Haluan kertoa oman kokemukseni, toivottavasti se auttaa teitä. :)
Lapsena ja nuorempana olin hyvin iloinen, minulla oli paljon ystäviä ja kavereita ja olin tosi onnellinen. Täytyy sanoa että elin jopa pilvilinnoissa, olin kokematon, tietämätön, en tiennyt "pahasta maailmasta".. olin siis hyvin sinut itseni kanssa, kunnes lukioon mennessäni aloin tulla yhä epävarmemmaksi ja epävarmemmaksi.. muistan kuinka lukion kolmannella luokalla aloin seurustella ja sen takia masennuin pahasti, koska en pystynyt luottamaan poikaystävääni, että hän varmasti pysyisi rinnallani. Aloin arvostaa itseäni jatkuvasti vähemmän. Aloin piiloutua vessaan, syrjäydyin, en pystynyt puhumaan. Pystyin joten kuten pitämään välit ystäviini, ainoastaan poikaystävääni ja parhaaseen ystävääni sain pidettyä läheiset välit. Muita aloin vältellä.
Asiat kehittyivät koko ajan pahemmiksi, aloin tietoisesti vältellä opiskelupaikkaani, olin tunneilla vaan kun oli pakko, joka aamu herätessäni minut valtasi epätoivo ja toive kuolemasta. Meillä meni tosi huonosti poikaystäväni kanssa, oli mennyt jo viimeisen vuoden ajan. Mutta en pystynyt eroamaan koska olin niin riippuvainen hänestä ja tunsin itseni niin yksinäiseksi. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin itseäni ja sitä että mulla oli ihan kauhea olo. Se oli karmeaa aikaa.
Viime syksy meni ihan sumussa, vaihdoin linjaa ja minulla olisi ollut mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin, mutta en pystynyt. Loin ympärilleni kuplan jonka läpi ei päässyt. Olin vain mystinen haamu joka välillä ilmestyi ruokalaan ja joskus uskalsi pukahtaa pari sanaa. Poikaystäväni kanssa meni edelleen tosi huonosti.
Mutta sitten asiat alkoivat muuttua. Poikaystäväni pakotti minua kertomaan sosiaalisten tilanteiden pelostani, ahdistuksestani ja masennuksestani vanhemmilleni. Tunsin etten ollutkaan niin yksin, vanhempani ohjasivat minut psykiatrille ja sain lääkityksen ja menin psykologille. Pian tämän jälkeen erosin poikaystävästäni koska seurustelumme oli niin pitkään ollut vain riippuvuutta toisesta. Päätin että nyt asiat muuttuu.
Masennuslääkkeet alkoivat vaikuttaa noin kuukauden jälkeen ja itsemurha-ajatukset ja pahin ahdistus lähtivät. Pystyin siis keskittymään muuhunkin kuin kuolemaan ja omaan surkeuteeni.
Päätin että nyt vain alan puhua, menisi se sitten syteen tai saveen. Keräsin kaiken rohkeuteni ja menin ruokalaan ja aloin ottaa kontaktia luokkalaisiini. Olin kiinnostunut, nauroin mukana, sanoin mitä mieleen tuli ja yritin olla rankaisematta siitä itseäni.
Nyt huomaan että alan oikeasti nauttia elämästä. En anna itseni enää elää muiden kautta, koska niin kauan vain mietin sitä että mitä muut minusta ajattelevat. Olen huomannut, että ihmiset ovat paljon kiinnostuneempia minusta kun annan vain mennä. Toki minulla on osa ajasta vielä jatkuvaa psyykkausta ja minua jännittää usein ystävienikin kanssa oleminen. Mutta mulla oikeesti on hyvä olla. perusfiilis on hyvä. En olisi vielä syksyllä todellakaan kuvitellut pääseväni tähän pisteeseen.
Eli nyt, oikeasti älkää miettikö seurauksia mitä siitä tulee jos avaatte suunne. yleensä ujot ihmiset ovat juuri niitä aidoimpia, ja aitojen ihmisten kanssa on helpointa olla. Oikeasti uskokaa itseenne, miettikää hyviä puolianne, jos esim olet hyvä kuuntelija, se on todella arvokasta. Niin moni lopettaa kuuntelemisen vaikka juttu on puolessa välissä ja se on kauheaa. Ainakin ittelleni tulee todella typerä olo siitä. Sanokaa vain mitä mieleen tulee. Ei se oo niin vaarallista. Ei keskustelussa tarvi aina olla jotenkin kauhean älykäs ja fiksu, kunhan kuuntelee toista ja toiselle tulee arvostettu olo. Ei se oo niin vakavaa.
vaikka kuinka jännittäisi PUHUKAA, aloittakaa siitä että annatte vaan mennä, aluksi se on aika kivuliasta mutta alkaa vähitellen tuottaa tuloksia.. ;) uskokaa.
hassua että mä puhun tällasia juttuja, kun joskus vielä pari kuukautta sitte ite luin näitä samoja juttuja täältä että miten päästä ujoudesta eroon.. :) mutta näin se menee.
Mulla on tietty se että mä en ennen ollut ujo ja en ehkä perusluonteeltani ole ujo, mutta tää sosiaalinen pelko ja masennus teki mut todella ujoks ja epävarmaks. joten tiedän kyllä mitä se on. Mutta oikeastaan nyt kun mietin, olen jopa tyytyväinen siihen, että minulle tuli nämä ongelmat. nyt olen niin paljon viisaampi, ymmärrän ihmisiä jotka jännittävät sosiaalisia tilanteita, masentuvat jne. Ymmärrän ylipäänsä maailmasta niin paljon enemmän.
toivottavasti autto yhtään :)
Lapsena ja nuorempana olin hyvin iloinen, minulla oli paljon ystäviä ja kavereita ja olin tosi onnellinen. Täytyy sanoa että elin jopa pilvilinnoissa, olin kokematon, tietämätön, en tiennyt "pahasta maailmasta".. olin siis hyvin sinut itseni kanssa, kunnes lukioon mennessäni aloin tulla yhä epävarmemmaksi ja epävarmemmaksi.. muistan kuinka lukion kolmannella luokalla aloin seurustella ja sen takia masennuin pahasti, koska en pystynyt luottamaan poikaystävääni, että hän varmasti pysyisi rinnallani. Aloin arvostaa itseäni jatkuvasti vähemmän. Aloin piiloutua vessaan, syrjäydyin, en pystynyt puhumaan. Pystyin joten kuten pitämään välit ystäviini, ainoastaan poikaystävääni ja parhaaseen ystävääni sain pidettyä läheiset välit. Muita aloin vältellä.
Asiat kehittyivät koko ajan pahemmiksi, aloin tietoisesti vältellä opiskelupaikkaani, olin tunneilla vaan kun oli pakko, joka aamu herätessäni minut valtasi epätoivo ja toive kuolemasta. Meillä meni tosi huonosti poikaystäväni kanssa, oli mennyt jo viimeisen vuoden ajan. Mutta en pystynyt eroamaan koska olin niin riippuvainen hänestä ja tunsin itseni niin yksinäiseksi. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin itseäni ja sitä että mulla oli ihan kauhea olo. Se oli karmeaa aikaa.
Viime syksy meni ihan sumussa, vaihdoin linjaa ja minulla olisi ollut mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin, mutta en pystynyt. Loin ympärilleni kuplan jonka läpi ei päässyt. Olin vain mystinen haamu joka välillä ilmestyi ruokalaan ja joskus uskalsi pukahtaa pari sanaa. Poikaystäväni kanssa meni edelleen tosi huonosti.
Mutta sitten asiat alkoivat muuttua. Poikaystäväni pakotti minua kertomaan sosiaalisten tilanteiden pelostani, ahdistuksestani ja masennuksestani vanhemmilleni. Tunsin etten ollutkaan niin yksin, vanhempani ohjasivat minut psykiatrille ja sain lääkityksen ja menin psykologille. Pian tämän jälkeen erosin poikaystävästäni koska seurustelumme oli niin pitkään ollut vain riippuvuutta toisesta. Päätin että nyt asiat muuttuu.
Masennuslääkkeet alkoivat vaikuttaa noin kuukauden jälkeen ja itsemurha-ajatukset ja pahin ahdistus lähtivät. Pystyin siis keskittymään muuhunkin kuin kuolemaan ja omaan surkeuteeni.
Päätin että nyt vain alan puhua, menisi se sitten syteen tai saveen. Keräsin kaiken rohkeuteni ja menin ruokalaan ja aloin ottaa kontaktia luokkalaisiini. Olin kiinnostunut, nauroin mukana, sanoin mitä mieleen tuli ja yritin olla rankaisematta siitä itseäni.
Nyt huomaan että alan oikeasti nauttia elämästä. En anna itseni enää elää muiden kautta, koska niin kauan vain mietin sitä että mitä muut minusta ajattelevat. Olen huomannut, että ihmiset ovat paljon kiinnostuneempia minusta kun annan vain mennä. Toki minulla on osa ajasta vielä jatkuvaa psyykkausta ja minua jännittää usein ystävienikin kanssa oleminen. Mutta mulla oikeesti on hyvä olla. perusfiilis on hyvä. En olisi vielä syksyllä todellakaan kuvitellut pääseväni tähän pisteeseen.
Eli nyt, oikeasti älkää miettikö seurauksia mitä siitä tulee jos avaatte suunne. yleensä ujot ihmiset ovat juuri niitä aidoimpia, ja aitojen ihmisten kanssa on helpointa olla. Oikeasti uskokaa itseenne, miettikää hyviä puolianne, jos esim olet hyvä kuuntelija, se on todella arvokasta. Niin moni lopettaa kuuntelemisen vaikka juttu on puolessa välissä ja se on kauheaa. Ainakin ittelleni tulee todella typerä olo siitä. Sanokaa vain mitä mieleen tulee. Ei se oo niin vaarallista. Ei keskustelussa tarvi aina olla jotenkin kauhean älykäs ja fiksu, kunhan kuuntelee toista ja toiselle tulee arvostettu olo. Ei se oo niin vakavaa.
vaikka kuinka jännittäisi PUHUKAA, aloittakaa siitä että annatte vaan mennä, aluksi se on aika kivuliasta mutta alkaa vähitellen tuottaa tuloksia.. ;) uskokaa.
hassua että mä puhun tällasia juttuja, kun joskus vielä pari kuukautta sitte ite luin näitä samoja juttuja täältä että miten päästä ujoudesta eroon.. :) mutta näin se menee.
Mulla on tietty se että mä en ennen ollut ujo ja en ehkä perusluonteeltani ole ujo, mutta tää sosiaalinen pelko ja masennus teki mut todella ujoks ja epävarmaks. joten tiedän kyllä mitä se on. Mutta oikeastaan nyt kun mietin, olen jopa tyytyväinen siihen, että minulle tuli nämä ongelmat. nyt olen niin paljon viisaampi, ymmärrän ihmisiä jotka jännittävät sosiaalisia tilanteita, masentuvat jne. Ymmärrän ylipäänsä maailmasta niin paljon enemmän.
toivottavasti autto yhtään :)
Vastaukset 53
Vanhimmat
Vau, hienoa että olet uskaltanut alkaa elää ja että hait viimein apua ongelmiisi. Itselläni hieman samanlainen tarina, mutta pidemmän kaavan mukaan. Nyt kymmenen vuotta jo tätä "uutta" elämää takana ja olen todella kiitollinen, että viimein avun hakemisen kautta aloin uskaltaa elää oikeasti. Tsemppia siis kaikille ujoille ja masentuneille.
Sosiaaliset pelot ovat melko yleisiä. Kummallista, että me pelkäämme omia lajitovereitamme. Minulle tuli esiin murrosiän alkaessa, että olen ujo ja arka, tuli välttämiskäyttäytymistä, koska kärsin lisäksi punastumisesta. Masennusta en huomannut, vaikka sitäkin saattoi olla taustalla. Aikuistuttuani ja mentyäni työelämään, olen lähes kaiken ajan joutunut turvautumaan ahdistusta poistaviin lääkkeisiin, myöhemmiin nykyaikaisiin masennuslääkkeisiin. Nuo masennuslääkkeet kohensivat itsetuntoni siten, että tunsin itseni varmemmaksi enkä kokenut jännitystä sosiaalissa tilanteissa. Nyt en ole vuoteen käyttänyt mielialalääkkeitä ja pikkuhiljaa alkaa jälleen arkuus vallata mieleni. Nuo nykyaikaiset masennuslääkkeet ovat kyllä tehokkaita itsetunnon pönkittäjiä. Turhaa olla "arka kuin jänis", kun voi saada helpotusta lääkkeistä ja voi siten elää normaalia elämää. Työelämässäkään ei ujoja jännittäjätyyppejä oteta vakavasti, enempikin "potkitaan päähän". Lapsuuden koti lienee jättänyt jälkensä, kun jo varhaislapsuudessa joutui kokemaan pelkoa isän riehuessa juovuspäissään, niin on ikään kuin oppinut pelkäämään, siitä ei sitten noin vain opitakaan pois, se kun on syvällä psyykessä.
Tosi hyvä että joku uskaltautuu kirjoittamaan henkilökohtaisia tuntemuksia varmasti monelle niin arasta ongelmasta.
Kuulosti melkein tarkalleen omalta tarinaltani! Uskomatonta... Itselläni myös lääkkeiden kanssa elämä tuntuu jos ns. normaalilta, kun ei ahdista niin paljon, vaikka just samoin edelleen saa itteensä psyykata jännitysten kanssa.
Olen iloinen sun puolesta ! :)
Sulla vain oli jonkinlainen masennusjakso eikä varsinaisesti mitään ujoutta. Tuosta ole oma itsesi-jutusta ei ole mitään apua niille jotaka eivät kertakaikkiaan OSAA puhua ihmisten kanssa tai eivät keksi mitään sanottavaa.
Samoin jos on oma itsensä silloin kun on hiljaa ja puhumatta, ei oikeastaan edes tykkää puhua, haluaisi vain vaikka hengata porukassa mukana hiljaa.. Silloin näille sanotaan "ole oma itsesi ja mene puhumaan niitten kanssa" - kaksi keskenään ristiriitaista ohjetta peräkkäin.
Jebaa! Sosiaalisten pitää antaa mahdollisuus myös maan hiljaiselle väelle, kaikkia ei tarvitse pakottaa hölöttämään.
Hienoa, että olet saanut itsesi kuntoon. Minullakin on ollut aivan vastaavat ongelmat, tosin ne alkoivat jo lapsena , koska koti oli niin kamala. Pääsin ongelmistani (ujous, epävarmuus, jännittäminen ym.) eroon tunnistamalla ne, työstämällä ne itse ja menemällä mukaan sosiaalisiin tilanteisiin jännityksestä ja ahdistuksesta huolimatta. Olen nykyään sosiaalinen, puheliaskin ja osaan olla rento uusien ihmisten joukossa, työpaikalla ja missä liikunkin. Psyykelääkkeitä en ole tarvinnut enkä halunnut missään tapauksessa ottaa, koska niinhin liittyy ikäviä sivuvaikutuksia ja voi tulla riippuvaiseksi ja silloin ei ole enää vapaa.
Vautsi! Upeata kuulla kuinka tilanteesi on helpottanut!
Itse kärsin myös sosiaalistentilanteiden pelosta vielä vajaa kaksi vuotta sitten.
Se oli järkyttävää aikaa..
Itselläni se ilmeni siten, että aina punastuin (minkä koin oireista kamalimmaksi), käteni ja ääneni vapisi.
Pyrin välttelemään sosiaalisia tilanteita, enkä kyennyt edes seurustelemaan.
Liikuntaa aina kovasti harrastaneena jouduin hylkäämään kaikki sellaiset liikunharrastukseni joissa jouduin olemaan muiden ihmisten kanssa tekemisissä.
Minusta tuntui etten ikinä pääsisi eroon siitä punastumisesta, jota häpesin yli kaiken.
Aina pelkäsin kauppaan menoa tai bussissa matkustamista, jos siellä sattuisin punastumaan.
Mutta tilanne helpottui kummasti, kun täytin 18-vuotta ja pääsin muuttamaan omilleni.
Sain omaa rauhaa ja itsenäistyä, sitä kautta minusta tuli paljon itsevarmempi.
Nyt minulla ei ole mitään ongelmaa ottaa kontaktia tuntemattomiin ihmisiin, nykysittäin voisin sanoa rakastavani sosiaalista kanssakäymistä!
Jos tänä päivänä satun punastumaan jossain tilanteessa, ei se todellakaan ole minulle enää maailman loppu.
Olen tajunnut sen ettei muut ihmiset kiinnitä siihen lainkaan huomiota ja jos kiinnittävät, niin mitä sitten, on mulla täällä maailmassa oikeus kulkea niiiin naamapunasena kun mua ikinä vaan sattuu huvittamaan! :)
niin ja sekin kummasti itseäni helpotti, että kerroin kärsiväni sosiaalisten tilanteiden pelosta sellaisille ihmiselle, joiden seurassa todennäköisesti olisin tullut punastumaan. :) Ja ihmiset suhtautuivat siihen todella hyvin ja ymmärtävästi, minulle ei todellakaan naurettu tai ongelmaani ei alettu "käyttään hyväksi" (mikäli muutama narsisti tuttavaa ei lasketa) niin kuin kovasti pelkäsin :)
AP, asiallasi ehkä muukin ulottovuus kuin ujous, .ujous ei yleensä tuo itsetuhokäyttäytymistä. Lisäksi ihminen on yleensä ujo alusta alkaen.. Yhtäkkiä ihminen ei muutu ujoksi)) .Ujous on luonne ja masennus ym eriasioita,, kuka selvittäisi asiaa?? Mutta, hienoa että olet vapautunut, nimim ei tohtori
Katsos kun sosiaalisten tilanteiden pelko on nimenomaan PELKOA, jota kohtaa joka ikinen päivä kun väkisilläkin joutuu tekemisiin ihmisten kanssa. Tämä pakonomainen pelko siitä että nolaa itsensä tai käykin niin, ettei saa sanottua yhtään mitään jos joku kysyy jotain, on tehokas masennuksen aiheuttaja. Se pelko on sanoinkuvaamatonta, ei pysty nukkumaan, ajattelee koko ajan eri tilanteita (esitelmät, normaali syömässä käynti koulukavereiden kanssa..) joissa voisi mokata pahasti. Eli KÄRJISTETYSTI voisi sanoa että liika ujous kyllä tuo itsetuhokäyttäytymistä.. tietenkään sos. til. pelko on paljon laajempi ja monisyisempi asia kuin pelkkä perinteinen ujous.
Omalla kohdallani ujous alkoi aika yht´äkkiä. Olin 11-ikävuoteen asti todella vilkas ja puhelias, mutta sitten aika nopeasti muutuin todella ujoksi ja hiljaiseksi. Sellainen olen ollut jo tänne asti ja ikää 35-v. Suurin syy kiusaaminen ja mollaaminen, mitä kesti ikävuodet 7-11. Tässä oli mukana oppilaat sekä opettaja. Töiden saaminen on ollut tuskaa, koska kukapa sitä liian ujoa palkkaisi ja nyt jo viimeiset 5 vuotta työttömänä. Seurustelut on jääneet, koska eipä kukaan nainen nyt ujoa ja hiljaista halua ja siitä on myös naiset maininneet. Kaverit myös pikkuhiljaa hävinneet. Tätä myöten tulleet nuo itsetuhoajatukset, joten voi sanoa, että ujous ja hiljaisuus on ne aiheuttaneet, koska niiden takia elämä on mennyt päin honkia.
Ihana kuulla että joku on päässyt noin mahtavasti tuon asian läpi! Itselleni tuli myös sos. til. pelko opiskelut aloittaessani. Nyt kolme ja puoli vuotta myöhemmin voin paaaljon paremmin ja en ole enää samalla tavalla masentunut. Itse söin puoli vuotta cipralexia (en halunnut enempää kuin vain "pakollisen" ajan) se auttoi pahimman yli, psykologi on tärkein pointti tässä asiassa, hän näkee ulkopuolisena asioita joita itse ei kykene näkemään. Tämän tuskan taipaleen aikana olen myös kasvanut henkistä mittaa parin metrin verran:) vaikeat ajathan tunnetusti kasvattaa ihmistä. Täytyy antaa kunnon pointsit sun exälle joka pakotti sinut pistämään asioita liikkumaan, itselläni ei ollut ketään joka olisi sillä tavalla kantanut minua. Itsemurha-ajatukset pakottivat minut viimein lääkäriin ja siitä alkoi toipuminen. Aurinkoista kevättä kaikille!:)
puhukaa jo jumalauta mykät, sielunne ulos, kaikki täällä on samanlaisia friikkejä, enemmän tai vähemmän XD
Sinunlaisia nimitteliöitä pitäs vetää tunti turpaan.
Sulta tuntuu löytyvän neuvo joka ongelmaan. Hae nyt ensiksi apua itsellesi, ennenkuin rupeat toisia neuvomaan.
Erittäin hyvä teksti ja kiva että olet saanut avun :) itse samaisia oireita rupesi tulemaan lukiossa,nyt jo olen 24vuotta enkä ole vielä parantunut.Psykiatrilla 3vuotta kuljin ja erilaisia lääkityksiä kokeiltiin mutta en huomannut apua joten nyt ei ole mitään,tosin alkoholi on sotkenut aika paljon,sitä on tullut käytettyä kun se on tuntunut olevan ainoa lääke joka toimii Väliaikaisesti..
Moi
Olin itsekkin UJO. En uskaltanut kertoa milipiteitäni, enkä jutella ihmisten kanssa.
Menin inttiin ja se oli elämäni parasta aikaa. Siellä opine olemaan sellainen kuin olen.
Nyt intin jälkeen uskallan mennä tilanteisiin johon en ennen ikiinä olisi edes ajatellut meneväni.
Aika yleinen luulo jännittäjillä taitaa olla,että kuvitellaan,ettei kukaan muu jännitä.
Hyvin monet ihmiset kärsii sosiaalisten tilanteiden pelosta,mutta se ei näy ulospäin läheskään niin paljon kuin jännittäjä kuvittelee.
Kun minä jännitän,musta tuntuu ettei kukaan muu jännitä yhtään.
Minä olin myös ujo ja hiljainen en oikein puhunut kenellekkään mitään.Koiran hankinta yllätti huomasin koiraa ulkoiluttaessani puhuvani aivan ventovieraiden kanssa.Siitä se lähti aina kun olin ensimmäisissä kesätyöpaikoissa tuli koirista puhe.Sitten oli helpompi keskittyä muihinkin aiheisiin.
Hieno juttu että asiat meni noin,nyt vaan kannattaisi pikkuhiljaa päästä niistä lääkkeistä eroon mikäli käytät vielä.
Ujous on mikrobien aiheuttamaa. Hankiutukaa niistä eroon, niin ei tarvitse mitään lääkkeitä. Ehdotuksena antibiootit, ravintolisät yms. Sen jälkeen olette suojattuja myös muita kroonisia tauteja vastaan.
Miksi ujoudesta pitää päästä eroon? Ei se mikään sairaus ole. Täytyykö kaikki olla samasta muotista tehty, ennen kun ne hyväksytään? Näinhän se valitettavasti on...:( Itekin ujo. Vihaan koko sanaa täytyy sanoa. Kärsiähän siitä on aina saanut kun siitä huomautellaan. Iän myötä oon paljon rohkaistunut, mutta eikai sitä nyt sentään tarvi ihan toiseksi ihmiseksi muuttua? Ei oo mahollista.
Ujoushan on hyve ja melkein kuin lupaus ihmisen kunniaakin.
kiva että olen saanut kommentteja ! :)
Arvasin että joitakin ärsyttää, että tulin tänne ujous-palstalle, mutta ajattelin että joitakin tarinani saattaa auttaa..
En tarkoittanut, että ujoudesta pitäisi päästä eroon. En todellakaan. Mutta kun niin moni täällä harmittelee omaa ujouttaan niin ei siitä muuten varmaan pääse yli kuin vain pakottamalla itsensä toimimaan ihmisten kanssa.
Mikrobeista se ujos on kiinni, linkkaan tähän mielenkiintoiseen artikkeliin, jonka kaikkien on syytä lukea.
http://www.iltasanomat.fi/terveys/Mitä kummaa Nämä bakteerit voivat muuttaa persoonallisuuttasi!/art-1288370245586.html
Bakteerit ja loiset tosiaan muuttavat persoonallisuuttasi. Jotkut bakteerit tekevät turhan iloiseksi, toiset taas kevytkenkäiseksi jne. Jos jotkin mikrobilajit tuntuvat hauskoilta, kannattaa ne säästää viimeiseksi. Esim. cipralex tehoaa parhaiten mykobakteereihin, fluoksetiini taas toksoplasmaan, ja jotkut suolistosta vapautuviin bakteerihöyryihin.
Ollaan ujo-jaaaa yhdessä, kas loisia mulla on päää-ää-ssä.
Mykobakteerit ne miii-nut tekivät iloi-seeeeksi, vuoden jälk-eeeen olin tosin jo kuooo-lllut j-aaa kuopattuu, ja täynnä tappavia pattee--jaa.
Toksoplasma tuli, toksoplasma meni, kevytkenkäääiseksi tulin, lihaaa-ksia myööö-s särk-eeee, ja päänsärkyjä on kun miljonaaa-t kudoskystaat ne siellä kypsyy-ypi, sain seeen tartunnan lihaasta, jota joskus söin...
ruonoili Jonne Loinen
No, itsehän sen päättää. Jos ujous ei haittaa, ei sitten mitään. Siinähän on paljon hyviä puolia.
Mutta jos sen kokee itselleen haittana, on hienoa että tarttuu ongelmaan ja hoitaa sen pois päiviltä.
jep jep. itselläkin sosiaalisten tilanteiden pelko. aina ollut ujo, lapsesta lähtien.
yläasteikäisenä alkoi punastelukohtaukset, niitä esiintyy vieläkin.
joskus töissä jos joku tuntemattomampi kysyy jotain, niin saatan änkyttää jonkun yhden sanan.
joskus vapinaakin esiintynyt, viimeksi eräässä juhlallisemmassa kahvitilaisuudessa viime vuoden lopulla rupesi kahvikuppi tärisemään niin että oli pakko liu'uttaa kuppi lopunmatkaa pöytää pitkin ettei läiky. kädestä vaan häviää voima eikä sitä enää hallitse.
seurustellut en ole koskaan ja baareissa en ole käynyt. tuntuu että jos menisin baariin yksin niin voisi tulla se punastumiskohtaus. jonkun seurassa mä voin mennä kyllä.
eli olen 27v mies enkä seurustellut sekuntiakaan. mistään seksistä puhumattakaan.
varmaan aika mennä lääkärille.
ajoittain olen ollut lievästi masentunutkin, eli pystyn käymään töissä ja kaupassa ja maksamaan laskut mutta niinä ajanjaksoina ei huvita tasan mikään, makaan kotona eikä päässä liiku yhtään mielipidettä yhdestäkään aiheesta.
thanks for reading.
Höm?
Luulin että viesti oli kannustusta ujoille, viestisihän oli kannustusta mielenterveysongelmista kärsiville hakea apua. Sosiaalisten tilanteiden pelko on SAIRAUS, eikä mitään pientä ujoutta. Ja kyllä kuuluu tähän sairauteen että jopa vuosiakin voi mennä tosi hyvin, mutta sitten alat taas kartella ihmisiä.
Mutta kaikesta oppii jotain, onnea siitä että olet nyt löytänyt paremman olon elämässäsi. Voit käyttää sitä paljon hyödyksi silloin kun alat taas jännittää ja pelätä.
Joo, auttoi :). Oon jo keski-ikänen ja elämäni on ollut todellakin haamuelämää, kun en ole uskaltanut olla oma itseni, olen kuunnellut muita, mutta en ole uskonut että kukaan jaksaisi kuunnella minua. Mutta päivän kerrallaan haluan muuttaa asennettani positiivisemmaksi. Olen aina ollut kova jännitämään, johtuen koti ja koulutaustasta. En koennut tulleeni nähdyksi ja arvostetuksi lapsena, joten en oppinut itsekään arvostamaan itseäni vaan aloin jännittää eri tilanteita. Aika työlästä oppia pois peloista ja jännittämisistä, mutta ei toivotonta:):).
Tosiaan aloittaja ei kertonut mitään neuvoja ujoudesta pois pääsemiseksi,vaan kertoi lääkityksen vaikutuksesta masennukseensa. Jos ihminen tuntee olonsa väsyneeksi ja haluttomaksi ja eikä oikein mikään kiinnosta,silloin hänet jo luokitellaan masentuneeksi ja lääkitys päälle. Vielä 70-80 luvulla tällainen ihminen luokiteltiin patalaiskaksi ja potku persuuksille korjasi tilanteen hetkessä. Nykyään lääketeollisuus keksii jonkun mielenterveys sairauden,johon sitten on valmiina sopivia lääkkeitä ja rahan tulo on taattua. Nykyisin trendisairauksia onkin juuri masennus,adhd ym.
Nimimerkki niinpä niin, et tainnut ymmärtää tarinaani :) Pointtini oli lähinnä että jos ujous ja epävarmuus vaivaa, mitään muuta tietä ei siitä pääsemiseen ole kuin että yrittää vain vähitellen ottaa kontaktia ihmisiin eikä koko ajan keskittyä itseen. Itsen unohtaminen on se juttu. Ainakin omalla kohdallani. Antaa vain mennä. Ja se on ollut todella vaikeaa, mutta tuottanut tulosta.
ja lääkityksestä: LÄÄKITYS AUTTOI MINUA AJATTELEMAAN MUUTAKIN KUIN JÄNNITYSTÄ, MASENNUSTA, AHDISTUNEISUUTTA, EPÄVARMUUTTA YM!! Kyllä minä tiedän, että en voi koko loppuelämääni käyttää jotain lääkitystä, lääkitys vain auttoi minua nousemaan jaloilleni ja ymmärtämään uusia asioita itsestäni, kun en esimerkiksi omia hyviä puoliani nähnyt ollenkaan. Vähitellen jätän lääkkeet pois, kun olen pystynyt rakentamaan tarpeeksi hyvän itsetunnon enkä kärsi enää jännityksestä ja epävarmuudesta. Vielä en uskalla, koska pelkään että ahdistun taas enkä pysty elämään.
Oletan, että monet ujot kärsivät samoista oireista kuin minä??? Enkä tarkoita kaikkia, enkä sitä, että pitäisi muuttua, tarkoitan niitä, joita AHDISTAA OMA UJOUTENSA!!! Ja minun kohdallani lääkitys auttoi, kun sain muutakin ajateltavaa kuin ahdistus, epätoivo ja mikä pahinta yksinäisyyden tunne joka piinasi minua jatkuvasti.
Niinpä niin:lle, voisi niin helposti kuvitella että masennusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa ei ole olemassakaan.
Emmehän hypi tuolla kuten muut hullut, ja pidä ääntä itsestämme joten meitä ei luokitella helposti ns. hulluiksi. Mutta myöskin meidän jaksamisemme on usein vähäisempää kuin ns. normaalilla ihmisellä, väsymme helpommin ihmisiin ja sitä kautta kaikkiin rutiineihin tai työhön.
Se potku persuuksille voi kyllä saada ihmisen toimimaan, mutta ongelma ei katoa sillä. Paha olo jatkuu.
Voisi luulla ettei nämä ole sairauksia, niin kauan kunnes itse sairastuu.
Oikeasti, jos vaan yhtäkkiä sinua alkaa ahdistaa ihmisten seurassa aivan järkyttävästi, et enää uskalla mennä edes kauppaan, et tahdo nähdä ketään vaan eristäytyä kokonaan, etkä löydä sille mitään järkevää syytä niin eikös se aika sairastumiselle kuulosta?
Aivan eri asia on ettei jaksa tai viitsi, kuin että ei PYSTY. Toisen ihmisen silmiin katsominenkin voi olla niin vaikeaa, että mieluummin pysyt vaan kotona neljän seinän sisällä ja pelkäät ohikulkevia ihmisiäkin kun katsot ikkunasta. Ei ole mitään laiskuutta minun mielestä, eikä ujoutta, vaan sairastumista.
olet aivan oikeassa. sille ololle ei vain VOI mitään. Eikä se mene pois jos joku sanoo että ajattele positiivisesti. On kyse ajatusmallista johon on oppinut elämän myötä. Mutta uskon että siitä voi päästä pois jos vain tekee riittävästi töitä :)
Kuinka monta masentunutta henkilöä tunnet?
En tarkoita että kuinka monta masentunutta tiedät, vaan oikeasti tunnet ja olet heidän ystävä?
Kun tuollaisia puhut niin veikkaan että heidän määränsä on pyöreä nolla.
Minäkään en sekaannu sellaisiin asioihin muka tietävänä joista en tiedä mitään.
siis kenelle tämä oli osoitettu jos saan kysyä?
http://officeimg.vo.msecnd.net/en-us/images/MB900432457.jpg
HYVÄÄ KEVÄTTÄ SINULLE!
juo piimää se helpottaa...
Se on kamalaa, jos ja kun pelot rajoittavat elämää, kokemusta on. Olen saanut suuren avun kirjoittamalla tukinettiin ja sitä kautta uskallan puhua myös pikkuhiljaa muillekin. En kuitenkaan halua ujoudesta eroon, vaan pahimmista peloista. Hassua on, että jännitän eniten muita ujoja ihmisiä, ehkä siksi että heidän kanssa on suurin pelko tulla näkyväksi ja hyväksytyksi omana itsenäni :) En siis pelkää kaupassakäyntiä (enää, sellainenkin jakso oli) ja ihmisten lyhyttä kohtaamista.
Tärkeintä itselle on, ettei vaadi liikoja - hyväksyn ujouteni ja jopa arvostan sitä, mutta haluan myös pienillä askelilla uskaltaa aitoon läheisyyteen ihmisten kanssa. Paljonhan lapsuuden suhteet asiaan vaikuttavat, niitä työstän myös terapiassa ja se tuntuu kannattavalta :) . Ettei enää kantaisi menneisyyden pelkoja, vaan eläisi tässä hetkessä...
Suosittelen Keltikangas-Järvisen kirjaa Temperamentti, ihmisen yksilöllisyys ja Valtavaaran kirjoja kiltteydestä.
Minulla on ollut mitä ihmeellisimpiä pelkoja. Varmasti lapsuuden turvattomuus vaikuttaa haitallisesti nyt aikuisena. Aika paljon elämääni on kutistanut ja kaventanut sanoinmittaamaton häpeä ja syyllisyys asioista, joita en ole edes tehnyt. Jopa onnistuneesta suorituksesta olen tuntenut syyllisyyttä, kun isäni iskosti minulle etten osaa, etten pärjää. On todella vaikeaa muuttaa ajatuskuvioitaan positiiviseksi, jos on saanut kuulla ja jopa fyysisesti tuntea, että on uhkaavaa ja rangaistavaa iloita tai onnistua ja siitä voi seurata pahaa ja jotain nöyryyttävää. Minulle positiiviset tilanteet ja kokemukset ovat olleet pelottavimpia, vaikka kaipaankin positiivisia kokemuksia. Että minua ei kiusata, nöyryytetä siitä että iloitsen ja nautin jostakin. Häpeästä ja syyllisyydesta olen lukenut paljonkin. Mutta tiedosta huolimatta en ole vielä päässyt vapautumaan täysin peloista ja paniikki-oireista. Ei ole mitään niin kamalaa, kun tuntuu kuin olisi elävänä kuollut, ts. haamu. Olen jo uskaltanut olla näkyvä, ainakin hetkittäin ja huomannut ettei kukaan tartu tukkaan eikä iso koura rankaise. Ja olen uskaltanut tuntea hyviä tunteita, kuten iloa:). Ei siis elämä vain kärsimystä.
Olin ujo kunnes tajusin että saankin olla ujo, eikä sitä tarvitse salata eikä hävetä. Aloin sanoa ääneen ystävilleni, että olen ujo, hiljainen tai jännitän, ja huomasin että he eivät vaatineetkaan minulta muuta. Sain olla seurassa se hiljainen, kun olin kertonut olevani hiljainen. Jossain vaiheessa ymmärsin että ujous ei ole mikään paha ominaisuus, me ihmiset vaan ollaan omanlaisiamme jokainen. Aloin olla rohkeasti ujo, enkä antanut sen estää olemasta muitten kanssa.
Pikkuhiljaa ujouteni on menettänyt merkityksensä. En ahdistu enkä edes ajattele koko asiaa, vaikka olenkin seurassa muita hiljaisempi enkä mitenkään esillä ja etunenässä. En haluaisikaan olla joukon keskipiste tai äänekäs johtaja, on mukavampi jäädä vähän sivummalle. Ajattelen että saan olla ujo ja olen hyvä juuri tämmöisenä kuin olen.
Ujot ihmiset ovat ihania. Eivät aina äänessä ja ystävinä kultaakin kalliimpia :)
Eihän ujous ole mikään sairaus tai vamma. On aivan eri asia se, että pelkää sosiaalisia tilanteita niin, että kaupassa käyntikin saa sydämen hyppimään. Ei uskalla osallistua mihinkään, missä on ihmisiä, on siis välttämiskäyttäytymistä. Se on tosi traumaattista ihmiselle. Onneksi on lääkehoitoa saatavilla ja sitä kautta elämän laatu paranee.
Kiinnoistaisko seksiseura ? Mulla on isot D-kupin rinnat ;)
Juu ...olin ujo,mutta opettelin puhumaan ja kun nyt puhun niin sekään ei ole hyvä ..että sitä vaan kysyn?????
Mulla oli paljon ongelmia ujouden, arkuuden ja kaikenlaisen sosiaalisen heikkouden kanssa. Ylirempseänä kännipäissään, arjessa tuskin saaden ääntä kuuluville jos piti työpalaverissa esiintyä. Tai "parempina päivinä" onnistuen hiukan tärkeillen olemaan avoimempi kuin yleensä.. Vanhempien ja sukulaisten seurassa ihan hiukan parantaen tyyliä, vaikka silloinkin tuli usein mietittyä jälkeenpäin että olisin voinu sanoa.. että justiisa.
En sitten ottanut koskaan niitä lääkkeitä, joita yksi tohtori joskus kirjoitti mielialan kohentajiksi.
Asiat parantuivat SELVÄSTI ja ilmeisen pysyvästi siitä päivästä lähtien kun muutin lopullisesti pois Suomesta.
Mitä voimme päätellä tästä? Surkeaa.
tänä aamuna aamu tv:ssä oli tunnekouluttaja nainen, joka kerto itsekkin olevansa ujo.
Hän oli niin luonnollisen oloinen, kuin joku laheinen sukulainen, tunnistin omia piirteitä hänessä.
Minusta röyhkeät ihmiset ja liian itsevarmat ovat suorastaan ahdistavia, on tullutki mieleen, et ujot on paljon inhimillisempiä.
Ujoutta ei kannata poistaa ainakaan liialla alkholilla, silloin käy päinvastoin, jää todella yksin.
Tärkeintä on hyväksyä itsensä ja ei tarvii pyydellä anteeksi, että on ujo.
Suomalaiset on ujoja, se on geeneissä.
ujous on hyvä ominaisuus ihmisessä. ujot naiset on söpöjä ja mielenkiintoisia ihmisiä kun niihin pääsee tutustumaan paremmin. itse ainakin haluisin mielummin hiljaisen naisen kun sellaisen joka puhuu jokaiselle vastaantulijalle jotain. yleensä nämä hiljaiset naiset ovat muutenkin kiltimpiä ja niitten kanssa on varmasti helpompi alkaa seurustelemaankin koska ei tarvi pelätä että nainen puhuu jokaiselle vastaan tulevalle miehelle jotain.
"ei tarvi pelätä että nainen puhuu jokaiselle vastaan tulevalle miehelle jotain"
Olet sairaanloisen mustasukkaista tyyppiä jos valitset ujon naiset siksi koska nainen ei uskalla puhua muille miehille! Kuka nainen muka alkaa puhumaan jokaiselle vastaatulevalle miehelle? Eikö nainen siis saa puhua muille miehille?Tutkituta ihmeessä pääsi.
Hmmmm..Kuulostaa tutulta tarinalta. Itse olin spontaani ja luonteva lapsena, mutta toiseen kaupunkiin muutettuamme muutuin ujommaksi. Meillä oli kotona väkivaltaa ja koska vanhemmat olivat niin väsyneitä, meidän lasten ei annettu näyttää negatiivisia tunteita.
Luulin, että minun täytyy "ostaa" muiden hyväksyntä miellyttämällä muita. Olin myös hyvin arka. Se, ettei saa olla oma itsensä vaan täytyy palvelijan tavoin jatkuvasti miellyttää, on loppujen lopuksi hyvin raskasta. Lopuksi olin niin täynnä jatkuvaa miellyttämistä, että eristäydyin muista. Mieluummin olin yksin ja oma itseni. Tätä kesti monta vuotta. Onneksi yläasteella löysin kavereita, joiden seurassa oli ihan mukavaa. Kuitenkin käytökseni ei ollut ollenkaan omaa itseäni vaan teeskentelin vieläkin aika tavalla. En halunnut olla kavereiden seurassa kuin korkeintaan kerran viikossa. Sen enempää en jaksanut/halunnut miellyttää.
Alkoholisti-isäni taholta tullut syyllistäminen ja väkivallan uhka aiheuttivat keskivaikean masennuksen siinä parikymppisenä. Sen läpikäytäni olen oppinut kunnioittamaan itseäni ja olen oppinut, että minullakin on oikeus olla oma itseni ja että on oikeus asettaa omat rajat (jatkuvaa väkivaltaa en hyväksy vaikka kuinka kyse olisi alkoholismista tai sairaudesta). Vieläkin on tekemistä tuon liiallisen kiltteyden kanssa, mutta nyt uskallan olla jo suunnilleen oma itseni ja luottaa siihen, että saatan olla hyvä tyyppi vaikken aina miellytäkään.
Kuitenkin alkoi ärsyttää tässäkin viestiketjussa esiin tulleet väitteet siitä, jotta ujot olisivat jotenkin kiltimpiä. Joskus tilanne voi olla jopa päin vastoin. Kiltin ihmisen sisällä saattaa olla todella paljon patoutunutta katkeruutta, jota hän ei ole pystynyt purkamaan koska ei anna itselleen lupaa näyttää tunteitaan.
Mutta tuosta ujoudesta, joskus alle parikymppisenä se oli niin ihmeen tärkeää, että on hyväksyttävä muiden silmissä. Murehti ihan liikaa että mitä muut ajattelevat. Ehkäpä näin hiukka vanhempana on tullut välinpitämättömämmäksi ja sisältäpäin ohjautuvaksi, ei anna muiden mielipiteiden samoissa määrin määrittää omaa arvoaan. Ehkä sitä nuorena ottaa itsensä liian vakavasti ja vasta vanhempana osaa rentoutua itsetunnon kasvaessa?
Joskus ujot ihmiset tuppaavat ajattelemaan liian minäkeskeisesti. "Mitäköhän nuo tytöt tuolla juttelevat, puhuvat varmaan pahaa _minusta_". Mitäköhän tuo vastaantuleva hymyilevä tyyppi miettii, nauraa varmaan _minulle_". Tämä kuulostaa aika pahalta, mutta loppujen lopuksi aika harvaa ihmistä kiinnostaa sinun olemassaolosi (ja harvaa ihmistä kiinnostaa minun olemassaoloni). Muistatko itse jokaisen hetken, jolloin joku on hiukka mokannut esmes esitelmää pitäessään?
Toivotan ujoille kuitenkin tsemppiä. Nykyään kun täytyy olla niin dynaaminen, osata markkinoida itseään, olla hyvä tyyppi, supersosiaalinen ym. ym.
mul on ollu jo kauan sos. tilanteiden pelko. Lapsena olin vielä sosiaalinen, tosin hieman ujo ja tosi herkkä, mutta puhelias ja nauravainen. Mutta muistan vieläkin sen hetken, kun yksillä synttäreillä (oisiko ollut sitten 8v tai jotain vastaavaa), puhalsin juuri kakun kynttilöitä ja nautin huomiosta, kun siskoni sanoi "sä oot aivan punainen! menin katsomaan peilistä, ja tämä siskoni huomauttama punastumiseni oli hävinnyt.. mutta se oli jotenkin niin mieleenpainuva juttu, että se alkoi toistua.. ja joka ikinen kerta sisarukseni kiusasivat minua, jopa yrittivät saada mut aina punastumaan, silloinkin kun en muistanut koko asiaa. tätä tapahtui erityisesti ruokapöydässä. punastelu siis paheni tän seurauksena ja lopulta sain traumat punastelusta tai paremminkin siitä, kuinka kaikki huomautteli mulle siitä. Silloin aloin jo välttelemään melkein kaikkia sosiaalisia tilanteita, erityisesti syömistä muiden kanssa yhdessä. koulunkäynti oli ahdistavaa jo ala- asteella tämän takia. Minulla oli kyl lapsuudessa muitakin ongelmia, vanhempien ongelmien takia huostaanotto n. 11vuotiaana. Punastelusta huomauttelu jätti minuun pysyvät arvet.. ja se luultavimmin johti tähän sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Punastelu on helpottanut, vaikka vieläkin mietin sitä silloin tällöin ja se vaikuttaa elämääni vieläkin hieman. Sen sijaan sosiaalisten tilanteiden pelko on vain pahentunut niin, että nyt, 18 vuotiaana en ole vuoteen pystynyt käymään koulussa tän sosiaalisten tilanteiden pelon takia. Sitä ennenkin koulussa oli siis todella ahdistavaa, mutta viimeisen vuoden aikana se oli niin sietämätöntä, etten vain pystynyt enää menemään kouluun. Siihen vaikutti myös se, että masennuin alkusyksystä, jolloin päivät meni yleensä sängyssä maatessa ja itsemurhaa hautoessa. Piristyin kuitenkin jossain välissä, osaksi uuden seurustelu suhteen avulla, mutta koulussa en voinut vieläkään käydä. Kohta alkaisi taas uusi jakso, jolle olen jo hankkinut koulukirjat. Haluaisin mennä kouluun, ja aion mennä, mutta tämä pelkoni ei ole siis yhtään helpottunut, joten en todellakaan tiedä miten pystyn siihen, mutta aion yrittää. En ole kertonut tästä kenellekkään, koska olen tosi yksinäinen, ja ei ole sellaista ihmistä, jolle voisin avautua. Olen nyt harkinnut tosi vahvasti, että hakisin apua, ja nyt vain tarvisin rohkaisua niin paljon, että saisin selvitettyä, mistä saan apua tähän, mihin mun pitää ottaa yhteyttä jne. Tai sitte vaan yritän selviytyä yksin.. vaikka entiedä mitä siitäkin tulee, kun tämä kuitenkin ainaki mun kohdalla juontuu jo niin varhaisesta lapsuudesta.
olen varma, että sinäkin voit parantua ongelmistasi. mene psykiatrin vastaanotolle ja kerro kaikki mitä on sydämelläsi, saat varmasti apua. oikeasti. itse ainakin olen voinut paljon paremmin sen jälkeen kun kerroin ongelmastani.
edelleen taistelen pelkojani vastaan, nykyään vaan turhauttaa koko sos tilanteiden pelko koska se on niin TURHAA, mutta ei sitä niin vaan saa pois, se on pitkä prosessi.. mutta uskon että voin siitä päästä! varmaan johtuu nuoruudesta ja epävarmuudesta! pitää olla optimistinen näiden juttujen suhteen.
tärkeintä on että vain menet tilanteisiin, joissa tarvitsee puhua. niin alat vähitellen päästä pelosta, minä ainakin huomaan että välillä jopa nautin ihmisten kanssa olemista (mikä oli todella todella harvinaista vielä kolmisen kuukautta sitten...)
mieti sitä mistä pelkosi johtuu. johtuuko se syvästä hyväksynnän kaipuusta? minulla ainakin johtuu paljolti siitä, ja huomaan, että kun en yrittää miellyttää muita, olen paljon onnellisempi ja hyväksyn itseni.
tsemppiä!!!