Lapsenhankinta -päätös

Njaa... voisi sanoa että ajankohtapäätöstä haudutettiin pitkään. Aina oli selvää, että lapsia halutaan, ja ollaan oltu siitä lähtien yhdessä kun itse olin yläasteella, joten sitä sopivaa aikaa odoteltiin. Mietittiin, että onko se siinä vaiheessa kun opinnot on vielä kesken, vai tähdätäänkö äitiyslomaan heti valmistumisen jälkeen, vai olisiko fiksumpaa ehtiä saada ensin vähän työkokemusta. Eli kaipa me mietimme vuosia... ja varmasti oli ilmassa suostuttelua, minulla oli suuri into ja uskalsin myös antautua sen vietäväksi koska tiesin, että rinnalla oli mies joka piti jäitä hatussa ja toppuutteli tarpeen mukaan :) Kielteinen hän ei koskaan ollut, halusi vain odottaa "täydellistä" aikaa. Ja se tuntui välillä olevan paaaaaljon myöhemmin kuin minun täydellinen aikani!

Mies ei ole koskaan ollut "innostunut" vauva-ajatuksesta, mutta hän nyt onkin persoona joka ei oikeastaan virallisesti innostu yhtään mistään, melkoinen viilipytty. Mutta vaikka hän oli se, jota pelotti vähän etukäteen, että alkaako ehkäisyn jättämisestä kamala tauoton vauvahössötys, niin hän on se joka nyt puolessa välissä raskautta hioo ja maalailee pinnasänkyä kun minulla ei vielä olisi mikään kiire :) Ultra-ajoista kun on keskusteltu niin ei ole ollut edes sellaista vaihtoehtoa, etteikö hän olisi johonkin tullut, vaikka meille on niitä tähän taipaleelle ehtinyt jo useampi ja lisää tiedossa. Verrattuna esimerkiksi siihen, miten innolla hän katsoi hääpukukuvia tai luki vihkikaavaa, hän huomattavasti innostuneemmin lukee yhdistelmärattaiden tuoteselosteita tai esittää mielipiteitään siitä onko kietaisubody vai tavallinen body parempi.

Onhan niitä, onnellisia tarinoita :) Mut kolmenkympin jälkeen miettisin kauanko odotan. Serkulle taas kävi niin, että hän vatuloi ekan miehen kanssa kymmenen vuotta, kunnes mies täräytti ettei ehkä haluakaan koskaan lapsia. Erohan siitä tuli, koska serkulle äitiys oli tärkeää, ja nyt viisi vuotta myöhemmin eletään jännittäviä aikoja, laskettu aika on ihan hollilla, tukena uusi ihana mies jonka elämäntavoitteet on samanlaiset serkkuni kanssa.

Vaikea kysymys. Voi olla, että mies innostuu vielä ihan täysillä, mutta edellisen kirjoittajan kanssa olen samaa mieltä siitä, että yli kolmekymppiseksi ei kannata odottaa. Niitäkin tapauksia valitettavasti on nähty, että mies, joka (muka) ei halunnut lapsia, halusikin niitä uuden kumppanin kanssa...

Erityisen epäreilua tästä tekee se, että mieshän voi muuttaa mielensä vaikka viisikymppisenä, jos löytää nuoren kumppanin, mutta siinä vaiheessa naiselle on jo liian myöhäistä. Eli jos ei parin vuoden sisään ala miehen mieli muuttua ja itse oikeasti haluat lapsia, niin tiedät mitä tehdä.

mulle kävi juuri niin kuin edellisen kirjoittajan serkulle - mut mies vaihtoon ja nyt on uudet kuviot :) ei se exä oikein koskaan ollut innostunut lapsiasioista mutta silti sanoi aina haluavansa joskus lapsia, kunnes lopulta päätti ettei haluakaan ollenkaan! ei edes vaikka minä jättäisin... niin kuin sitten teinkin :)

Tuntuu, että ei ole riittävän hyvä syy jättää miestään "vain" koska hän ei osaa päättää, haluaako hän lapsia. Olen miettinyt tätäkin asiaa pääni puhki. Entä jos mies sitten myöhemmin olisikin halunnut lapsia? Tai jos jäänkin sitten yksin, en löydä uutta, perhettä toivovaa miestä, ja jään siksi lapsettomaksi?

Tiedän myös, että lähipiirini katsoisi minua kieroon, jos jättäisin mieheni tuosta syystä. Hölmöä tietysti ajatella, miten muut reagoivat, mutta kyllä sitäkin tulee miettineeksi.

Ja sitten se kauhuskenaarioni: Jätän miehen, koska ei osaa päättää. En löydä uutta miestä. Mies löytää heti uuden naisen. He alkavat odottaa lasta. Minä jään yksin.
Lyhyesti: en tiedä miten elämääni eläisin tuon jälkeen.

Meillä vauva-asiat tuli kuvioihin oikeastaan siinä vaiheessa, kun kumpikin oli saanut työpaikan ja ostettiin asunto. Kun nämä "peruspilarit" oli kunnossa, niin alkoi mieskin hieman perua puheitaa siitä "joskus sitten". Mitään vauvahössötyk,siä meille ei tullut, vaan päätettiin vain katsoa miten käy.

Raskausaikana hän ei todellakaan ollut mikään ylionnellinen isä, ei vielä ihan pienen vauvankaan kanssa. Mutta kun neiti oli n.4kk ja alkoi enemmän olla yhteydessä muihinkin, kuin tissiin, syttyi isänkin tunteet.

Nämä on niitä asioita, johon toista ei voi pakottaa. Ei auta kuin puhua ja jos ajatukset ovat täysin eriäväisiä niin sitten jää itselle valinta hyväkysä päätös tai lähteä. Me keskustelimme tästä asiasta jotakuinkin 4 vuotta, mutta mies halusi, että elämä on ensin kunnossa ja sitten vasta lapset. Nyt odotan toista. Tämäkään raskaus ei saanut miestäni yli-innokkaaksi isukiksi, mutta hän on suomalainen mies, joka nyt muutenkaan ei innostu kuin saunailloissa :D

Heh, joku kirjoitti hauskasti että heillä mies ei virallisesti innostu mistään. Joo, ei meilläkään. :D Epävirallisesti sitten voidaan olla innostuneita, vähän niinkuin vahingossa. Liittyy ehkä varovaiseen luonteeseen ja siihen ettei tunteitaan osaa niin avoimesti näyttää ja/tai se ei ole ollut hyvä juttu siellä missä kasvoi.

No, sanon tähän niin kuin olen kirjoitellut joskus muihinkin ketjuihin, jos todella haluaa lapsia, ei kannata odottaa pitkälle yli kolmenkympin miehen mielen muuttumista. Teillä on vielä hyvää aikaa katsella, älä spekuloi liikaa. Musta ainakin tuntui että aikuistuin lopullisesti vasta kolmen kympin korvilla (ei ole tarkoitettu nuoremmille provokaatioksi, jokainen etenee tahtiinsa!!) ja silloin sitten menikin parisuhde, ammatti ja asuminen uusiksi. Ja kuinka helpottunut olen ollutkaan etten tahtonut lapsia aiemmin, olisivat nyt eroperheen lapsia. Ja eksään olisi lasten kautta ikuinen side, tahtoi tai ei.

Tuosta spekuloinnista vielä...tottakai voi käydä niin että eroatte (ehkä juuri tämän vauva-asian takia), mies löytää uuden naisen ja nainen on kohta raskaana. Ja sinä et. Vaikka ajatus nyt vauvakuumeisena ja tuon miehen kumppanina tuntuu ihan kauhealta, elämä jatkuisi sittenkin, usko vaan.

Meillä nykyinen kumppani ei ensin halunnut lapsia lainkaan, sitten halusi yhden lapsen ja lopulta toisenkin, jota nyt odotetaan syntyväksi. En mielestäni tehnyt tässä muuta kuin annoin ajan kulua...lopulta mies totesi itse että jos aiomme lapsia hankkia, pitäisi varmaan toimia (koska olin "jo" yli 30v.). Lasta ei ensin kuulunutkaan ja jälkikäteen ollaan yhteisesti todettu että hyvä niin. Saatiin lisäaikaa kypsyä vanhemmuuteen, joka on ollut kyllä valtavan suuri elämänmuutos. Myös suhde ehti vahvistua odotteluaikana.