nopeantoiminnanjoukot

mikään epäselväksi, juuri sitä se tarkoittaa, tosin sellaista ollaan rakenneltu jo muutoinkin,
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=1000000000000009&posting=22000000001129874

Näyttää vain asiallisemmalta, jos sen tekee EU:n omat joukot.

http://www.vasemmistoliitto.fi/fi/arkisto/445.html

Siimes patisti rauhantyöhön
Suomen Turku näyttää valoisalta perjantaina 21. toukokuuta. Vasemmistoliiton puoluekokousväki istuu 700 hengen teltassa puiden lomassa, puhujalavan vieressä on suurin kirjaimin teksti RAUHA.

Hyvät toverit!

Aiemmin melko impivaaralaisena ajattelijana tunnettu pääministeri Vanhanen intoutui kevään kynnyksellä puhumaan Pohjanmaalla kummia. Hänestä nousi esiin lähes tulisieluinen kansainvälisyyden puolestapuhuja, kun hän julisti vahvaa kansainvälistä vastuuta ja sanoi, että Suomi ei voi katsoa sivusta, kun rauha on uhattuna.

En tiedä, mistä Vanhasen uusi kosmopoliittinen herätys on kotoisin, mutta olen hänen kanssaan pitkälti samaa mieltä. Impivaaralainen eristäytyminen ei ole enää nykyisessä maailmassa mahdollista. Mielestäni siihen ei ole varaa edes Vasemmistoliitossa. Siksi meidänkin pitää miettiä sitä, minkälaisissa tilanteissa kansainvälistä vastuuta otetaan ja miten sitä nykyisenkaltaisessa maailmassa kannetaan.

Pääministeri Vanhanen on perustellut puheillaan sitä, että Suomen pitää osallistua eurooppalaiseen rakenneyhteistyöhön ja EU:n nopean toiminnan joukkojen varustamiseen. Meidän vasemmistoliittolaisten mielestä kansainvälisen vastuun kantaminen pitää sisällään myös monia muita asioita.

* * *

Viime vuosisadan vanhassa maailmassa kansainvälisen vastuun kantaminen tapahtui paljolti kansallisvaltioiden kautta. Valtioiden sisäisiin asioihin puututtiin vain harvoin. Yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella tapahtui kuitenkin jotain sellaista, joka sai monet ajattelemaan vastuuta aivan muiden käsitteiden kuin valtion suvereniteetin kautta. Ajattelun herättelijöinä toimivat erityisesti Bosnian ja Ruandan kansanmurhat. Niiden ennaltaehkäisyssä epäonnistuminen sai monet ajattelemaan, että valtiosuvereenisuuden sijasta korkeimmaksi päämääräksi pitää ehkä sittenkin ottaa ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja niiden laajamittaisen loukkaamisen estäminen.

Se konkreettisin oppi, joka Bosnian ja Ruandan epäonnistumisista on otettu, on ollut etenkin EU:n piirissä se, että unionin sotilaallista kriisinhallintakykyä on haluttu vahvistaa. Tämän prosessin tuorein tulos on viikon alussa tehty päätös EU:n taistelujoukkojen perustamisesta. Näiden ns. nopean toiminnan joukkojen perustamista on motivoitu juuri sillä, että kansanmurhan tai jonkin muun vakavan siviileihin kohdistuvan väkivallanteon estäminen onnistuu vain, jos asioihin voidaan puuttua sotilaallisesti jopa muutaman päivän varoitusajalla.

Reaktionopeus on varmasti tärkeä asia. Ruandan tapauksessakin järjestelmällinen väkivalta laajeni muutamassa päivässä valtavaksi verilöylyksi. Lopputulos oli, että sadan päivän aikana tapettiin lähes miljoona ihmistä ilman, että kukaan puuttui asiaan.

Mutta reaktionopeus ei yksin riitä. Sen lisäksi tarvitaan myös poliittista reaktioherkkyyttä, sillä reagoiminen tänään voi usein olla jo liian myöhäistä. Useimpiin raakuuksiin ja etenkin niiden suunnitteluun olisi pitänyt reagoida jo eilen. Se oli tilanne myös Ruandassa ja Bosniassa. Laajamittaisen ja järjestelmällisen väkivallan käynnistämisen merkit olivat ilmassa. Niistä myös varoitettiin ennakolta. Varoituksia ei vain otettu vakavasti.

Jos siis rauhalle, kansainväliselle vastuulle ja ihmisoikeuksien kunnioittamiselle halutaan sanoa kyllä, pelkkä kansanmurhien estäminen tai keskeyttäminen ei riitä. Tavoitteeksi pitää asettaa niiden ehkäiseminen ennakolta. Siksi EU:n nopean toiminnan joukot ovat oikein käytettyinäkin vasta viimesijainen väline. Moraalisen vastuun kantaminen edellyttää huomion kiinnittämistä myös kaikkeen siihen, mitä pitää tehdä ennen voimankäyttöön turvautumista konfliktien ennalta ehkäisemiseksi ja toisaalta siihen, minkälaiset toimet ja sitoumukset ovat tarpeen konfliktein jälkeisissä tilanteissa. Ilman niitä vastuun kantaminen on vajavaista.

* * *

Kansanmurhien, joukkomurhien ja etnisten puhdistusten ehkäiseminen on kuitenkin mahdollista. Se todettiin selvästi myös tämän vuoden tammikuussa Tukholmassa järjestetyssä Kansanmurha-konferenssissa. Tavoitteen saavuttamisessa tarvitaan myös monia muita keinoja kuin nopeasti paikalle saapuvia sotilasjoukkoja.

Yksi näistä keinoista voi olla YK:n pääsihteerin Kofi Annanin ehdottama kansanmurhien ennaltaehkäisyyn keskittyvän YK:n erityisraportoijan virka. Tämä erityisraportoija toimisi YK:n ihmisoikeuskomissaarin tukemana, seuraisi eri maiden tilannetta ja raportoisi havainnoistaan suoraan turvallisuusneuvostolle. Näin kansanmurhien mahdollista valmistelua koskevat tiedot ja ennakkovaroitukset eivät hukkuisi YK:n byrokratian sokkeloihin vaan kantautuisivat aina turvallisuusneuvostoon asti. Tällaisen erityisraportoijan rooli tekisi näkyväksi myös sen, että laajamittaiset ja järjestelmälliset ihmisoikeuksien loukkaukset ovat todella oikea uhka maailman rauhalle ja turvallisuudelle ja että niihin liittyvistä asioista keskustellaan siellä, missä ensisijainen vastuu kansainvälisestä rauhasta ja turvallisuudesta muutoinkin on.

Erikoisraportoijan lisäksi kansanmurhien ennalta ehkäisemisessä tarvitaan myös kansalaisjärjestöjen aseman vahvistamista ja sitä, että niiden tuottamaa ns. ennakkovaroitustietoa hyödynnetään nykyistä paremmin ja laajamittaisemmin. Erilaisilla ihmisoikeus- ja kansalaisjärjestöillähän on useimmissa yhteiskunnissa tarkkaa ja todennettavissa olevaa tietoa paikallisista olosuhteista ja niissä tapahtuvista muutoksista. Siksi kansalaisjärjestöiltä tulevat ennakkovaroitukset pitää ottaa vakavasti ja niihin pitää myös reagoida ajoissa. Ilman sitä on helposti liian myöhäistä.

* * *

Hyvät toverit,

Juuri kansanmurhien estämistä on käytetty perusteluna myös sille, että suomalaisiakin sotilaita voitaisiin tulevaisuudessa lähettää ulkomaille ilman YK:n turvallisuusneuvoston mandaattia pelkästään EU:n päätöksellä.

Meidän vasemmistoliittolaisten mielestä kysymys YK:n roolista on periaatteellinen ja tärkeä. Kaikki YK:n jäsenmaat – Suomi mukaan lukien – ovat antaneet turvallisuusneuvostolle ensisijaisen vastuun kansainvälisestä rauhasta ja turvallisuudesta. Siksi turvallisuusneuvostoa ei pidä mielestämme sivuuttaa. YK-järjestelmää pitää päinvastoin vahvistaa, ja YK:n vahvistamisessa tarvitaan myös Euroopan Unionin ja sen jäsenmaiden panosta.

Yksi EU:n kiistattomista saavutuksista on esimerkiksi Kansainvälisen rikostuomioistuimen perustaminen. Jos me eurooppalaiset haluamme jatkossakin vahvistaa sellaisia yhteisesti hyväksyttyjä normeja kuin ihmisoikeuksia tai kidutuksen ja kuolemanrangaistuksen kieltäviä kansainvälisiä sopimuksia, on tärkeää, että me sitoudumme noudattamaan kansainvälistä oikeutta myös itse. Siksi myös EU:n sotilaallisille kriisinhallintaoperaatioille on syytä hankkia YK:n turvallisuusneuvoston valtuutus silloin, kun joukkoja käytetään EU:n oman alueen ulkopuolella.

Monet haluavat kuitenkin pyristellä irti YK:n mandaatista. Perusteluna käytetään sitä tosiasiaa, että turvallisuusneuvosto on toisinaan toimintakyvytön, koska jokin sen pysyvä jäsen käyttää veto-oikeutta. Monien mielestä EU:n oman mandaatin tulisi silloin riittää. Me olemme asiasta eri mieltä.

Sota voidaan kyllä tässä maailmassa aloittaa ja jopa voittaakin yksin. Mutta kestävä rauha voidaan kaikesta huolimatta rakentaa vain yhdessä. Esimerkiksi Irakin tämänhetkinen tilanne osoittaa selvästi sen, miten vaikeaa vakauden ja rauhan palauttaminen on, jos sotaan on alkujaan lähdetty ilman YK:n valtuutusta ja kansainvälisen yhteisön yhteistä tukea. Me vasemmistoliittolaiset emme halua maailmaan lisää Irakin sodan ja sen jälkiseurausten kaltaisia kriisejä. Siksi kynnystä ratkoa asioita yksipuolisella vahvemman oikeudella ei pidä mielestämme laskea vaan pikemminkin nostaa.

Sitä paitsi EU:n oma mandaatti ei olisi estänyt ainakaan Ruandan kansanmurhaa, sillä Yhdysvaltain lisäksi myös EU-maat Belgia ja Ranska olivat haluttomia puuttumaan tapahtumiin. Molempien panos rajoittui lähinnä oman maan kansalaisten kuljettamiseen pois kiihtyvän väkivallan alta. Niinpä päätöstä EU:n taistelujoukkojen lähettämisestä ei olisi saatu aikaan, vaikka EU:n omat joukot olisivat olleet jo olemassa.

Kansanmurhien ja muiden laajamittaisten ihmisoikeusloukkausten estäminen on kuitenkin tärkeä tavoite, ja joskus tilanne voi olla kaikista ennakkotoimista huolimatta se, että voimankäyttö on tarpeellista ja kyky toimia nopeasti tärkeä. Siksi on hyväksyttävää, että Suomikin osallistuu osaltaan EU:n nopean toiminnan joukkojen varustamiseen. Joukkojen varustamisen lisäksi meidän on kuitenkin kannettava täysimittaisesti vastuumme myös konfliktien ennaltaehkäisystä, siviilikriisinhallinnan kehittämisestä ja konfliktien jälkeiseen jälleenrakennustyöhön osallistumisesta. Toistaiseksi nämä muut asiat ovat vielä vajaita ja siksi taloudellista ja poliittista panostusta niihin pitää lisätä.

Mitkä sitten ovat ne keinot, joilla EU:n taistelujoukkojen toiminta ja Suomen osallistuminen siihen saadaan myös käytännössä sellaiseksi, että toimintaa voidaan pitää oikeana ja moraalisesti vastuullisena? Yksi keino on se, että nykyisen rauhanturvalakimme YK/Etyj-mandaateista pidetään kiinni samalla, kun poikkeuksellisia tilanteita varten luodaan poikkeuksellinen menettely. Toinen on se, että EU:n taistelujoukkojen toiminnalle luodaan sen lisäksi selkeät ja yksikäsitteiset pelisäännöt.

Poikkeuksellisia tilanteita varten luotava poikkeuksellinen menettely on Suomen osalta perusteltu siksi, että sellaiset tilanteet, joissa EU-maat ovat keskenään yksimielisiä ja toimintakykyisiä ja YK:n turvallisuusneuvosto puolestaan toimintakyvytön, tulevat olemaan todellisuudessa harvinaisia. Ainakaan niistä ei tule pääsääntöä, sen verran eripurainen Eurooppakin on. Ja silloin harvoin, kun niin tapahtuu, tilanne maailmalla on todennäköisesti sen verran vakava, että poliittinen valmius poikkeuksellisen menettelyn hyväksymiseen on olemassa. Jos ja kun suomalaisten joukkojen maailmalle lähettäminen aiotaan jatkossakin pitää eduskunnan päätösvallassa, tämä poikkeusmenettely voidaan rakentaa sellaiseksi, että päätökset ehditään tehdä siinä ajassa, joka on tarpeen.

Se, minkälaisella mandaatilla suomalaisia sotilaita voidaan lähettää ulkomaille, on yksi moraalisen vastuun kannalta tärkeä asia. Toinen on se, millaisiin operaatioihin EU:n taistelujoukkoja aiotaan ylipäätään käyttää.

Onko tavoitteena todella aidosti yhteisten arvojen kuten esimerkiksi juuri ihmisoikeuksien puolustaminen? Vai ohjaako toimintaa sittenkin vain EU:n kaapuun puettu kansallinen tai strateginen etu tai sen puuttuminen – siis esimerkiksi pelkkien EU-kansalaisten, mutta ei kaikkien siviilien suojeleminen kuten oli tilanne Ruandassa kymmenen vuotta sitten? Asiaa on syytä miettiä vakavasti myös täällä Suomessa. Vaikka EU:ssa on paljon hyviä asioita ja hienoja ihanteita, siellä on myös paljon raakaa valtapolitiikkaa ja suppeasti määriteltyjä etuja. Siksi tavoitteena pitää olla se, että EU:n kriisinhallintaoperaatioilla on aina YK:n turvallisuusneuvoston valtuutus ja että operaatiot ovat kaikkein poikkeuksellisimmissakin tilanteissa aina YK:n peruskirjan periaatteiden mukaisia myös käytännössä.

EU:n taistelujoukkojen käytölle on syytä rakentaa omat tarkkaan punnitut ja yhteisesti hyväksytyt säännöt, jotka kertovat selvästi sen, millaisiin operaatioihin joukkoja voidaan käyttää ja millaisiin ei.

Selkeitä sääntöjä tarvitaan myös sille, minkälaisia sotilaallisia palveluita eli ammattitappajia ja - taistelijoita EU:n kriisinhallintaoperaatiossa voidaan ostaa, keneltä ja miksi. Väkivallan yksityistäminen ja sotilaallisten palveluyritysten alihankintaan nojautuminen eivät ole tämän päivän ilmiöitä vain Yhdysvalloissa tai Afrikassa. Ne ovat totta kaikkialla maailmassa. Siksi on naivia kuvitella, että EU voisi tulevaisuudessa säästyä niiltä vastuuseen ja sodan oikeussääntöjen ohittamisesta vastuuseen saamiseen liittyviltä ongelmilta, joiden parissa esimerkiksi Yhdysvallat parhaillaan painiskelee. Ainoa tapa välttyä väkivallan yksityistämiseen liittyviltä ongelmilta on tehdä myös sitä koskevat päätökset ja pelisäännöt ajoissa, siis jo ennen kuin ensimmäisiin ongelmiin törmätään.

* * *

Hyvät toverit,

Kansainvälisen vastuun kantaminen on kaikesta huolimatta pääosin jotain aivan muuta kuin nopeita sotilaallisia sankaritekoja. Konfliktien ehkäiseminen ennakolta on vaikeaa ja pitkäjänteistä toimintaa ja sen tuotot kertyvät vain hitaasti. Myös median sille antama huomio on vähäinen Silti poliittista pääomaa ja aloitteellisuutta tarvitaan myös siihen, ei vain sotilaalliseen toimintaan.

Maailmassa tarvitaan aktiivisia toimia rasismia ja suvaitsemattomuutta, mutta myös köyhyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Jos tulevat kansanmurhat halutaan estää, turvallisuus täytyy nähdä jatkossakin laaja-alaisena ja ensisijaisesti siviilikeinoja vaativana asiana. Siksi kriisien ennaltaehkäisy on nostettava nykyistä vahvemmin esiin myös EU:n politiikassa.

Sotia ja väkivaltaa on helppo vastustaa kirkasotsaisesti sivusta ja usein juuri niin pitää tehdäkin, sillä sodankäynnin säännöt eivät kehity eikä pyrkimys välttää väkivaltaa lisäänny, ellei kriittinen kansalaismielipide ole sitä koko ajan vahtimassa. Tässä suhteessa me vasemmistoliittolaiset olemme ja haluamme olla osa rauhanliikettä. Olemme myös sitä mieltä, että kansalaisoikeudet pitää turvata vaikeissakin tilanteissa.

Sotien vastustamisen ja sotilaallisen voimankäytön oikeutusta koskevan keskustelun lisäksi maailmassa tarvitaan sitä, että myös sotien ja kriisien jälkihoidosta puhutaan. Ilman sitä konfliktien lopullinen ratkaisu ei onnistu. Siksi sotilaallista väliintuloa suunnittelevat tahot täytyy saada vastaamaan nykyistä paremmin myös siitä, mitä ne aikovat tehdä asioille sodankäynnin päättymisen jälkeen. Kenenkään etu ei voi olla se, että sodan huonon jälkihoidon seurauksena väliin täytyy tulla viiden tai kymmenen vuoden kuluttua uudestaan eikä se, että konfliktien runtelemista alueista tulee pysyvästi toimintakyvyttömiä valtioita.

Kysymys sodanjälkeisen tilanteen vakauttamiseen liittyvästä vastuusta ja sen kantamisen vaikeudesta on juuri nyt ajankohtaisin Yhdysvaltain miehittämässä Irakissa. Me vasemmistoliittolaiset toivomme, että YK:n roolia Irakissa voidaan vahvistaa ja että valta voidaan ajan myötä siirtää irakilaisille itselleen. Emme kuitenkaan usko, että se onnistuu ilman, että irakilaisten siviilien turvallisuustilanne paranee olennaisesti nykyisestä. Nythän se on katastrofaalisen huono, paljon huonompi kuin miehityskoalition sotilaiden. Ilman tavallisten irakilaisten turvallisuuden takaamista minkäänlainen maan jaloilleen nostaminen ei ole edes teoriassa mahdollista. Siksi siviilien turvallisuuden takaamisen pitää olla myös miehittäjän prioriteetti, olisi pitänyt olla jo miehityksen ensimmäisestä päivästä alkaen.

Kysymys sotien jälkihoidosta on kuitenkin laajempi ja koskee myös muita konfliktialueita kuin Irakia. Esimerkiksi Kosovossa alueen väliaikaishallinto on ollut YK:n käsissä jo monta vuotta, ja jälleenrakennusapuakin on annettu paljon, mutta alueen kehitys ei näytä siitäkään huolimatta valoisalta. Järjestäytyneen rikollisuuden asema on vahva, naiskauppa ja prostituutio rehottavat eikä toivoa paremmasta juuri ole. Edes Kosovo ei saa käännettyä kasvojaan tulevaisuuteen ilman nykyistä laajempaa ja pitkäjänteisempää taloudellista apua ja kehitysyhteistyötä ja sitä, että myös alueen poliittisiin ongelmiin etsitään kestävä ratkaisu. Aivan sama koskee myös Afganistania ja tulevaisuudessa varmasti myös Irakia.

Sota maksaa erittäin paljon, mutta sodan kunnollinen jälkihoito maksaa vielä sitäkin enemmän. Kaikkein kalleinta ja inhimillisesti tuhoisinta on kuitenkin se, että jälkihoito jätetään tekemättä. Siksi sotilaallisten väliintulojen suorittajilta – ja EU:n sotilaallisen kriisinhallinnan kehittymisen vuoksi yhä useammin myös meiltä eurooppalaisilta ja suomalaisilta – pitää vaatia valmiutta molempien laskujen maksamiseen.

Sotilaalliseen taistelutoimintaan voi riittää 5-15 päivän lähtövalmius ja kyky toimia taisteluissa kolme kuukautta. Konfliktin jälkeisen jälleenrakentamisen perspektiivi on kuitenkin helposti kolmekymmentä vuotta.

Pääministeri Vanhasen kansainvälistä vastuuta korostava kosmopoliittisuus onkin hyytymässä heti alkumetreille, sillä hänen budjettikehyksissään ei ole rahaa kummankaan laskun maksamiseen. Kehys ei riitä reppujen päällä valmiina odottamassa olevien sotilaiden kunnolliseen varustamiseen eikä etenkään konfliktien jälkeisen jälleenrakennuksen haasteisiin vastaamiseen, onhan YK:n Vuosituhatjulistuksen tavoitteisiin vastaaminenkin jäänyt kehyksessä vähempään kuin puolitiehen.

Konfliktien jälkeiseen jälleenrakentamiseen osallistumista ei voi meidän mielestämme rahoittaa kestävästi nykyisen kehitysyhteistyöbudjetin sisältä. Me suomalaiset voimme kantaa oman vastuumme kansainvälisen vakauden ja turvallisuuden rakentamisesta vain panostamalla lisää rahaa molempiin: sekä kehitysyhteistyöhön että konfliktien jälkeiseen jälleenrakentamiseen.

* * *

Hyvät toverit,

Pääministeri Vanhasen vastuun kantaminen ei ole jäänyt puolitiehen vain kehitysyhteistyörahoituksen lisäämisessä ja kansainvälisen vastuun kantamisessa. Se on tehnyt niin myös kotimaan talouspolitiikassa.

"Työllä, yrittäjyydellä ja yhteisvastuulla uuteen nousuun" totesi Anneli Jäätteenmäen ja sittemmin Matti Vanhasen hallitus aloittaessaan toimintansa. Hallituksen tavoitteena oli luoda maahan 100.000 uutta työpaikkaa ja nostaa työllisyysaste 75 %:iin. Tätä hallituksen tavoitetta kiitti vuosi sitten myös Vasemmistoliitto.

Uutta nousua ei ole kuitenkaan tullut. Työpaikkojen määrä on päinvastoin laskenut, ja jo nyt on selvää, että hallituksen työllisyystavoite ei tule toteutumaan. Hallitus onkin myöntänyt Euroopan Unionille, että 75 %:in työllisyysaste saavutetaan näillä näkymin juuri ja juuri vuoteen 2050 mennessä.

Juuri nyt on vaikea arvioida, onnistuuko hallitus tavoitteensa toteuttamisessa, jos se saa jatkaa vuoteen 2050 asti, mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että tulos on ainakin tällä vaalikaudella miinusmerkkinen.

Hallitus on määritellyt työllisyyden parantamisen keskeiseksi - ja näköjään myös ainoaksi - keinoksi verojen alentamisen. Jos on jo käynyt selväksi, että työllisyystavoitetta ei saavuteta veroja alentamalla, miksi veronalennuspolitiikkaa edelleen jatketaan? Miksi työllisyyden parantamiseen ei etsitä uusia, aiempaa monipuolisempia keinoja?

Mielestäni hallituksen linjavalintaan on kaksi syytä. Molemmat niistä liittyvät rakennepolitiikkaan.

Ensimmäinen syistä on se, että pitämällä työttömyys nykyisellä, varsin korkealla tai sitä vain hieman alhaisemmalla, esimerkiksi noin 8 % tasolla voidaan ehkäistä työntekijöiden vaatimuksia suomalaisen palkkatason nostamisesta. Samalla voidaan tehokkaasti jarruttaa ammattiyhdistysliikkeen vaatimuksia työelämän pelisääntöjen uudistamisesta ja esimerkiksi pätkä- ja silpputyön ehtojen parantamisesta. On selvää, että nykyinen korkea työttömyys ei edistä myöskään ay-liikkeelle tärkeän muutosturvan parantamista eikä työelämän demokratisoimisen kannalta olennaisen myötämääräämisoikeuden lisäämistä.

Toinen syy hallituksen linjavalintaan on halu supistaa julkisen sektorin ja sen työpaikkojen osuutta kansantaloudessa. Antelias veronalennuspolitiikka, budjettikehyksen tiukka menokatto ja hallituksen tavoite tukea ns. matalan tuottavuuden aloja johtavat yhteenlaskettuna siihen, että paineet yksityistää terveydenhuollon, päivähoidon ja vanhustenhuollon palveluita kasvavat. Hallituksen ensisijaisena tavoitteena ei siis ole palvelualojen kokonaistyöllisyyden parantaminen vaan palvelualojen työpaikkojen siirtäminen julkiselta sektorilta yksityisen sektorin puolelle.

Johtopäätös on, että hallitus ajaa hyvin oikeistolaista rakennepolitiikkaa. Siihen kuuluu korkean rakennetyöttömyyden ja itsetarkoituksellisten veronalennusten hyväksyminen. Hallituksen epäsosiaalinen veropolitiikka edistää oivallisesti myös oikeiston perinteistä tavoitetta kasvattaa tulo- ja palkkaeroja.

Se, että pääministeri Vanhasen linjaus on tällainen, ei ole sinällään yllätys, sillä linja löytyy selkeästi jo aikaisemman kansanedustaja Vanhasen kirjallisesta tuotannosta. Suurempi yllätys on, että tällaista linjaa ajavat yhdessä nimenomaan sosialidemokraatit ja keskusta, sillä linja murtaa vahvasti sitä hyvinvointivaltion perustaa, joka rakennettiin alkujaan koko poliittisen vasemmiston ja ammattiyhdistysliikkeen - ja osin myös keskustan – yhteistyön avulla.

Hyvät toverit,

Me emme kuitenkaan aio odottaa vuosisadan puoliväliin saakka hallituksen tavoitteiden toteutumista. Meidän tehtävämme on arvioida hallituksen politiikkaa tässä ja nyt, mutta aivan erityisesti myös seuraavissa vuonna 2007 pidettävissä eduskuntavaaleissa. Siksi tehtävämme on tänään ja tässä puoluekokouksessa hahmottaa se tulevaisuudenkuva ja vaihtoehto, jonka me haluamme antaa suomalaisten työtätekevien miesten ja naisten ja nuorten ja eläkeläisten arvioitavaksi. Tämä hahmotus tehdään poliittisessa tavoiteohjelmassa, mutta myös muissa puoluekokouksen kannanotoissa ja aloitevastauksissa.

Puoluehallituksen laatimassa pohjaesityksessä poliittiseksi tavoiteohjelmaksi on varmasti monia puutteita ja kiistanalaisia kohtia. Meidän työmme täällä Turussa on muokata pohjaesitystä paremmaksi.

Ensisijainen tehtävämme ei ole vastata hallituksen yksittäisiin esityksiin vaan niihin todellisiin tarpeisiin ja haasteisiin, joita suomalaisilla ihmisillä ja yhteiskunnalla on. Meidän on haastettava hallitus nimenomaan rakennepoliittisissa kysymyksissä, siis sellaisissa asioissa kuin työllisyyden hoidossa, julkisen sektorin roolissa ja köyhyyden ja syrjäytymisen vähentämisessä.


Suvi-Anne Siimes - 21.5.2004

On se jo aikakin saada Suomessa pyörivä ammattimielenosoittaja joukko kuriin. Jos omat poliisijoukot ovat kyvyttömiä toimimaan niin saadaan paikalle voimaa jolla nämä saadaan loppumaan. Vasemmiston anarkiaryhmien järjestät kasvottomat mielenosoitukset eivät ole demokratiaan kuluvia asioita vaan yksi kansainvälisen terrorismin muoto joka tulee tukahduttaa ennen kuin se pääsee edes alkamaa.