Joten:
-Mene lääkäriin
-ota lääkkeesi, jos niitä Sinulle määrätään
-käy terapiassasi tai sovituilla tapaamisajoilla hoitopaikassa, vaikka ne tuntuisivatkin turhilta ja turhauttavilta.
Näin minä tein, epätoivoinen, itsetuhoinen nuori vailla tulevaisuutta, vaikka kuinka ponnistelin. Mutta sitten luovutin. ALOIN olla masennuspotilas. Löysin elämän ja kulttuurin, ja elämä ja kulttuuri ovat loputtoman rikkaita. Toivotan tätä kaikille muillekin. Kirjastojen rikkaus on kaikille saatavissa.
-Mene lääkäriin
-ota lääkkeesi, jos niitä Sinulle määrätään
-käy terapiassasi tai sovituilla tapaamisajoilla hoitopaikassa, vaikka ne tuntuisivatkin turhilta ja turhauttavilta.
Näin minä tein, epätoivoinen, itsetuhoinen nuori vailla tulevaisuutta, vaikka kuinka ponnistelin. Mutta sitten luovutin. ALOIN olla masennuspotilas. Löysin elämän ja kulttuurin, ja elämä ja kulttuuri ovat loputtoman rikkaita. Toivotan tätä kaikille muillekin. Kirjastojen rikkaus on kaikille saatavissa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Yleispätevä ohje, jota jokainen varamasti haluaa noudattaa sen mukaan, miten kykenee. Masennusta kun on eritasoista ja erilaisia ihmisiä persoonineen, taustoineen ja elämineen. Hoitohenkilökunta koostuu ihmisistä, jotka hekin ovat yksilöitä ja omia persooniaan. Joskus kemiat eivät kohtaa tai muuten kommunikointi toisen kanssa on ristiriitaista. Se vaikeuttaa toipumista ja oikeanlaisen avun saamista.
En ole kenenkään kuullut/nähnyt kuuluttavan, että juuri hänen masennuksensa olisi erityistä. Jokainen haluaa kertoa tarinansa ja löytää vertaisensa. Jokaisella prosessi on eri vaihessa, koska jokainen on yksilö. Jokaisen elämä on tärkeä ja jokainen on tärkeä ihminen.
Palstahan on vertaistukea varten. On hienoa, että löysit elämän. Voisit kertoa siitä meille enemmän, sillä meillä muillakin palstalaisilla olisi varmasti hyville neuvoille käyttöä. Ainakin minulla. Ja en ymmärrä, miksi sinun pitää kuuluttaa täällä, että masennuksesi ei ole mitään erityistä. Millä tavalla se edistää masennuspotilaiden oloa?
Voi hyvänen aika, mitähän tuolla tarkoitin? Viinihuppelissa kirjoitin, ja tiedän kyllä, että jokin lukemani varmaankin aiheutti erittäin voimakkaan negatiivisen trasferenssin... Ehkä joku haastavasti käyttäytyvä nuori masis, viiltelijä tai joku muu...
Ehkä tarkoitin sitä, että nuoruudessa kaikki tulkitaan haitallisella tavalla, kaikki on hirveän totaalista ja elämä jotenkin hirveän itsekeskeistä, kun pitää ponnistella saadakseen jotenkin elämän syrjästä kiinni. Masentunut nuori kuvittelee olevansa jotenkin tavattoman poikkeava - ymmärrettävää, sillä sairaus tuntuu "estävän elämän", kaikki muut ovat OK, Minä vain tällainen outolintu, sairaus tuntuu vaikuttavan kaikkeen, koko identiteettiin, toisin kuin ehkä vanhemmalla iällä.
Minulla oli nuorena sairastuessani todella syviä ja tuskaisia melankoliajaksoja, joissa tunteet olivat jotain Pienen tulitikkutytön totaalisen osattomuuden ja ulkopuolisuuden tunteita, epätoivoa ja umpikujaa. Ei tuntunut siltä, että mitään toivoa toipumisesta olisi, ei voinut elää mutta ei uskaltanut kuollakaan. Minut havahdutti - todellakin - lopulta sähköshokit. Sähköhoito oli käännekohta elämässäni. Sen jälkeen lääkityksillä ja terapioilla oli jokin mieli, ne tuntuivat mielekkäiltä enkä asennoitunut enää kielteisesti hoidon mahdollisuuksiin.
Kunpa nuoret masennuspotilaat jaksaisivat elää vaikeata nuoruuttaan sairaudestaan huolimatta! Kunpa he järjellä tiedostaisivat sen, että aikakin parantaa. Kun elämätilanne muuttuu iän myötä, ei masennuskaan enää välttämättä tunnu estävän elämää, ei ainakaan kokonaan, kuten nuoruudessa usein tuntuu. Minäkään en nähnyt nuoruudessani mitään toivon pilkahdusta missään, mutta olen sinnitellyt vuosikymmenen toisensa jälkeen, tosin olen kyllä kaikki mahdolliset hoidotkin saanut. Ja oikeastaan nykyään elämänlaatuni on parempi kuin koskaan ja elämä tuntuu elämisen arvoiselta aivan pienten asioiden ansiosta. Isoja en havittelekaan.
Hyvää siis tarkoitat... Huppeluspäissään ei varmaan kannata tulla tänne keskustelemaan, koska nämä nuoret oudot linnut saattavat ottaa siitä itseensä, olla puhumatta kenellekään mitään - edes täällä palstalla. Millä muulla tavalla he saisivat huomiota ja neuvoja? Hehän ovat sairaita toinen enempi ja toinen vähempi. Ei kukaan terve ihminen kirjoittele, että viiltelen itseäni tai että kohta vedän yliannostuksen.
Harva uskaltaa mennä soittamaan aikaa lääkärille, siksi että viiltelee tai ajattelee itsemurhaa. Moni nuori ei edes tiedä, mikä heillä on ja mistä se johtuu. Sen vuoksi he alkavat käyttäytyä oudosti, kuten satuttaa itseään. Se on keino saada ajatukset muualle, siihen kivun tunteeseen. Keino näyttää, että minulla ei ole kaikki okei. En sillä, että se olisi hyväksyttävää. Mutta se vaan nyt sattuu kuulumaan nuorten ja ehkä jopa vanhempien ihmisten keinoihin selvitä jollakin tapaa pahasta olosta. Sanoisinko monet nuoret viiltelevät pahaan oloonsa - aikuiset usein taas juovat. Kumpiko sitten on sivistyneempi keino, tiedä sitä.
Nuoruus on elämän vaihe. Siihen kuulu oman itsensä löytäminen. Ei kukaan ole keski-ikäinen taikka vanhus mieleltään nuoruusiässä. Ei ole kokemuksia elämästä ja keinoista, miten vastoinkäymisistä selvitä. Tunteet vetävät vuoristorataa ja tasapaino on jatkuvaa hakemista tietääkseni monella nuorella. Ja voin sanoa senkin, että tunnen erittäin läheisesti nelikymppisen ihmisen, joka on monella tapaa henkisesti ihan pikkulapsen tasolla. Luulisi, että elämä on jo opettanut, vaan ei ole.
Ja omasta kokemuksesta voin sanoa, että traumat, jotka ovat masennuksen aiheuttaneet, voivat vaikuttaa identiteettiin, persoonaan ja itseluottamukseen.
En jaksa tässä alkaa kirjoittaa elämäntarinaani. Olen sen tainut kertoa suurelta osin kirjoittajan -M- viestiketjussa. Minä etsin vieläkin itseäni, en usko kykyihini tai niiden olemassaoloon, pelkään tulevaisuutta jne jne. Joskus on parempia jaksoja, mutta useimmiten itseluottamus on nolla.
On paniikki- ja ahdistuskohtauksia. Olen käynyt terapiassa 6 vuotta, 5 kertaa olen yrittänyt päästä pois täältä, pisimmillään olen ollut 6kk sairaalahoidossa. 11-vuotiaana mietin ensimmäisen kerran itsemurhaa, kun koko lapsuus oli niin rikkinäinen ja olin aivan hajalla sekä hukassa. Eli siis 15 vuotta elämässäni on jollakin tapaa ollut se mörkö päässä tähän ikään mennessä.
Ennen kuin avaa palstan, niin siinä voisi lukea ohjeet, miten toimia, kun on masennus. Luulempa, että silti moni tulee tänne hakemaan sitä huomiota ja vertaistukea, jota omassa elämässään eivät saa. Tällä palstallahan ei ole pakko käydä, jos nuorten ongelmat ja heidän käyttäytymisenssä häiritsee.
Itse olen saanut parhaat vinkit itsensä hoitamiseen vertaistuella. "Hyvä" esimerkki sairaalan tehon lääkäriltä: "Monella kuule paljon vaikeampaa kuin sinulla (totta, mutta minä olen omien kokemusteni orja, eikä masennuspotilaita tulisi vertailla). Mietipäs sitä ensi kerralla. Ja kun seuraavan kerran otat yliannostuksen, älä vaan ota särkylääkkeitä. Se tekee rumaa jälkeä. Olen itse Helsingissä törmännyt töissä mieheen, joka oli tahalleen ajanut kolarin ja ottanut yliannostuksen särkylääkkeitä. Se oli todella rumaa." Ei siinä tilanteessa osannut sanoa mitään. Olin vain suu auki. Mutta jäkikäteen se on tuntunut kurjalta. Miten hoitoalan ammattilainen päästelee tuollaisia suustaan toiselle, joka on juuri hengityskoneesta päässyt pois. Sitä on muutenkin maailman paino harteillaan ja odottaa vain, että saa anteeksi.
Elämä se on, joka kasvattaa, kuten sinutkin. Pahimmassa masennusvaiheessa, kun alkaa olla psykoottinen, ei enää näe selvästi todellisuutta, ei ajattele enää järkevästi. Minusta on hyvä, että ihminen vielä siinävaiheessa jaksaa kertoa tuntemattomille olostaan anonyymina ja saada kannustusta siihen, että toimisi oikein, menisi sinne lääkäriin jne. Uskon, että ymmärrys toimii paremmin masentuneen mielialan kohottamiseksi kuin vähättely.