Sairastuin toisen lapseni syntymän jälkeen uudestaan paniikkihäiriöön. Söin puoli vuotta citalopramia, mutta lääkkeet eivät auttaneet. nyt sain uudet lääkkeet ja toivon, että ne auttaisivat. pelkään koko ajan, että koko elämäni on unta, enkä uskalla lähteä uloskaan enään, mies joutuu hoitamaan kaupassa käynnit jne. onko kellään muulla ollut paniikkihäiriö näin pahana, ettei ole kotoaan päässyt pois? ja tuo, että pelkään kaiken olevan vain unta, onko sekään sitten normaali paniikkihäiriön oire?
Unen omainen tunne
epätoivoinen äiti
3196
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Onpa ollut samanlaista eli en ole voinut mennä kauppaan, laskut jääneet maksamatta (ennen nettiyhteyksiä). On vaan sitten ollut pakko lähteä, olo on sen jälkeen kuin maratonin olisi juossut: jee mä sain käytyä kaupassa! Kokeile aluksi vaikka käydä ovella ja sellaiseen kellonaikaan että asiakkaita ei ole paljoa ja tietenkin miehen kanssa.
Unenoloinen tila voi olla väsymystä ja onhan se mullistava kokemus saada toinen lapsi ja olla heidän kanssaan.
Toivottavasti uudet lääkkeet auttavat ja pääset käymään kaupassa, ajattele niitä pieniä ihania vaatteita johon voit lapsesi pukea...
Tutulta kuulostaa! Tavallinen elämä vaatii ponnisteluja. Kauppaan on pakko mennä ku yksin elää, ja tarjousten perässä joutuu juoksemaan niin aina ei voi valita pikku kauppaa. Minuun ainakin tuo pakottaminen tehoaa kohtalaisen hyvin. Lentokoneessakin olen matkustanut peloistani huolimatta. Välillä tuntuu että katsoisi itseään sivusta, mutta kyllä ne asiat tulee hoidettua kun on pakko.
Oletko kokeillut sellaista että menisit sinne kauppaan ja ostaisit vaikka maitopurkin ja kävelisit samantien kassalle? Onnistumisen iloa sinulle, ja muista palkita itseäsi! =)
En edes jaksa paasata noista ponnisteluista ja niiden määrästä. Mikä tahansa käynti ulkomaailmassa aiheuttaa sitä, stressiä, pelkoa, ahdistusta.
Kaikki on unta. Muut ihmiset ehkä jopa kuvitelmaa, ittellä tämä johtaa juurensa siihen että jo lapsena pelkäsin muiden olevan vain ufoja tai robotteja tai jotain mikä ei ole samalla elämisen tasolla kuin minä. Niillä tuntui olevan niin helppoa. Toiset tuntuivat olevan kuin eri maailmasta. Niinkun en itte olis samaa porukkaa, tai rakennettu aivan eri palikoista.
Oon viimeaikoina miettiny tätä unen tunnetta. Vähä niinku oma tunnemaailma valtais kaiken. Se mitä tuntee unissa, hetken unelmoinneissa, leffoissa, musiikissa, mielessä tuntuu yhtä tärkeältä kuin mikä tahansa ns. reaalimaailmassa oikeaksi koettu. En tunne enempää merkitystä sillä kehuuko joku esimerkiksi minua, kuin unessa tunnettu itsevarmuus tai muu kihelmöivä hetkellinen tunne. En erota miksi pitäisi tehdä mitään, lähteä mihinkään, olla mitään, kun pään sisällä on jo niin paljon asioita, jotka tuntuvat tärkeiltä ja realistisilta. Voisin maata katuojassa ja nähdä silmäluomissa kaiken kuvitelmana ja olla yhtä tekemisen meiningissä kuin oikeasti asioita tehdessäni. Masennus vain saa todellisen tekemisen tuntumaan kuristavalta, hirveältä, joten ajatuksiin pakeneminen on vielä helpompaa.
Sitten kaikki tuntuu vainoharhoilta. Normaalilta, epänormaalilta. Kaikilla on kuvitelmia, on ne sitten yhtä vahvoja kuin omani tai ei. Elämään tarttuminen, asialle jotain tekeminen, avun hakeminen, on kuin potku. Hetkellinen, karkoittaa sen mihin yleensä uppoaa ja missä aina on. Vähän kuin pakko räpiköintiä pinnalle. Kukaan ei tunnu näkevän miten raskasta ja vaikeeta on pysyä pinnalla kun ne näkee mut siellä, ja sitten kun avun antajat, läheiset, ystävät katsovat pois päin, niin ei jaksa enää ja uppoaa taas. Sillon ku ne näkee mut niin olen pinnalla, ei ne muusta välitä. Enkä jaksa kiinnostua niiden välittämisestä muutenkaan.