Olen kolmekymppinen transseksuaali, miehen vartalossa elävä nainen. (En ole uskaltautunut sukupuolenkorjausprosessiin) Asia, josta tahdon kirjoittaa, on seuraava: vuosien 2003 ja 2005 välisenä aikana koin ihmissuhteen, joka ei annan rauhaa mieleeni edelleenkään. Olin suhteessa itseäni 12 vuotta vanhemman naisen kanssa ja sain kokea uskomatonta huumaa. Nainen palvoi minua, osti lahjoja, opetti meikkaamista, tuki naiseuttani ja oli kaikin puolin täydellinen. Varsin pian sain kerrotuksi hänelle, että koin suunnatonta halua ja tarvetta ryhtyä hänen orjattarekseen, hänen omaisuudekseen. Mikä ihaninta, asia sopi hänelle ja niin Valtiatar-orjatar-suhteemme alkoi. Henkinen ja fyysinen alistaminen alkoi heti, olin sidottuna, alistettuna, nöyryytettynä ja ruoskittuna päivittäin. Olin tilivelvollinen kaikista tekemisistäni valtiattarelleni. Seksi oli täysin ainutlaatuista, vieläkin ottaa vatsanpohjasta ajatellessani sitä kaikkea. Mikä sitten meni pieleen? Vastaus on helppo: minä. Jokin käsittämätön pelko sai minut pakenemaan rakkauteni luota, vastoin sydämeni tahtoa. Tiedä, että särjin myös rakkauteni sydämen ua tulen aina katumaan sitä.
Nyt aikaa tarinan päättymisestä on kulunut jo kuusi vuotta. Elämme kumpikin tahoillamme parisuhteessa, mutta menneisyyden muistot kalvavat. Miksi pakenin? Olisinko onnellisempi nyt, jos olisin ollut rohkea tuolloin ja kuunnellut sydäntäni? Kohtasin entisen Valtiattareni vähän aikaa sitten sattumalta ruokakaupassa. Kun katseemme kohtasivat, jalkani valahtivat veltoiksi, vatsanpohjasta otti ja käteni alkoivat täristä. En sanut sanotuksi muuta kuin "moi", mikä myös kadutti heti jälkeenpäin. Miksi en edes ikinä kertonut hänelle, miten paljon häntä rakastin? Ja kuinka häntä edelleen kaipaan ja kuinka usein hänestä untä näen. Ja kuinka vasta jälkikäten olen tajunnut, että hän oli se oikea minulle. Ironistahan on se, että elän nykyään vakaassa ja onnellisessa parisuhteessa ja koen huonoa omaatuntoa näistä tunteistani ja ajatuksistani. Mutta
Kommentoikaahan asiaa, ulkopuolisten mielipiteet kiinnostavat suuresti.
Julia
Nyt aikaa tarinan päättymisestä on kulunut jo kuusi vuotta. Elämme kumpikin tahoillamme parisuhteessa, mutta menneisyyden muistot kalvavat. Miksi pakenin? Olisinko onnellisempi nyt, jos olisin ollut rohkea tuolloin ja kuunnellut sydäntäni? Kohtasin entisen Valtiattareni vähän aikaa sitten sattumalta ruokakaupassa. Kun katseemme kohtasivat, jalkani valahtivat veltoiksi, vatsanpohjasta otti ja käteni alkoivat täristä. En sanut sanotuksi muuta kuin "moi", mikä myös kadutti heti jälkeenpäin. Miksi en edes ikinä kertonut hänelle, miten paljon häntä rakastin? Ja kuinka häntä edelleen kaipaan ja kuinka usein hänestä untä näen. Ja kuinka vasta jälkikäten olen tajunnut, että hän oli se oikea minulle. Ironistahan on se, että elän nykyään vakaassa ja onnellisessa parisuhteessa ja koen huonoa omaatuntoa näistä tunteistani ja ajatuksistani. Mutta
Kommentoikaahan asiaa, ulkopuolisten mielipiteet kiinnostavat suuresti.
Julia
Vastaukset 1
Vanhimmat
Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään.
Ymmärtänet varmaan, ettet voi mennä pilaamaan valtiattaresi uutta suhdetta omien halujesi vuoksi. Pahimmassa tapauksessa teet saman katoamistempun uudelleen.
Ja tuskinpa häneen teki kovinkaan suurta vaikutusta temppusi.
Parempi kun jatkat elämässä eteenpäin haikailematta liikaa menneitä.
Kannattaa myös muistaa, että rohkea rokan syö.