Moi!
Olen 21-vuotias naisenalku ja minulla on ollut jo useamman vuoden jatkuvasti kasvanutta ahdistusta ja masentuneisuutta. En ole itsekään ihan varma, että mikä minua riivaa, mutta epäilisin enemmänkin jotain ahdistuneisuushäiriötä ja siinä sivussa jonkinlaista masennusta/masentuneisuutta, koska ahdistus on ollut yleisempää ja sitä on ollut suuremmassa määrin nämä kaikki vuodet kun on näitä paskoja fiiliksiä ollut. Nyt tosin olen viimeiset pari viikkoa ollut enemmänkin masentuneen puolella - itken päivittäin, itsetunto on nollassa (on ollut jo useamman vuoden), kaikki tuntuu toivottomalta, en saa oikein iloa irti mistään, ajatukset ovat aina joko negatiivisia tai sitten mieli vain on turta eikä mikään tunnu miltään jne.
Luulisin ongelmien johtuvan pohjimmilttan siitä, että minua on jotenkin kiusattu ja syrjitty sekä tarhassa että ala-asteella - olin usein se ylimääräinen tyyppi, jota ei oikein haluttu porukkaan mukaan, vaikka yritinkin tehdä tuttavuutta muihin. Minua ei varsinaisesti haukuttu eikä minuun kohdistettu fyysistä väkivaltaa, mutta olin vain vähän hylkiö luokallani enkä sopinut suosittujen tyttöjen piireihin. Lisäksi ainoa ihminen joka oli olevinaan kaverini luokalla yritti pilata orastavat ystävyyssuhteeni esim. puhumalla mahdollisille kavereilleni paskaa väittäen minun haukkuneen heitä, tuhosi kotisivuni joita pidin (ja valehteli ettei ollut tehnyt sitä), lähetteli sähköpostiosoitteestani nimelläni ystävilleni viestejä joissa minä mukamas haukuin heitä, yritti yllyttää yhteiset kaverimme minua vastaan ja onnistuikin siinä ja niin päin pois. Hän myös käyttäytyi tosi arvaamattomasti ja saattoi olla yhtenä hetkenä kaveria, mutta sitten hermostua jostain pikkuasiasta - tällöin hän ei vaivautunut kertomaan mikä oli, vaan jätti minut vain yksin ja sain aina ihmetellä, mitä pahaa tällä kertaa olin tehnyt. Yläasteellakin olin yleisen mielipiteen mukaan niitä luokan outoja nössöjä, vaikka tuolloin minulla olikin onneksi oma kaveriporukkani.
En kokenut näiden asioiden vaikuttaneen minuun mitenkään pahasti, ennen kuin lukiossa stressi kasaantui kouluhommien ja perfektionismini vuoksi sietämättömästi ja varmaan jotenkin "murruin" - ensin syyttelin itseäni vain saatuani mielestäni huonoja arvosanoja koulusta, mutta sitten kaikki pääsi käsistä ja aloin moittia itseäni kaikesta. Itsetuntoni romahti, aloin tuntea kohtauksittain epätoivoa ja kokea ettei mikään onnistu, itkeskellä yms. Myös isäni lisäsi stressiäni ja huonommuudentunnettani, sillä hän painosti minua jatkuvasti koulunkäyntiin liittyvillä asioilla ja mäkätti minulle aina siitä, että "otankohan koulunkäynnin tarpeeksi vakavasti", vaikka en kantanut kotiin kuin kiitettäviä enkä siis mielestäni antanut syytä tuollaiseen. Hän myös yritti mm. manipuloida jatko-opiskeluani tuputtamalla minulle jatkuvasti omien mieltymystensä mukaisia kouluja ja jankuttamalla "ajattele miten hieno tämäkin työpaikka olisi! Olisi sekin niin hienoa kun voisi sanoa että tyttö on ammatiltaan tämä ja tämä" vaikka sanoin, etteivät ne kiinnostaneet minua. Jos hänelle sanoi että hänen painostuksensa vaivaa, hän raivostui. Isäni on muutenkin tykännyt aina rähjätä ja valittaa pikkuasioista eikä ota itseensä kohdistuvaa kritiikkiä vastaan, vaan vetää pultit ja alkaa sääliä itseään ja valittaa, että "vihaan häntä" kun sanon vaikkapa että hänen raivokohtauksensa ovat ahdistavia. No enpä hänestä pidäkään, koska hänen käytöksensä painostaa vain lisää, mutta onko tuo ihmekään?
No, nyt olen seurustellut puolisentoista vuotta, ja tuntuu, että masentuneisuus on pahentunut. Pelkään, että miten tämä suhteeseeni vaikuttaa, varsinkin nyt, kun olen viimeisen kuukauden aikana huomannut olevani vähemmän innostunut seksistä - aiemmin en ole ollut kuitenkaan niin pahana, ettenkö olisi tuohon pystynyt. Haluaisin kyllä, ja saatan innostuakin aluksi, mutta jos touhu hiemankin keskeytyy, minun on enää vaikea päästä takaisin vireeseen ja muutenkin kestää syttyä millekään. Sitten kun tiedostan, ettei homma meinaa tuntua miltään - ei pahalta, muttei myöskään hyvältä - minua alkaa ahdistaa ja on tietty vielä vaikeampi keskittyä. Sitten seuraavan kerran yrittäessäni muistan edellisen kerran hankaluudet, hermostun jo valmiiksi ja on taas on vaikeaa keskittyä olennaiseen. Tässä on siis selkeä noidankehä, jota on vaikea katkaista.
Olen 21-vuotias naisenalku ja minulla on ollut jo useamman vuoden jatkuvasti kasvanutta ahdistusta ja masentuneisuutta. En ole itsekään ihan varma, että mikä minua riivaa, mutta epäilisin enemmänkin jotain ahdistuneisuushäiriötä ja siinä sivussa jonkinlaista masennusta/masentuneisuutta, koska ahdistus on ollut yleisempää ja sitä on ollut suuremmassa määrin nämä kaikki vuodet kun on näitä paskoja fiiliksiä ollut. Nyt tosin olen viimeiset pari viikkoa ollut enemmänkin masentuneen puolella - itken päivittäin, itsetunto on nollassa (on ollut jo useamman vuoden), kaikki tuntuu toivottomalta, en saa oikein iloa irti mistään, ajatukset ovat aina joko negatiivisia tai sitten mieli vain on turta eikä mikään tunnu miltään jne.
Luulisin ongelmien johtuvan pohjimmilttan siitä, että minua on jotenkin kiusattu ja syrjitty sekä tarhassa että ala-asteella - olin usein se ylimääräinen tyyppi, jota ei oikein haluttu porukkaan mukaan, vaikka yritinkin tehdä tuttavuutta muihin. Minua ei varsinaisesti haukuttu eikä minuun kohdistettu fyysistä väkivaltaa, mutta olin vain vähän hylkiö luokallani enkä sopinut suosittujen tyttöjen piireihin. Lisäksi ainoa ihminen joka oli olevinaan kaverini luokalla yritti pilata orastavat ystävyyssuhteeni esim. puhumalla mahdollisille kavereilleni paskaa väittäen minun haukkuneen heitä, tuhosi kotisivuni joita pidin (ja valehteli ettei ollut tehnyt sitä), lähetteli sähköpostiosoitteestani nimelläni ystävilleni viestejä joissa minä mukamas haukuin heitä, yritti yllyttää yhteiset kaverimme minua vastaan ja onnistuikin siinä ja niin päin pois. Hän myös käyttäytyi tosi arvaamattomasti ja saattoi olla yhtenä hetkenä kaveria, mutta sitten hermostua jostain pikkuasiasta - tällöin hän ei vaivautunut kertomaan mikä oli, vaan jätti minut vain yksin ja sain aina ihmetellä, mitä pahaa tällä kertaa olin tehnyt. Yläasteellakin olin yleisen mielipiteen mukaan niitä luokan outoja nössöjä, vaikka tuolloin minulla olikin onneksi oma kaveriporukkani.
En kokenut näiden asioiden vaikuttaneen minuun mitenkään pahasti, ennen kuin lukiossa stressi kasaantui kouluhommien ja perfektionismini vuoksi sietämättömästi ja varmaan jotenkin "murruin" - ensin syyttelin itseäni vain saatuani mielestäni huonoja arvosanoja koulusta, mutta sitten kaikki pääsi käsistä ja aloin moittia itseäni kaikesta. Itsetuntoni romahti, aloin tuntea kohtauksittain epätoivoa ja kokea ettei mikään onnistu, itkeskellä yms. Myös isäni lisäsi stressiäni ja huonommuudentunnettani, sillä hän painosti minua jatkuvasti koulunkäyntiin liittyvillä asioilla ja mäkätti minulle aina siitä, että "otankohan koulunkäynnin tarpeeksi vakavasti", vaikka en kantanut kotiin kuin kiitettäviä enkä siis mielestäni antanut syytä tuollaiseen. Hän myös yritti mm. manipuloida jatko-opiskeluani tuputtamalla minulle jatkuvasti omien mieltymystensä mukaisia kouluja ja jankuttamalla "ajattele miten hieno tämäkin työpaikka olisi! Olisi sekin niin hienoa kun voisi sanoa että tyttö on ammatiltaan tämä ja tämä" vaikka sanoin, etteivät ne kiinnostaneet minua. Jos hänelle sanoi että hänen painostuksensa vaivaa, hän raivostui. Isäni on muutenkin tykännyt aina rähjätä ja valittaa pikkuasioista eikä ota itseensä kohdistuvaa kritiikkiä vastaan, vaan vetää pultit ja alkaa sääliä itseään ja valittaa, että "vihaan häntä" kun sanon vaikkapa että hänen raivokohtauksensa ovat ahdistavia. No enpä hänestä pidäkään, koska hänen käytöksensä painostaa vain lisää, mutta onko tuo ihmekään?
No, nyt olen seurustellut puolisentoista vuotta, ja tuntuu, että masentuneisuus on pahentunut. Pelkään, että miten tämä suhteeseeni vaikuttaa, varsinkin nyt, kun olen viimeisen kuukauden aikana huomannut olevani vähemmän innostunut seksistä - aiemmin en ole ollut kuitenkaan niin pahana, ettenkö olisi tuohon pystynyt. Haluaisin kyllä, ja saatan innostuakin aluksi, mutta jos touhu hiemankin keskeytyy, minun on enää vaikea päästä takaisin vireeseen ja muutenkin kestää syttyä millekään. Sitten kun tiedostan, ettei homma meinaa tuntua miltään - ei pahalta, muttei myöskään hyvältä - minua alkaa ahdistaa ja on tietty vielä vaikeampi keskittyä. Sitten seuraavan kerran yrittäessäni muistan edellisen kerran hankaluudet, hermostun jo valmiiksi ja on taas on vaikeaa keskittyä olennaiseen. Tässä on siis selkeä noidankehä, jota on vaikea katkaista.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minua vain ahdistaa tämä yhtäkkinen käänne, koska vielä suhteellisen vähän aikaa sitten minulla ei ollut asian kanssa ongelmaa. Olenhan toki ollutkin viime viikot ehkä masentuneemmassa mielentilassa kuin ikinä (ja koulustressi pahentaa asiaa - koska lomalla stressin vähetessä vastaavasti huomasin, että olen kaiken kaikkiaan iloisempi ja seksikin kiinnosti enemmän). Minua luonnollisesti pelottaa, että mitä jos tämä fiilis jää päälle, vaikka toisaalta tiedostan, että se luultavasti johtuu stressistä ja siitä, että minua masentaa ja on mieli tosi pahasti maassa - en oikein pysty ilahtumaan mistään muustakaan. Lisäksi en juuri innostu muutenkaan mistään seksuaalisista mielikuvista yms. ja ne eivät edes meinaa mahtua päähäni toisin kuin aiemmin.
Olen vain kamalan huolissani parisuhteestani, koska poikaystäväni on ensimmäinen tyyppi jonka kanssa olen seurustellut ja pidän häntä täydellisenä minulle. Pelottaa vain, että hermostuuko hän jos minulla on hankaluuksia seksin suhteen. Tietty olemme muutenkin siinä suhteen vaiheessa että se kuuluisa alkuhuuma on taittumassa, mutta silti. Meillä on tosin onneksi hyvä keskusteluyhteys ja olen kertonut poikaystävälleni koko litanian - että minua masentaa ja että siksi on hankala saada mielihyvää oikeastaan mistään - ja poikaystäväni sanoi vain, että minun ei kannata ottaa asiasta paineita ja että hän kyllä ymmärtää, kunhan vain muistan aina kertoa syyn haluttomuuteen ettei hän luule sen olevan "oma syynsä". Hän myös sanoi, että käydään tämä koko masentuneisuusongelmani yhdessä läpi.
Olen yrittänyt pitää huolta siitä, että poikaystävälläni olisi muuten hyvä olla vaikka minulle ei seksi aina maistuisi ja että osoitan rakkauttani häntä kohtaan muuten esimerkiksi muilla hellyydenosoituksilla, kuten suukoilla ja halauksilla. Yritän myöskin olla kaatamatta tätä kaikkea hänen niskaansa ettei häntäkin ala masentaa, ja olla purkamatta pahaa oloani häneen esim. turhien kiukutteluiden muodossa (olen altis ärsyyntymään kun on muutenkin paha olla). Olen hakemassa YTHS:n kautta apua ja meinaan käydä yksityisellä tässä YTHS:n jonossa odotellessani, koska haluan ongelmani ratkaistua. Silti huolettaa kun en halua menettää poikaystävääni.
Tietysti hän on sanonut että aikoo olla tukenani ja olen siitä tosi iloinen, mutta on varmaan ihan ymmärrettävää että pelkään, koska haluan pitää hänestä kiinni ja en haluaisi että hän saa minusta tarpeekseen. Tajuan tietysti että on varmaan raskasta jos läheinen voi tällä tavon huonosti. Toisaalta minun tilanteeni ei ehkä ole vielä toivottomimmasta päästä, kun pystyn käymään koulussa/töissä (tosin hyvin väkisin pakottautuen sinne kouluun saa aina raahautua ja tentteihin lukea, koska mielenkiinto ja jaksamus ovat aika heikoilla) ja tämä kiinnostus seksiinkin on laskenut vasta hiljakkoin?
En tiedä mitä yritän sanoa... ehkä kaipaisin toivoa tähän ahdistavaan pelkooni? :( On vain niin surullista lukea aina siitä, miten parisuhteet ovat päättyneet toisen masennukseen yms, niin onko täällä ketään, joka on päässyt paremman puoliskonsa kanssa yli mielenterveysongelmista? Miten hoiditte asiaa ja piditte suhteestanne huolta vaikeina aikoina? Haluan tehdä mitä pystyn jotta saan suhteeni pysymään kasassa, vaikka nyt ei olekaan siinä mielessä uhkaa, että ei tämä juttu ole vaarassa natista minä hetkenä hyvänsä liitoksistaan. Avun hakeminen nyt varmaan on yksi tärkeimmistä jutuista joita voi tehdä.