itsetuhoisuus ja itsemurha-ajatukset.

Mietin itsemurhaa usein ja nautin siitä. Tällainen paska ei ansaitse elää. Olen miettinyt että voisin itseni autoon häkämyrkyttää. Se olisi sellainen kivuton ja hyvä tapa.

Minäkin mietin itsemurhaa lähes päivittäin, ja olen päätynyt keinona myös tuohon autoon häkämyrkyttämiseen - se olisi ehkä "inhimillisin" tapa ajatellen, että joku kuitenkin löytää ja olisi sitten siistimpää kun ei tarvitse jäännöksiä muuta kuin kärrätä pois.

Ei minulla ole mitään suurta draamaa tässä, en vain keksi yhtään syytä miksi jatkaa tätä samaa paskaa missä ei ole mitään pointtia, katsoinpa sitten eteen, taakse tai nykyisyyteen. Väsyttää vaan sätkiä eteenpäin.

jep, about joka pvä tulee mietittyy...ja oon muutaman kerra iha kunnolla suunitellu ja melkei toteuttanukki. ja oon vetäny ranteetki pari kertaa auki ja vetee laittanu..mut täsä sitä viel ollaa (Y). ja kaike lisäks,oon viel lievästi masokisti.

En varmasti ikinä pysty sulkemaan sitä ovea elämästäni. Itsemurha on aina vaihtoehto, tosin ei mielestäni hyvä, mutta ehkä joskus ainoa.

En ole koskaan aikaisemmin hautonut itsemurhaa.
Nyt jos saisin purkillisen unilääkkeitä, niin olisi lähellä vetää ne naamaan.
Elämästä on tullut sellainen helvetti, että mikä tahansa ulospääsy käy.

Tekisin heti jos tietäisin varmaksi ettei kuoleman jälkeen tämä sama paska jatku. En näe elämälläni mitään merkitystä, en ole mihinkään aisiaan pakollinen linkki.. Hyödytön. Kaikki mihin ryhdyn menee pilalle. Olen täydellinen epäonnistuja.

Psykiatri tietää itsemurha ajatuksista mutta en niitä todellakaan kerro miten oikeasti ajattelen.. Päivittäin, tekotapaa myöten. Valitettavasti käsissäni ei myöskään ole lääkkeitä joilla voisin varmasti tämän lopettaa.

Luin juuri kirjan jossa kerrottiin tarinoita itsemurhayrityksistä.. Jokaisessa joku läheinen oli ehtinyt viedä sairaalaan. Mulla ei sitä pelkoa ole.. Menee useita päiviä ja viikkoja että kukaan kaipaa kun nyt sairaslomallakin olen.

Kukaan ulkopuolinen ei voi käsittää mitä ajatuksia päässäni pyörii.. Ahdistus ja suru. En enää edes jaksa nähdä vaivaa ja koittaa kertoa.. Mitä sillä sitäpaitsi enää voittaisin.

Hukkaan heitetty elämä.

Haluatko puhua jonkun kanssa yksinäisyydestä?
Mannerheimin Lastensuojeluliiton lasten ja nuorten puhelin: p 116 111

palvelee maksutta koko maassa joka päivä. Puhelimeen vastaa koulutettu vapaaehtoinen päivystäjä, jolla on aikaa kuunnella.
Ma - pe klo 14 – 20
La – su klo 17 – 20

Suomen Mielenterveysseuran valtakunnallinen kriisipuhelin: p. 01019 5202

tarjoaa välitöntä keskusteluapua kriiseissä oleville ja heidän läheisilleen. Puhelimeen vastaavat sekä kriisityöntekijät että koulutetut vapaaehtoiset tukihenkilöt.
Ma – pe 9 – 6
La 15– 6
Su 15– 22

Mulla on täysin selvät suunnitelmat, tiedän ihan tarkkaan mitä tekisin. Mutta en kuitenkaan tee sitä, en varmaan ikinä. Olen usein myös jälkikäteen hyvin järkyttynyt ajatuksistani, mutta ne ovat yksi keino selvitä. Tieto siitä että voi lähteä milloin vain, auttaa jaksamaan pahimman ahdistuksen yli.

no niin. Lääkäri selitti nämä itsemurha-ajatukset minulle niin että haluan epätoivoisesti muutosta elämääni, kuolemahan olisi ehdottomasti muutos. Kehotti miettimään parempia vaihtoehtoja elämänmuutokseen.

Enpäs tiedä. Aina ne itsetuhoiset ajatukset jostain tulee. Ei vaan enää millään jaksaisi elää. Ja olen sentään nelikymppinen, tunnen että olen jo riittävän kauan kärvistellyt.

Syystä tai toisesta hyppääminen on aina kiehtonut minua eniten, vaikkei se ehkä varmin tapa ole. Lähistöllä olisi kyllä riittävän korkeita kerrostaloja, mutta jostain naurettavasta syystä toteutuksen mahdollisesti vaatima jonkin välioven murtaminen on muodostunut isoksi kynnykseksi. Sittemmin keksin, että rakennustyömaiden nostokurjet ovat täydellisiä, päälle pääsee helposti rikkomatta mitään, ja aamuyöstä huomaamatta.

Enää pitäisi pystyä voittamaan epävarmuus. Viimeyönä ajattelin lähteä, mutta en uskaltanut. Kiipesin puoleen väliin, mutta sitten piti vielä pysähtyä tuumaamaan, ja eihän siitä sen jälkeen mitään tullut. Aikani istuskeltua päätin, että voi sen tehdä myöhemminkin ja kiipesin alas. Tänä yönä en jaksa lähteä yrittämään, pitää nyt harkita vielä muutama päivä, ja jos sen varmuuden löytäisi niin toteuttaa sitten kunnolla, eikä jäädä epäröimään.

Epävarmuus on ajanut pisteeseen, jossa ainoa hyvä vaihtoehto on kuolema, ja sitten se sama epävarmuus estää kuolemasta. Kaipa tätä pitäisi ajatella niin, että kuolema on palkinto, jonka saavuttamiseksi pitää se epävarmuus pystyä kukistamaan.

On päivittäin. Haluaisin vaan lopettaa tämän elämäni tähän paikkaan, olen aivan liian herkkä tänne kylmään maailmaan, jotta pärjäisin kunnolla. Keinoja on mietitty, mutta kaikki ne ovat enemmän tai vähemmän kivuliaita. Autolla itsensä kaasuttaminen kuulostaa ihan hyvältä suunnitelmalta, pitääköhän pakoputkesta vetää letku auton sisälle vai riittääkö putken tukkiminen, silloin ei varmaan moottori käy enään. Kertoisipa joku hyvän konstin, lisäksi itsesuojeluvaisto taitaa olla liian kova, pitäisi masentua enemmän ja kunnolla. Jatketaan tätä niin kutsuttua elämää vaikka ei kiinnosta paskan vertaa. Mielestäni eutanasia pitäisi tehdä lailliseksi niinhän eläimetkin lopetetaan jos niillä on liikaa kärsimyksiä, ei ihminen ole yhtään sen kummempi otus.

Kyllähän sitä tulee mietittyy aika usein tunnen kipua surua ikävää kun kuulin että eräs korealainen henkilö tärkeä teki itsemurhan häkämyrkytyksen 18.12.2017 olin nii poissa masentuneena lukkittautuna mun huoneesee viikkoja en syönyt koska tunsin olevani läski vaik en oo jotenki tuntuu et voisin tehä saman ku mun rakas häkämyrkytyksen ja mennä sen luo ja jättää vaa viimeiset hyvästit kaikille😭 ”ole kiltti ja päästä minut menemää kerro minulle että tein hyvin viimeiset hyvästit” kumpa maailma räjähtäis

Olet saanut elämän, tuon kalleimman lahjan, mitä koskaan voit saada. Eikö lahja kelpaa, hylkäätkö sen? Ihmislapsen on elettävä elämänsä. Elämän voi elää pienellä liekillä, tai molemmista päistä kynttilää nopeasti polttaen , tai jotain siltäväliltä ,mutta se on elettävä. Eilistä et takaisin saa, mutta huomisesta et tiedä mitä se tuo tullessaan? Haluatko varmasti tietää tänään , että huomista ei ole? Et voisi olla enempää väärässä. Huominen voi muuttaa kaiken, on vain uskottava siihen. Elämän tarkoitus löytyy ennenmin pienistä asioista, kuin järisyttävistä kokemuksista ,ne on oivallettava.Pitää pysähtyä miettimään, hiljentyä ja tarkastella rauhassa asioita monelta kantilta. Jotta itsetuhoiset ajatukset eivät pääsisi kehän tavoin pyörimään ja jäytämään mielessä on tärkeää puhua niistä, jos ketään ei ole, niin apua on saatavissa ,vaikka kriisipuhelinlinjoilta. Hyvää uuttavuotta ja jaksamista kaikille.

Itsellä jos olisi rahaa niin hankkisin liito-oravapuvun. Ottaisin lentokoneesta kunnon vauhdit ja paiskautuisin päin eduskuntataloa. Se olisi sellainen viimeinen haistakaa paska. Siitä voitte sitten kaapia pois sen mitä on jäljellä. Toisaalta jos mulla olisi paljon rahaa niin ostaisin paljon huumeita, niin olisi taas jotain sisältöä tässä merkityksettömässä elämässä. Eli realistiset vaihtoehdot on vr tai kaulakiikku.

On ollut ajatuksia ties kuinka monta vuotta, mutta enemmän kyllä ajatuksia kuin todellista halua. Ajatuksissani on tullut kyllä pohtittua vaihtoehtoja.

Ehkä paras ja kaunein olisi talvella maata meren jäällä tähtitaivaskelillä kovalla pakkasella, ottaa sopivasti viinaa ja lääkkeitä, tuijoittaa tähtitaivasta, nukahtaa ja hyytyä pois. Raisumpi vaihtoehto olisi myöskin viinaa ja lääkkeitä ja ranteet auki. Eikö tuollakin tyylilä, siis ranteet auki, pääse hyvin finaaliin? Mun mielestä esim. usein mainittu hirttäminen kuulostaa karmealta tavalta kuolla, mut onko se kuitenkin nopea ja varma tapa?!

Onko elämä reilua? Tätä olen miettinyt. Serkkutyttö oli vielä heinäkuun alussa täynnä elämänintoa ja tarmoa kunnes sairastui syöpään. Osa syövästä pystyttiin poistamaan ja jatkettiin sen jälkeen hoitoa solumyrkyillä ja sädehoidolla. Syöpä lähti uudelleen voimakkaaseen kasvuun joulukuulla ja hän menehtyi tammikuun lopulla... hän oli minua reilut kaksi vuotta nuorempi. Miksi minua ei oteta pois? Tätä mietin kun olen jo väsynyt tähän oravanpyörään. Miksi henkilö joka on täynnä elämäniloa otetaan pois eikä minua... en uskalla puhua ongelmistani kenellekkään leimaantumisen pelossa vaan vielä on jaksettava mennä eteenpäin... työpaikka kyllä on mut kun se on satojen kilometrien päässä kotoa ja tähän reissaamiseen väsyy aivan todella... 33 v on aikaa kun komennustöihin lähdin ja yhä mennään eteenpäin... yksi itsariyritys takana neljä vuotta sitten kesäloman alussa...

En halua hakea apua koska siihen eli mielenterveysongelmiin liittyy niin valtava stigma.

Ite oon aika nuori viel mut jotekii tuntuu et perheelt ei saa mitää tukee ja et ne vaa haluu mut pois täältä. Siskotkii on aina ollu kahestaa ja ite oon ollu lapsuudessani ja nykyääki se kolmas pyörä.. Muistan olin ala-asteella ja sillo hyö oli aina "älä tuu ain pilaa kaikkee" "meil oli hauskaa enneku sie tulit" siks ***** on parempi sisko ku ei kukaa jaksa tollast saatanan murjottavaa paskaa" "hirtä ittes" nuo lauseet jäi mieleen.. Muistan vielä olin aika hyvä koulussa, pääsin 6lk ka oli 9.3 ja menin ylpeänä esittelemää puolisälle sitä.. Vieressä oli siskon jonka ka oki 7.2 kait, annoin hänellesen sen, vilkaisi vähän, katsoi vihaisesti ja heitti minulle.. Siskoa kyllä kehui maasta taivaaseen.. Soitin myös silloin paljon pianoa ja tuli vain huutoa "heitä tuo vintille ei kukaa jaksa kuunnella tota" halusin myös olla kampaaja.. Tein monia kampauksia 12vuotiaana juhliin.. Esim tein isosiskon rippikampauksen. Yks päivä sit tein toiselle siskolle kampausta ja olin kihartaa hänen hiuksii ja iha vahingos osuin sil vähä ihoo ja toinen sisko huutaa "ei sust tuu ikin mitää kampaaja!" siel koko perhe puhu paskaa mite ei ikin tuu mitää hiuksii liitttvää tms.. Juoksin vaa omaa huoneesee itkemää.. Nyt oon 16 ja tätä paskaa on jatkunu vieläki.. Oon kiitolline mun isälle, hää on aina puolustanu minuu ja kuunnellu minuu.. Ilma iskää en varmaa enää ois täällä

Tästä vitun sivusta onkin näköjään ihan vitusti hyötyä

Itsemurha ei ole mikään ratkaisu, koska seuraavassa elämässä sama on edessä. Sen sijaan jos asian saa pois päiväjärjestyksestä niin seuraavassa elämässä ei tarvitse sen kanssa vaikeroida. Joogaluennoilla voi oppia paljon elämästä ja vielä enemmän sitä harrastamalla, se auttaa ymmärtämään elämän tarkoituksen ja tehtävän. Toisten auttaminen tavalla tai toisella lievittää omaa tuskaa myös. Luentokin aiheesta olisi tulossa vieraileva Intialainen joogi kertoilee asioista, jos katsotte Avartuva ihmiskuva nettisivujen ilmoituksia, niin ainakin ensi lauantaina olisi luento tiedossa. En jaksa nyt alkaa linkkiä etsimään.

Mikä on seurausta Sipilän ja Rinteen hallitusten politiikasta. Tehdään politiikkaa joka ajaa ihmisiä itsemurhaan ja itsetuhoiseen käyttäytymiseen. Samalla leikataan mielenterveyspalveluista ja pienennetään auttavien tahojen resursseja. Eikö ne siellä hallituksissa ajattele asiaa siten että, kyllä heikenyksiä voidaan päättää kansalle mutta sillä on ikäviä seurauksia muunmuassa itsemurhien muodossa.

Seuraava teksti löytyy eräästä lehdestä:

"Eräänä kesäkuisena päivänä Tii Starck jättäytyi metron alle. Hänellä kävi tuuri, eikä hän kuollut tai vammautunut pysyvästi.
KESÄKUUN 17. päivänä metroliikenne pysähtyi henkilövahingon vuoksi. Tii Starck oli jättäytynyt metron alle."

Näitä henkilövahinkoja alkoi tapahtua enenevästi Sipilän hallituksen aloitettua ja nyt kun jatkuu sama meno niin nämäkin jatkuu. Milloin kauko tai paikallisjunan milloin metron.

Itselläkin on itsetuhoisia ajatuksia ja olen pohtinut tuota asiaa. Seuraaviin kysymyksiin ei ole oikein löytynyt vastausta täydellistä.

Sanotaan ettei itsemurha ole ratkaisu mutta eikö se ole ratkaisu sille ihmiselle joka sen tekee? Seuraavasta elämästä me ei tiedetä mitä on vastassa vai onko mitään.

Usein vedotaan siihen mitä muut ajattelee mutta eikö itsemurha tehdä itseään varten ei muita varten?

Ajattelen junan alle hyppäämistä tai hirttäytymistä. Saatan myös avata ranteeni. Asun sijaisperheessä, sillä vanhemmilla on alkoholi- ja huumeongelma. Mulla ei ole täällä kaveria. Entisessä kylässäni pääsin vaivoin porukkaan, olin iloinen, mutta se riistettiin nopeasti pois.
Pari vuotta nuorempi siskoni on aikalailla samanlainen, kuin isäni ja hänen sukunsa sekä äidin sisko. Osaavat puhua pahaa muista ja mustamaalata. Siskoni menee nyt liian yli. Hän ylitti rajani. Hän on haukkunut ja lyönyt mua vuosia, mutta kaikki kärjistyi, kun jouduimme tänne sijaiskotiin, yli puoli vuotta sitten. Hän haukkuu mua joka päivä, sen kestin ennen. Myöhemmin se ei riittänyt hänelle ja hän alkoi lyömään ja potkimaan. En puolustautunut. Annoin hänen hakata. Yleensä hän ottaa raivon vallassa kiinni käsistäni, työntää jotakin vasten ja potkii mahaan. Pari kertaa hän on ottanut kaulastani kiinni ja kuristanut, silloin yritin puolustautua. Lopulta en jaksanut, joten soitin sosiaalityöntekijälleni ja kerroin tilanteen. Hän kertoi sijaisvanhemmillemme. Siskoni sai tietää, että olen kertonut. Kertominen oli virhe, sillä nyt minä olen hirviö. Tai siis, luultu hirviö. Siskoni lähettelee valheviestejä minusta sosiaalityöntekijälle ja sijaisvanhemmille. Mieitte varmaan, miten tiedän hänen viesteistänsä. Hän kertoo mitä laittaa, hän näyttää ne ja ivailee minulle. En ole kertonut, kun hän hakkaa jne. Olen todennut sen hyödyttömäksi. Siskoni värittää tapahtumia, mustamaalaa minua sukulaisillemme sekä suoraan keksii tarinoita. He uskovat häntä, ja nyt minulle puhutaan, kuinka minun kannattaisi katsoa peiliin, että teen elämästäni vaikeaa, kun 'käytän henkistä sekä fyysistä väkivaltaa siskoani kohtaan.
Siskoni on aina ollut isämme silmissä parempi. Isä löi minua, halaili ja helli siskoani. En edes muista, milloin olisin ollut isän sylissä. Tai milloin olisin halannut häntä. Muistan, kuinka isäni halasi ja höpötteli siskolleni. Hän sai aina mitä tahtoi.
En enää vain kerta kaikkiaan kestä elämistä täällä, jossa sukuni, uusi perheeni ja sosiaalityöntekijät pitävät minua kamalana kiusaajana.
En kuitenkaan väitä, ettenkö ole haukkunut siskoani. Olen haukkunut häntä. Yleensä idiootiksi tai narsistiksi. Häpeän, olin typerä nössö. Lopetin sen, koska se ei auttanut. Aloitin hiljaa olemisen, jos hän haukkuu. Se on parempi, sillä vaikka muut luulevat minun haukkuneen edelleen siskoani, tiedän sisimmässäni, ettei se ole totta. Puolustautuakaan minun ei kannata. Siitä saan syyt niskoilleni ja olen tehnyt synnin. Jos en puolustaudu, tiedän, etten tehnyt mitään väärää, vaikka siskoni kertookin, että olisin aloittanut hakkaamisen tai jotain sellaista.
Sairastin 5 ja 6 luokilla jonkin asteista masennusta. Olin vihainen, eristäytynyt. En käynyt kunnolla koulussa, nukuin todella paljon. En muista siitä ajasta kunnolla mitään, en tiedä miksi. Samat ajatukset pyörivät nyt mielessäni, voimakkaampina.
Pääsen tappamiseni jälkeen taivaaseen, tiedän sen. Pelkkä viiltäminen ei enää auta. Joten miksi elää siskoni vallan alla, yksinäisyydessä ja tuskassa. Olen yrittänyt saada kaveria, mutta siskoni onnistuu upottamaan heidän päähänsä, kuinka kamala otus olen. Jolloin uudet kaverini ovat katkaisseet välit ja siskoni sai heidät kaverikseen. En kirjoita enempää, kirjoitinkohan liikaa? Yritän tällä varmaan pyytää apua, jota en ainakaan tämän anonyyminä kirjoittamisen kautta saa. Apua.
Terveisin. 13 vuotias tyttö, joka ei jaksa kauaa.

Vaikka nyt tänne vähän myöhässä tämän laitankin. Niin ajatukset ollut itsetuhoisia viimeiset 4 vuotta. Itselleni mitään en ole vielä tehnyt huonon olon koitan saada pois joka kerta alkoholilla ja kukalla. Nämä eivät oloa auta kuitenkaan kuin hetkeksi