuntui, että ihmiset rakastivat minua enemmän, ja pyyteettömämmin kun olin laiha, ja tunsin oloni mahtavaksi ihmisten säälivistä kommenteista "voi herranjumala kun oot laihtunut" tai "koittaisit nyt joskus syödä jotain".
Ystävät. Siinä on kultainen keskitie alkutaipaleelle paranemiseen. Itseltäni se vaati yli puoli vuotta, ennenkuin laitoin suuhuni murustakaan ruokaa, ja käytännössä jouduin opettelemaan uudelleen syömisen, ja ruuasta nauttimisen. Ystävät herättivät minut henkiin, vaikka kaikki heidän sanomansa oli minulle kuin myrkkyä sielulle, ja epäilin että he sanovat kaiken pelkästä kateudesta, eikä siitä, että he oikeasti välittävät.
Olin samanlainen kuin sinä, kerjäsin huomiota hiljaa, mutta vahvalla tavalla; syömishäiriöllä. Pyydän, puhu asiasta lähimmäisillesi. Siinä ei ole hävettävää, että haluaa huomiota läheisiltään ihmisiltä, vaan se on täysin oikeutettu ajatus, annathan sinäkin huomiota heille, ja olet lojaali heitä kohtaan! Sairastuessani olin 18 vuotias. Tällä hetkellä olen 23 vuotias, 158cm ja painan 58kg. Vaikka minulla on jenkkakahvoja, ja mahaakin, niin olen pikkuhiljaa oppinut sietämään kehoani kiloista huolimatta, kun niitä on vuosien saatossa tullut takaisin. En osaa syödä vieläkään oikein, vaan sumplin koko ajan mitä syön, ja miten syön, ja se hankaloittaa elämää pidemmän päälle.
Sinullakin on vain yksi elämä. Käytä se viisaasti, ja luota siihen että ihmiset rakastavat sinua juuri tuollaisena kuin olet, riippumatta siitä oletko laiha vai lihaksikas (lihas kun painaa aina enemmän mitä läski). Pyydä rohkeasti apua, ja kerro ajatuksesi muille, niin huomaat ettei asiasta puhuminen ole niin kamalaa. Kerroithan siitä juuri meillekin, ihan tavallisille ihmisille jotka ovat konkreettisesti sinua kuuntelemassa täällä ruutujemme takana :)
Heipsan –doing-this-for-u- !
Luin kirjoituksesi ja tuumin meidän jakacan samoja ajatuksia ja olevan hieman samanlaisessa tilanteessa. Olen 17 vuotias ja ”ongelmat” ruoan kanssa astuivat kuvioihin puolisen vuotta sitten. Oikeastaan, nyt kun tarkemmin miettii, olen tasapainoillut ruoan kanssa jo aiemmin ja toivonut laihtuvani, mutten ole tehnyt asialle silloin erikoisemmin mitään. Olen aina rakastanut ruokaa liikaa tehdänkseni asialle jotain. Mietin myös, että olenkohan mahdollisesti ”sairastanut” BED:iä sillä olen ahminut ja USEIN, katuen myöhemmin sitä, mutta ilman oksentamista.
Rakastan ruokaa edelleen, mutta nykyään tarkkailen kaloreita melko usein ja vähän aikaa laskin tarkoin päivän kalorit, tosin silloinkin niitä tuli 1600-2200 eli aika paljon. Tällä hetkellä koitan syödä mahdollisimman pienikalorisia ruokia, ja sitten kun LIIAN usein sorrun ahmimaan herkkuja ja herkkuruokia sorrun myös oksentamaan sen jälkeen. En tosin aina pysty oksentamaan silloin kun haluaisin, sillä asun vanhempieni luona.. Esimerkiksi tänään kävi niin, että yllättäen en voinutkaan toteuttaa suunnitelmaani ja nyt ei tunnu kovin hyvältä.. ! EN ole sairas, enkä koita sairastua (..kait?), mutta tunnen huonoa omaatuntoa, sillä pelkään että jään kiinni oksentamisesta, ja joku luulee että olen sairas, ja sitten saan kuulla kommentin ”miksi olet itse halunnut hankkiutua tuohon tilaan, ei sinulla ole mitään ongelmia mistä tämä voisi johtua..” Mikä on sinänsä totta, minulla on kaikki kotona tosi hyvin, ja koulussakin olen pärjännyt ja kun koulu tänä vuonna (viime syksynä) vaihtui, olen pitkästä aikaa nauttinut kouluun menemisestä ja saanut uusia kavereita! En vain tunne olevani tarpeeksi hyvä, en ole PARAS missään.. Ei ole helppoa olla ”urheilija” mutta silti se porukan huonoin ja sen lisäksi vielä joukon lyhyin ja ”pyörein”! En väitä olevani lihava, mutta olen mahakas ja haluaisin vatsastani ja jenkkakahvoistani eroon.
Olisi IHANAA mikäli voisin saada jonkun kenelle puhua asioista rehellisesti ja kertoa TASAN tarkkaan miltä minusta tuntuu, ilman että huolestuttaisin ketään. Muutama läheinen ystäväni tietää tilanteeni suunnilleen, mutta en haluaisi huolestuttaa heitä, enkä ajaa heitä tälle linjalle. Koen että osaa näistä muutamasta tilanteeni kiinnostaa aidosti, sillä he välittävät minusta, mutta osaa kiinnostaa vain hetken, sen jälkeen se on samantekevää…. Haluaisin joskus olla jollekin se tärkein enkä aina vaan se ”porukkaan kuuluva nobody”.
Anteeksi, kun viestistäni nyt tuli tämmöinen angstiviesti, mutta tunnen että jo tämä että sain kirjoitettua tilanteeni ”paperille” helpottaa minua!
salainen haave:
Angstivisti sopi aika hyvin aiheeseen, joetn eipä mitään.
Tiedän tunteen "urheilijan-paineista". Olen myös kaveripiirissä ollut aina "se urheilija". Nykyään koen olevani liian lihava ja mahakas tähän rooliin, ja häpeän ulkonäköäni.
Koulukavereiden keskuudessa en hae niinkään huomiota, haluan vain olla urheilijan roolini mukaisessa kunnossa. Harrastuskavereiden ja -ihmisten kanssa olen huomattavasti läheisempi,. Heiltä haen enemmänkin huomiota, tietysti samalla haluaisin olla laiha "kuten kaikki muutkin".
Haluaisin joskus olla jollekin se tärkein enkä aina vaan se ”porukkaan kuuluva nobody”. Tiedän niin tämän tunteen. Minulla ei niinkään ollut kavereita ala-asteella, lukiossa jo enemmän. Harrastuksen kautta olen saanut hyviä ystäviä, mutta kaverisuhdetta haittaa se, että olen heille kaikille niin kateellinen. Lähinnä ulkonäöstä, koen heidän kaikkien olevan niin paljon itseäni laihempia. Samalla nostan heidän itseni yläpuolelle, jolloin asioista puhumisesta tulee vaikeampaa.
Yhtä hyvää ystävääni varmasti kiinnostaisi (tai ainakin hän olisi valmis esittämään vuokseni) tilanteeni ja ongelmani. SIlti en kehtaa suoraan myöntää ongelmiani, vaikka samaan aikaan yritän saada hänen huomionsa pihtaamalla syömistä ja pudottamalla painoa. Haluan kai ylläpitää illuusiota siitä, etten hakisi toiminnallani huomiota, vaan tekisin sen joistain muista omista syistäni...
Kiitos viestistäsi, ihanaa (ja toisaalta surullista) kuulla miten muut ajattelevat samoin ja ovat samanlaisessa tilanteessa.
Kajastuska:
Viestisi oli paras mahdollinen palaute, jonka olisin voinut saada. Tarinasi todella kosketti, toisaalta se oli kuin omasta päästäni.
En koe olevani valmis syömään "normaalisti", mutta toivoisin kykeneväni puhumaan jollekin. Kuitenkin kun puhumisen aika koittaa, tunnen toisen ajattelevan että haen vain säälipisteitä ja kerjään huomiota. En kehtaa myöntää tätä, vaikka se olisi osittain tottakin. Edelleen tavoitteenani on päivittäin syödä mahdollisimman vähän. "voi herranjumala kun oot laihtunut" tai "koittaisit nyt joskus syödä jotain" ovat minullekin kommentteja joita tavoittelen. Niiden avulla saan jonkinlaisia konkreettisia todisteita siitä että olen onnistunut laihtumaan.
Viestisi kuitenkin herätti runsaasti ajatuksia. Kiitos
-doing-this-for-u- :
voitaisiinko me pitää tätä keskustelua täällä yllä? Tuntuu että voisin tarvita jonkun, joka tietää tilanteen ja ymmärtää ja haluaa puhua ! En ole sairas, olen vain epävarma ja epätietoinen ja tyytymätön itseeni! Kiitos vastauksestasi, se merkitsi minulle paljon! :)
Ehdottomasti!
Ja muutkin tervetuloa.
kiitos paljon! Itseasiassa voisin vastata useampiinkiin kohtiin ja ajatuksiisi noista edellisistä viesteistä! Eilen ei ollut vaan kauheasti aikaa, niin siksi vastasin vain pikasesti!
Elikkä tosiaan minulla on sama tilanne siltäkin osin, että ystävien kohdalla olen samanlainen; pidän heitä paljon kauniimpina ja laihempina, olen kateellinen! Minun tulisi päästä tästä yli, mutta en enää osaa. En ole ollut varsinaisesti koulukiusattu, mutta ala-asteen lopulla sain kuulla ''ystäviltäni'' kuinka he kaikki olivat puhuneet paskaa minusta selkäni takana ja kuinka olin ruma lehmä jonka tulisi miettiä kuinka pukeutua ja laittaa hiukset ymymym, luulisin, että tämä on osittan tämän hetken olotilani taustallaedelleen, sillä sen jälkeen olen AINA miettinyt kuinka miellyttää muita ja mitä tehdä jotta minut hyväksyttäisiin. Olen myös aina ollut se jolla ei ole poikaystävää, minkä epäilen johtuvan siitä, että en ole tarpeeksi kaunis ja laiha.
''Terveellistä syömistä'' on yritetty täälläkin, ei toimi, vatsa turpoaa aivan kuten sinäkin sanoit. Toinen syy siihen on se, että olen erittäin makeanperso ja en kestä olla syömättä herkkuja, siksi kai oksentaminen on tullut satunnaisesti kuvioon, koska pelkään lihovani ja tunnen huonoa omaatuntoa mikäli ahmin herkkuja. Paastoaminen ei minulla ole järkevää, tiedän sen itsekkin, sillä treenaan vielä melko kovasti ja tiedän että mikäli en syö, en jaksa treenata ja siitä alkava kierre ei toimi. Haluan vain niin kovasti olla joskus se kaunis, hyväkroppainen urheilija.
Ulkonäköpaineet ovat kovat, ja toivoisin edes JOSKUS kokevani sen että joku kehuisi minua kauniiksi, laihaksi, kadehtisi, edes huomioisi!
Tämän hetkinen olotila vaivaa minua paljon, en tiedä miten oloni luokittelisin, enkä tiedä mitä tehdä että voin saada oloni helpottumaan. Välillä luulen ja koen että olen laihtunut, syön enemmän ja huomaan olevani taas lähtöpisteessä. Ystäväni, ne muutamat jotka asiasta tietävät, ovat jo huomauttaneet minulle minun muuttuneen, vaikka itseni mielestä en ole muuttunut yhtään! ja he myös ''huolehtivat syömisestäni'' ja ovat huolissaan siitä että oksennan, mutta tämä huomio ei olekaan sitä mitä kaipaan, minua lähinna ahdistaa, sillä en halua olla muille vaivaksi ja en koe tämän olevan minulle ongelma, toisin kuin kaverini luulevat.. :(
ideoita, ajatuksia, kommentteja, neuvoja?
kiitos kun suostuit jatkamaan keskustelua! anteeksi jos olen liian ''angstinen'' koitan kirjoittaa hieman pirteämpiä viestejä jatkossa!
Kerrankin voin käyttää rehellisesti sanontaa "tiedän tunteen". Kuin kirjottaisit omia ajatuksiani ylös.
Itsellänikin on taipumusta valitus-viesteihin, joten ei ainakaan minua häiritse :)
Olen itse samanlainen, pyrin kaikessa miellyttämään muita; teen extra-hommia muiden puolesta, valitsen opiskelupaikan sen mukaan mitä minulta odotetaan, pyrin lähes kaikessa täydellisyyteen (ainakin asioissa jotka koskettavat muitakin kuin itseäni).
Joka päivä päätän, että tänään en syö. Tänään syön vain hedelmän ja juon vettä. Tänään syön vain lautasellisen muroja.
Ja lähes joka päivä epäonnistun tavoitteessani, oli se mikä tahansa. Yleensä iltaisin sorrun mättäämään ruokaa, syöminen "karkaa käsistä". Saatan olla päivän syömättä ja illalla syödä putkeen kaksi kulhollista jugurttia muroja, 2 näkkileipää, kaksi leipää, hedelmiä... Eli se siitä vähäkalorisesta päivästä.
Syömisen jälkeen iskee aina huono omatunto. Olisin varmasti selvinnyt ilman ruokaakin, itsehillintäni on vain säälittävän huono.
Vaikkei kukaan koskaan olekaan kummoisemmin ulkonäköäni mollannut, asetan itselleni silti kovia ulkonäköpaineita. En tiedä onko sitten urheilutaustalla suurikin vaikutus. Luultavasti myös sillä, että monet ystäväni ovat hyvin hoikkia ja urheilijan näköisiä. Itse en koe kuuluvani samaan kategoriaan. Olen myös ystäväpiirissäni se jolla ei koskaan ole ollut poikaystävää. Oli tähän syynä sitten mikä tahansa, uskon vakaasti että jos olisin laihempi niin asiat olisivat (ainakin jonkin verran) paremmin.
Omat ystäväni eivät vielä oikeastaan ole mitään huomautelleet tai huomanneet. (En ole puhunut asiasta kuin kämppikselle.) Tämä toisaalta vain laskee fiilistä, koska en ole voinut laihtua tarpeeksi jollei kukaan huomaa mitään. Tiedän että on varsin lapsellista kerjätä tällä tavoin huomiota, mutta pyrin "kompensoimaan" tilannetta sillä, että ylläpidän roolia jossa muka yrittäisin piilotella ja vähätellä ongelmaani. Vaikka tosiasiassa asia on lähes päinvastoin.
Angstiviestiä toisen perään :)
Wou. Tää on jo pelottavaa, sillä luulin eka et luen omaa viestiäni! o.o
Meidän ajatukset on niiin tosi jotenki samanlaisia...
Mitä ystäviin tulee, ja muiden miellyttämiseen; oon tosiaan aina se joka koittaa tehdä kaiken niin et auttaisin ystäviäni ja tekisin niidenki tehtävät! Aina tehdessäni valintoja mietin mitä muut sanoo tai ajattelee, en osaa ite päättää mitään. Olen myös aina asettanut itseni toisten alapuolelle niinkun säkin kerrot tekeväs. Nykyään yritän muka jo puolustella itteenikin, mutta sitten mitä tulee ulkonäköön ja ulkomuotoon, musta tuntuu etten ikinä tule pääsemään siihen mitä muut on. :(
Oon myös tavallaan ''perfektionisti''. Aina en vaan jaksa olla niin tarkka ja siisti, mut sit kaikkia tehtäviä tehdessä ja vaatteiden värejä ja kaikkea ajatellen koitan aina aatella kaiken niin täydelliseksi ja tehdä kaiken täydellisesti.
Luulisin, et molemmille meistä ulkonäköpaineisiin on suurimmalta osalta vaikuttanut langanlaihat kaverit ja urheilutausta. Maailma on julmaa. Tiedän et virtahepo ei saa itsestään ykssarvista tekemälläkään, mut silti aina kun nään jonkun kauniin ja laihan ihmisen toivon et musta vois tulla samanlainen! Tää on rankkaa. Tietysti omat ajatuksensa mukaan tuo se että kummallakaan meistä ei ole sitä poikaystävää (ja viestis perusteella oletan et sun ystävilläs on, niinkun mullakin ystävillä on ?) Alkaa pikkuhiljaa tuntua et itessä on jotain vikana kun muilla on miehiä jonoksi asti ja itsellä on niiin hiljasta että..
Syitä mulla ois laihtua miljoonia ja haluakin oikeasti löytyy, mut se ITSEKURI multa puuttuu. Oon koittanu kans jokapäivä päättää et TÄNÄÄN, tänään voin olla syömättä niin paljoo, tänään en ahmi herkkuja ja oksenna, ja joka kerta se on sitten se sama juttu. Tosin välillä oon syöny liikaa, ahdistaa ja sitten tajuan ettten voi oksentaa, koska mun vanhemmat on kotona, eikä meekkään kauppaan tai kävelylle tai minnekkään! Se tilanne on ehkä kamalin.. Tääki päivä lähti hyvin, koitin olla syömättä (okei jouduin syömään pullan aamulla, kun äiti oli leiponut enkä sitä voinut välttää) mut sitten ''söin leivän'' jonka heitin roskiin ja koulussa en syönyt juuri mitään, noh, sitten tulin kotiin ja iski se kuuluisa makean himo. Söin karkkia ja jätskiä, kaduin ja oksensin. Noh nyt illalla syöminen karkas taas käsistä PAHEMMIN kun mitä olis saanut, ja en saanu enää tilaisuutta oksentaa sitä ruokaa pois ja nyt on ihan hirveä olo. Tunnen olevani yhtä ''läski'' kun aloittaessani, ja tuntuu että en tule ikinä olemaan tarpeeksi vahva, jotta voisin olla joskus tarpeeks laiha ja kaunis. Kesäänkin on enää kaks kuukautta, se on tosi vähän! :(
Hei voisinkohan saada sun sähköpostin tai jonkun muun niin vois jutella enemmänkin?:) Ymmärrän toki jos et halua, varsinkin jos et halua paljastaa sun henkilöllisyyttäs et haluat pysyä anonyyminä, sekin käy tosi hyvin!
hei ja toivon, et sanot sit vaan jos et halua puhua yhtään enempää ku mitä täällä, mut et et katkasis tätä keskustelua kuitenkaan!:(: )
Sorry, en oo ehtiny lainkaan koneelle!
En mielellään antais mitään henk.koht- osoitetta (kaikki omalla nimellä). Voidaan kyllä pitää täällä keskustelua yllä :)
ymmärrän täysin:)
apua mulla on niin luuseri olo atm! oon syöny LIIKAA. En oo laihtunu yhtään. Peilistä kattoo yks suurensuuri tonnikeiju. Äiti näkee vaan sen mitä syön sen edessä, se ei tiedä mitä oksennan pois. Tänään se näki kun söin suklaata ja totesi et ''tolla määrällä alat lihoa, leveet kun jtn..''(en muista sitä tarkkaa kuvausta!) Oli siinä pokassa pitämistä... :D Just siks oon syöny niiden eessä, ettei ne epäilis mitään, mut silti noi sanat tuntuu pahalta..
Mun sisko näki vahingossa mun koneelta kalorilaskuri.fi:n ja kyseli et ''MITÄ IHMETTÄ mä sillä teen?!'' totesin vaan et ''se oli semmonen koulujuttu...'' Samana päivänä se näki kun söin Atrian valmiskeittoo enkä syöny ku puolikkaan niin alko heti kyseleen että miksen syö ''pientä'' keittoa kokonaan, sehän on aivan valtava!
Tarviin tätä keskustelua, jotta mulla ois joku kelle puhua, joku joka oikeesti ymmärtää ja joka ( ainakaan toivottavasti??) ei ahdistu näistä mun jutuista.. Tarvin tätä myös auttamaan mua motivaation kans ja kertomaan vinkkejä miten onnistun tässä ja saan itteni kauniiks, timmiks ja laihaks! en ainakaan tälleen miten nyt teen.. Sitäpaitsi, oon alkanut miettiin et voikohan olla et se mun oksentaminen lihottas mua..?
Ps. en tiiä ootko sä mutta kun itse ainakin olen erittäinki makean perso niin aattelin kokeilla kromitabletteja ehkäseen makeanhimoa! oon lukenu netistä et ne auttais!
pps. mikä olis joku tehokas ja (toivottavasti) nopea keino laihtua ???
Jokainen meistä on joskus typerä. Se on normaali ilmiö, ihan ok, varsinkin jos itse kykenee ymmärtämään oman typeryytensä... ja täydellisyyden keskellä koeta muistaa se.. olen huono neuvomaan :/ ainoa varma asia on se, että olet kai jotenkin yksinäinen, kaipaat huomiota toisilta... mutta eikö sitä huomiota voisi saada jotenkin toisin?
Etsipä joku naisurheilijan kuva, jossa näkyy lihaksikas kroppa. Katso, näyttääkö hän kauniille vai onko hän ruma. (bodaajia ei lasketa) MInusta lihaksikas kroppa on vahvempi ja kauniimman näköinen kuin monet muut vartalomallit, olisin sinulle varmaan kateellinen! :)
Ymmärrän sinua täysin! Itsekkin aijoin hakea huomiota tuolla tavalla, mutta minulle tulikin bulimia ja itsekuri hävisi kuin tuhka tuuleen. Ja ja lihoin n.10 kg..... ei kiva! HUOM! tuo kaikki tuli sen jälkeen kun olin syönyt vain hedelmän päivässä 3kk ajan ja liikuin kuin hullu. Ei ollu kivat oltavat, mutta ne ihmiset ne rakkaat ihmiset jotka kauhistelivat minun laihtumistani varmaan tyydyttävin aisia ikinä elämässäni! "Vähä sä oot laihtunu!" "Oot nii nätti" yms. Rakastin niitä ihmisiä ympärilläni niitä jotka olivat kateellisia, niitä jotka olivat huolissaan ja niitä joiden mielestä olin hyvän näköinen, mutta mietin aina salaa olinko minä niin kamala lihavampana (siis nyt puhutaan kumminkin normaalipainoisesta!) ja, että miksi ihmiset ovat muka kauniimpia laihempina ja sitä mietin vieläkin, mutta nyt ylpeästi kehoani en osaa kantaa todellakaan!