Miksi olen syrjäänvetäytyvä?

You got it rigth to the point

Vaikea sanoa vaikka sama ongelma on (tai pikemmin oli) minullakin. Kysyt ”onko vaikea sopeutua sosiaaliseen maailmaan”? Se kuulostaa mielestäni epämiellyttävän negatiiviselta. Mieluummin sanon että on sellainen luonne.
Kuitenkin minun kohdalla asia muuttuu ja on jo muuttunut paremmaksi iän myötä ja luulen että näin yleensäkin tapahtuu, saat vielä nähdä.

Ihminen perii temperamentin jo syntyessään. Tästä riippuu, millaiseksi persoonaksi hänellä on mahdollisuuksia kasvaa. On hirveästi erilaisia ihmisiä, joilla on toisistaan poikkeavat syyt jäädä sosiaalisten suhteiden ulkopuolelle. Nykyään on hirveän tärkeä olla rohkea ja aktiivinen, jos haluaa rakentaa itselleen pysyviä ihmissuhteita. Ei kannata linnoittautua bunkkeriinsa ja odottaa, että joku tulee ja hyväksyy sellaisena kuin on. Pitää hyväksyä, että pettymykset kuuluvat elämään. Että jokainen ihminen on arvokas itsessään, ei mikään toisten minuuden toteutuksen välikappale. Kun on hyväksynyt tämän, voi sanoa olevansa aikuinen eli itsenäinen ihminen, joka ei ole kenenkään jatke, eikä tarvitse muita itsensä jatkeeksi. Siten ei enää tunne tarvitsevansa muita, vaan riittää itse itselleen. Täten ensimmäinen kysymys kuuluu: tarvitaanko minua mihinkään? Jos minullakin olisi jotain annettavaa, sanottavaa, tehtävää...

Minä olen "puolierakko", epäsosiaalinen ja viihdyn hyvin itsekseni. Aina olen ollut, näin vanhemmiten vielä enemmän. Pärjään kyllä seurassakin ja juttua piisaa tarvittaessa, mutta onneksi ei tarvitse kovin usein (yksin kun asun ja suurta ystäväpiiriä ei ole).

En tästä "tilasta" mitenkään pyri pois enkä kärsi. En tiedä miksi olen aina viihtynyt paremmin yksin kuin seurassa. Varmaankin luonne ja lapsesta asti jo tottunut yksinoloon ainoana lapsena. Se on ikävää jos kärsii yksinolosta ja haluaisi seuraa mutta ei saa.

Vähän sama juttu, pidän kyllä paljon ihmisten seurasta ihan ajatus tasolla, olisi mukava istuskella ihmisten kanssa. Sellaisia ihmisiä vain on ollut elämän aikana aika vähän, nyt niitä on kyllä jo paljon enemmän kun on vähän uskaltautunut olla oma itsensä.

En tiedä onko tässä mitään universaalia totuutta, mutta arvelisin kaiken yksinäisyyden jollain asteella johtuvan omasta epävarmuudesta ja siitä mitä muut ajattelevat. Varmasti myös osasyynä on, että ainakin itse pidän olla itsekseni, mutta luulen, että sen halun takana on jotain muuta kuin pelkkä synnynnäinen yksinvetäytymisvietti.

Voi olla mahdollista, ettet tunne ketään ketä jaksaisit katsella sen enempää. Oletko miettinyt, että minkälainen ihmisen täytyisi olla jotta jaksaisit olla hänen seurassaan? Siis ihan joku mielikuvitusihminen tai porukka.

Itse sosialisoin nykyään paljon netin kautta ulkomaalaisten kanssa, ja tietysti myös suomalaistenkin kanssa. Opin paljon ihan lukion filosofian kursseja käydessäni, esimerkiksi sen, että niistä asioista mistä minua rangaistiin sosiaalisestikin kotona saan kymppejä filosofiasta. Se on joskus vaikea löytää ihmisiä jotka ovat samanmoisia kuin itse olen, mutta asiaa on helpottanut se, etten aina vaadikaan sitä täyttä yhteisymmärrystä muilta, on ihan mukavaa olla ihmisten seurassa jotka ovat vain mukavia, vaikka erilaisia. Enkä enää ahdistu jos en oikein tiedä mitä sanoa, tiedän että se ei johdu siitä, että olisin jotenkin "vammainen", vaan siitä etten oikein väliä puhua minulle tylsistä tai tarpeettomalta tuntuvista asioista. Onko itselläsi jotain keskustelun aihetta, josta jaksaisit jauhaa vaikka maailman tappiin asti?

Palataanpa aiheeseen.

Minusta vaikuttaa että ihmiset yleensä kuvittelevat omien asioidensa olevan jotenkin "tärkeitä" ja että niillä on jonkinlainen luottamus siihen että oma oleminen on hyväksyttävää. Mulla ei ole luottamusta vaan minusta tuntuu että jos ihmiset saavat valita niin ne välttävät mun seuraani. Esim. opiskelun puitteissahan on kaikenlaista aktiviteettia mitä järjestetään välillä, enkä mä ole koskaan osallistunut mihinään sellaisiin koska jotenkin ajattelen että sellainen ei kuulu mulle eikä mua sellaisiin kaivata.

Tuo että antaisi liian paljon merkitystä sille mitä toiset ajattelevat... En tiedä, joskus olen ajatellut että mulle on ihan sama mitä ihmiset ajattelevat, ongelma on se etten osaa luottaa siihen että ne käyttäytyisivät ja kohtelisivat mua asiallisesti. Kai mä oletan tulevani syrjityksi enkä siksi viitti yrittääkään ottaa mitään kontaktia ihmisiin.

"Mitenkähän ihminen oppii arvostamaan itseään, tai olemaan arvostamatta? Olisko toisilla ihmisillä kuitenkin jotain tekemistä sen kanssa mitä oppii itsestään ajattelemaan? - Tätä ei vissiin sais tunnustaa koska on ilmeisesti säälittävää antaa toisille ihmisille jotain merkitystä."

Voikohan tällaiselle yhtään mitään? Terapia ei ainakaan tehoa, ja mielialalääkityskin on jo.

No hitto, eikö keneelläkään ole mitään kommentoitavaa?

Mielestäni nämä asiat ovat kovin suhteellisia.

Usein on tapana luoda kaksinjakoja sosiaalinen/erakko ja tyytyä kärjstyksiin joko ihmisen omasta luonteesta, sopeutumiskyvystä tai sitten muista ihmisistä.

Esimerkiksi sopivaa seuraa sopivissa yhteyksissä ei välttämättä löydy joten sitä vetäytyy silloin omiin oloihinsa.
Lisäksi ihmisten sosialisoinneissa on eroja. Ihmiset voisivat muuten olla sopivia, mutta vaikkapa viihtyvät baareissa joka taas toisille voi olla täysin väärä ja epämiellyttävö ymäristö.

Usein huomaan kun puhutaan "sosiaalisuudesta" että siihen liittyy todellisuudessa monia osatekijöitä ja toisaata usein ihmisiltä odotetaan ns. normisosiaalisuutta jopa asioissa jotka eivät noin keskimäärin ole normaalia.

Esimerkiksi Suomessa voi jäädä yksin jos ei nauti alkoholia jne.

Omalta kohdalta voin sen sanoa että nautin itsenäisyydestä, mutta seura toisinaan kelpaisi. Ongelma on se ettei juuri sitä omanlaista ole paljon saatavilla joten käytännössä joutuisi sopeutumaan toisiin sekä tekemään kompromisseja turhan paljon oman viihtyvyyden kustannuksella.

Täten vetäytyminen usein omiin oloihin on parempi ratkaisu. Tämä ei tee minusta epäsosiaalista henkilöä.
Syrjäänvetäytyvä toki olen, mutta se johtuu vain siitä ettei ole sopivaa piiriä ihmisiä ympärillä.

Joo joo, mutta miten se että käsitän mistä tämä johtuu (erilaisista traumoista) muka auttaa toimimaan toisin? Kun ei se auta.

"Meillä on tapana selittää yksinäisyys ja yksin oleminen omaksi valinnaksemme, vaikka haluaisimme olla enemmän yhteydessä muihin."
- Olisko ihmisen jotenkin parempi sitten tukehtua yksinäisyyteensä ja ahdistukseensa kuin ajatella ja ehkä välillä ihan aidoti kokeakin olevansa ihan tyytyväinen itsekseen...

Yksi vaihtoehto terapia.

Sanotaan, että jos vuorovaikutustaidot ovat puutteelliset, niin niitä voi hiljalleen rakentaa esimerkiksi terapeutin kanssa. On joku ihminen, joka kuuntelee.

Terapia on kallista, mutta uskon sen maksavan itsensä takaisin, jos se auttaa. Ei tarvitse loppuikäänsä elää ahdistuksen kanssa.

Toinen vaihtoehto on osallistua.

Osallistu mille tahansa kurssille tai ilmoittaudu vapaaehtoiseksi. Itse olen saanut siitä apua, että hakeudun aktiivisesti ihmisten pariin. Tai edes yritän. Yleensä siitä saa enemmän kuin menettää. Mitä enemmän ihmisten parissa oppii olemaan, sitä vahvemmaksi tulee. Sitä vähemmän mm. merkitsee yksittäisten ihmisten loanheitot.

Jos on luonteeltaan ujo, on helpompi mennä mukaan toimintaan, jossa tehdään jotain yhdessä. Siis toimintaa, ei pelkkää hengailua, koska aito vuorovaikutus on ujolle vaikeinta.

F60.1 on itselläni syy ilman sen kummempia pohtimisia vastauksena aloittajan kysymykseen.

Haistakaa paska! Ei tästä ole pääsyä mihinkään.

Var trygg i dig själv - kai kuvaa ajatteluani tästä parhaiten.