Eilen sattumalta löysin kirjastosta Marita Moringin kirjoittaman kirjan uhrautumisesta ja se aukaisi silmät kyllä kerta heitolla. En ollut ikinä edes ajatellut, että vuosia kestänyt alakuloisuuteni ja "näkymättömyyteni" voisi johtua muiden auttamisesta ja itseni jättämisestä taka-alalle.
En ole juurikaan pitänyt itseäni ja omia mieltymyksiäni kovinkaan suuressa arvossa, ei ne ketään kiinnostaisi. Jo lapsena olen jättäytynyt taka-alalle, kun perheessä on ollut ongelmia. Etenkin äitini hyvinvointia olen seurannut jo pienestä pitäen, sillä seurauksella, että olen vain haaveillut ulkopuolella leikkivien pallopeleistä. Tätä on sitten jatkunut aina tähän päivään saakka.
Oli suuri shokki, jos niin voi sanoa, kun tapasin nykyisen miesystäväni, joka lausui ne kolme kauneinta sanaa täydestä sydämestään. Olenko oikeasti kaiken tuon arvoinen? Myöhemmin hän toi matkaltaan kalliit korut ja siinä pakettia avatessa tuijotin vain niitä timantteja. Onko nämä oikeasti minulle? Seksuaalisissa asioissa olen vain tahtonut, että hän tuntee itsensä mahdollisimman tyydytetyksi, ettei sillä ole niin suurta merkitystä minulle. Ymmärsin kuitenkin jo vähän aikaa sitten, ettei sen näin kuulu mennä. Parisuhde on vastaanottamista ja antamista täydestä vapaasta sydämestään. Päivä päivältä olen pystynyt olemaan vapaampi itseni ja uskaltautunut jopa sanomaan tarvitsemani häntä.
Tavallaan tästä on jo alkanut ehetymiseni, vaikken ole tiennyt, mistä tämä kaikki on johtunut. On ollut aika karmivaa ajatella, että olen oikeasti vain tällainen masentunut, arvoton. Kirja aukaisi onneksi silmäni ja antoi vastauksia kauan mielessä pyörineisiin kysymyksiin. Matkaa on kuitenkin vielä tehtävänä, koska äitini on edelleen vahva persoona ja olisi vain helppo kulkea hänen saneleemansa polkua omista tarpeista välittämättä. Koskaan en ole uskaltanut sanoa hänelle suoraan "ei", mutta kaikkea en sentään ole niellyt.
Ongelmana on se, että olemme melko erilaisia ihmisiä. Olen opiskellut pitkälle ja hän ei niinkään. Haluan saada kokemuksia ennen kuin alan ajattelemaan lapsia. Pari päivää sitten sainkin kuulla, että lapset on parempi tehdä ajoissa, että sen jälkeen on vielä aikaa itselle. Herää kysymys, näinkö hän on ajatellut synnyttäessään minut 19-vuotiaana? Kaikesta huolimatta olen pysynyt kaikessa taka-alalla, kai sen tähden, etten herättäisi kateutta niin siskossani kuin äidissäni. Hullultahan se kuullostaa...
Tästä lähtien pyrin tarkemmin katsomaan sisäänpäin kuin ulospäin. Tunnen omaavani paljon voimaa ja iloista elämänasennetta, ne vaan täytyy saada tuoda pintaan. Aina ei ole paha olla ykkönenkään!
Halusinkin tällä pitkällä tarinalla tuoda esille pintaan nouseet tuntemukseni, mutta myös tiedustella, onko muita samanlaista kokeneita? Olisi avartavaa kuulla muiden näkemyksiä aiheesta. :)
En ole juurikaan pitänyt itseäni ja omia mieltymyksiäni kovinkaan suuressa arvossa, ei ne ketään kiinnostaisi. Jo lapsena olen jättäytynyt taka-alalle, kun perheessä on ollut ongelmia. Etenkin äitini hyvinvointia olen seurannut jo pienestä pitäen, sillä seurauksella, että olen vain haaveillut ulkopuolella leikkivien pallopeleistä. Tätä on sitten jatkunut aina tähän päivään saakka.
Oli suuri shokki, jos niin voi sanoa, kun tapasin nykyisen miesystäväni, joka lausui ne kolme kauneinta sanaa täydestä sydämestään. Olenko oikeasti kaiken tuon arvoinen? Myöhemmin hän toi matkaltaan kalliit korut ja siinä pakettia avatessa tuijotin vain niitä timantteja. Onko nämä oikeasti minulle? Seksuaalisissa asioissa olen vain tahtonut, että hän tuntee itsensä mahdollisimman tyydytetyksi, ettei sillä ole niin suurta merkitystä minulle. Ymmärsin kuitenkin jo vähän aikaa sitten, ettei sen näin kuulu mennä. Parisuhde on vastaanottamista ja antamista täydestä vapaasta sydämestään. Päivä päivältä olen pystynyt olemaan vapaampi itseni ja uskaltautunut jopa sanomaan tarvitsemani häntä.
Tavallaan tästä on jo alkanut ehetymiseni, vaikken ole tiennyt, mistä tämä kaikki on johtunut. On ollut aika karmivaa ajatella, että olen oikeasti vain tällainen masentunut, arvoton. Kirja aukaisi onneksi silmäni ja antoi vastauksia kauan mielessä pyörineisiin kysymyksiin. Matkaa on kuitenkin vielä tehtävänä, koska äitini on edelleen vahva persoona ja olisi vain helppo kulkea hänen saneleemansa polkua omista tarpeista välittämättä. Koskaan en ole uskaltanut sanoa hänelle suoraan "ei", mutta kaikkea en sentään ole niellyt.
Ongelmana on se, että olemme melko erilaisia ihmisiä. Olen opiskellut pitkälle ja hän ei niinkään. Haluan saada kokemuksia ennen kuin alan ajattelemaan lapsia. Pari päivää sitten sainkin kuulla, että lapset on parempi tehdä ajoissa, että sen jälkeen on vielä aikaa itselle. Herää kysymys, näinkö hän on ajatellut synnyttäessään minut 19-vuotiaana? Kaikesta huolimatta olen pysynyt kaikessa taka-alalla, kai sen tähden, etten herättäisi kateutta niin siskossani kuin äidissäni. Hullultahan se kuullostaa...
Tästä lähtien pyrin tarkemmin katsomaan sisäänpäin kuin ulospäin. Tunnen omaavani paljon voimaa ja iloista elämänasennetta, ne vaan täytyy saada tuoda pintaan. Aina ei ole paha olla ykkönenkään!
Halusinkin tällä pitkällä tarinalla tuoda esille pintaan nouseet tuntemukseni, mutta myös tiedustella, onko muita samanlaista kokeneita? Olisi avartavaa kuulla muiden näkemyksiä aiheesta. :)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tuo kuulosti osittain tutulta. Minullakin on melko dominoiva äiti ja itse olen rauhallinen, alistuvampi, kiltti. Olen hyvä kuuntelemaan hänen murheita. Olemme vastakkaisia persoonia. Kiltteys on tullut siitä kun meidän perheessä on ollut murhetta kun olin lapsi ja siksi minusta kasvoi erityisen kiltti etten aiheuttaisi lisää murhetta äidille. Myöhemmin sitten tuo suru jota itse en ollut surrut lapsuudessani puhkesi minussa masennuksena. Minun on pitänyt kulkea pitkä tie tasapainoon ja hyvinvointiin. Olen ottanut paljon etäisyyttä äitiini, vaikka se tuntuu vaikealta koska hänellä on edelleen suuria murheita. Koen sen takia syyllisyyttä. Mutta meillä ei ole niin läheiset välit että pystyisin koskaan hänelle avautumaan näistä asioista ja epäilen että se pahentaisi hänen tilaansa, koska hän alkaisi syyttämään siitä itseään. Mutta minun on ajateltava itseäni jos haluan elää ja olla onnellinen. Tärkeintä on ollut itsetuntemus, koska sitä kautta kun opin tuntemaan itseäni paremmin, opin myös hyväksymään itseäni. Olen havahtunut siihen, että elämä on lyhyt. Miksi siis eläisin jonkun toisen elämää? Minun on pitänyt tietoisesti irtaannuttaa itseni siitä mitä minulta vaaditaan ja kuunnella omaa sisintäni. On hienoa että pystyn ottamaan muut huomioon ja auttamaan muita, mutta jos aina uhraudun muiden puolesta, kohta ei enää ole ketään joka uhrautuisi. Auttajan on autettava itseään ensisijaisesti. Kuten lentokoneissa opastetaan laittamaan happinaamari ensin itselle ja vasta sitten auttamaan vierustoveria. Näinhän se menee elämässäkin. On muistettava pitää hyvää huolta itsestään. Sisäänpäin kääntyminen on tässä erittäin oleellista. Sieltä sisältähän se rakkaus löytyy, meistä jokaisesta.