Minusta on alkanut tuntua että kotona suhtautuminen ihmisiin on jotenkin sairasta... Kenelläkään ei ole juuri ihmissuhteita eikä elämässä ylipäätään ole muuta kuin työtä. Isoäitiäni kuvailin jollekin psykiatrille "kontaktikyvyttömäksi" -en osaa selittää asiaa. Ehkä ne kaikki ovat kiinnostuneita vain itsestään?
Joka tapauksessa, en jotenkin tiedä miten ihmsiin pitäis suhtautua tai miten niiden kanssa pitäisi olla, ja tämä alkoi siinä vaiheessa kun siirryin ylä-asteelle. Sen jälkeen en olekaan käynyt mitään kouluja normaalisti vaan kaikki jotenkin "kontaten".
"Verkostoidu ja pidä hyvät välit naapureihin." Voi vittu! (voi-vittu?) Entäs jos ei vaan älyä yhtään mitään. Voihan tämä tietenkin olla ihan vaan joku perinnöllinen luonnevika. Haluaisin vuokrata kohtuni.
Joka tapauksessa, en jotenkin tiedä miten ihmsiin pitäis suhtautua tai miten niiden kanssa pitäisi olla, ja tämä alkoi siinä vaiheessa kun siirryin ylä-asteelle. Sen jälkeen en olekaan käynyt mitään kouluja normaalisti vaan kaikki jotenkin "kontaten".
"Verkostoidu ja pidä hyvät välit naapureihin." Voi vittu! (voi-vittu?) Entäs jos ei vaan älyä yhtään mitään. Voihan tämä tietenkin olla ihan vaan joku perinnöllinen luonnevika. Haluaisin vuokrata kohtuni.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jo se, että huomaan kotiväkesi suhtautumisessa jotain erikoista, viittaa siihen, että sinulla on vielä mahdollisuus muuttua. Ei se ole perinnöllistä. Olet vain kasvanut samanlaiseksi kuin he, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä yrittää muuttua. Verkostoituminen on ehkä tavallaan itsekkyydestä toinen ääripää, eli ei tarvitse olla ihan ylisosiaalinenkaan, kunhan ei jämähdä kiinni itseensä vaan säilyttää uteliaisuuden ulkomaailmaa kohtaan. Eikä ihmissuhteet ole älyämisestä kiinni. Ne vain tapahtuvat, jos annat niiden tapahtua.
Eivät ihmissuhteet oikeasti "vain tapahdu": suurin osa ihmisistä esimerkiksi tutustuu opiskelupaikalla ainakin muutamiin ihmisiin. Minä en.
Oikeasti on välillä perkeleen ahdistavaa että nyt mä olen ite sellainen täysin kontaktikyvytön ihminen. En koskaan tiedä mitä pitäis tehdä, ja sitten ihmiset tuomitsevat siitä...
Minusta tuntuu, tai on viime aikoina tuntunut että mä jotenkin menetän otteeni. Tunnen kotona käydessä syllisyyttä sittä etten yleensä ole siellä niitä "auttamassa" ja sitten kun olen siellä, olen ahdistunut siitä etten kuitenkaan osaa tehdä mitään.
Ahdistun siitä että pitäis pyrkiä muuttamaan olemistaan. Saan ahdistus- tai paniikkikohtauksia koulussa jne.
Tuntuu että turhautan sekä toisia ihmisiä että itseäni. Olenkohan mä ottanut nyt jotain suorituspaineita olemisestani? Ei niitä syksyllä niin ollut...
Kun sais taas kiinni siitä asenteesta että "perkele minähän olen mikä olen ja te vitun kermaperseteinit saatte luvan sietää mua sellaisena kuin olen"...