Mulla pelottaa ja inhottaa se ajatus synnyttämisestä... aiemmin en juuri suonu ajatusta koko hommalle, mietin että niin monet muut naiset on synnyttäneet vuosia ja vuosia ja vuosia erilaisissa olosuhteissa ja yleensä siitä selvinneet hyvin.
Minä en enää usko, että itse pystyn siihen. En tiedä miksi. Ehkä siitä syystä, että viime vuosina kun olen joutunut sydämeni takia ravaamaan lääkärillä ja erilaisissa tutkimuksissa, ei siellä yläosattomissa pöydällä makaaminen ole tuntunut yhtään mukavalta, en ikinä pystyisi rentoutumaan niin, että toimenpide sujuisi jotenkin normaalisti. Lapsena en koskaan pelännyt mitään piikkejä enkä muitakaan minuun kohdistettuja lääketieteellisiä tutkimuksia, mutta nyt tilanne on ihan eri.
Olen tyytyväinen itseeni ja tyytyväinen vartalooni, siinä ei ole mitään hävettävää, olen terveellisen näköinen nuori nainen. Mutta epävarmuutta ja pelkoa mahdollista edessäpäin olevaa synnytystä kohtaan ruokkii viime vuosien sairaalakäyntien epämiellyttävät kokemukset. En pidä siitä, että minua tutkitaan niin kuin jotain esinettä. Tutkimuspöydällä olen ulkoisesti aina luontevasti, sisälläni raivoaa. Ja se todennäköisesti näkyy myös sydänfilmissä. Minulla on kokemuksia siitä, että tutkimushuoneessa ravaa jatkuvasti porukkaa, millon mikäki apulainen. Ja ovet ja verhot jätetään auki.!! Minun mielestä voisivat edes sen verran kunnioittaa että vetäisivät oven kiinni perässään. Ja sitten ku riisun tai puen ylleni, lääkärit ja apulaiset tuijottavat. Ja naureskelevat keskenään tehdessäni lähtöä. Mulle on ihan sama nauraako ne omille jutuille vai minulle, sama mille ne nauraa mutta se on aina siinä tilanteessa äärimmäisen loukkaavaa ja minusta epäammattimaista käytöstä.
Lisäksi olen kokenut sellaisen tähystyksen(ruokatorven kautta), jota en koskaan unohda enkä enää ikinä halua uudestaan kokea. Siinä tilanteessa kivulla ei ollut mitään merkitystä. Loppujen lopuksi se ei edes sattunut kun letku oli tarpeeksi pitkällä. Mutta se tapa millä tavalla lääkäri lähestyi ja kohteli minua on jättäny ihan hirveän kammon. Sinänsä koko tutkimus tai se miltä letku tuntui ei tuntunut juuri miltään, vaikka tietyssä vaiheessa paniikinomainen tunne pyrki valtaamaa mieleni kun toinenkaan yritys ei veren yskimisen takia ottanut onnistuakseen ja lääkäri oli käydä kärsimättömäksi. Tilanne oli minulle ihan outo ja kokemus uusi. Lääkäri näytti turhautuneisuutensa ja työnsi letkun miltei väkisin kurkustani alas kolmannella yrityksellä. Edelleen kivulla ei ollut osuutta asiassa, en muista tunteneeni paljo jäykkyyttä ja ahtautta kummempaa tuntemusta... mutta lääkärin käytös merkitsi. Niin ainakin ajattelin jälkikäteen. Oli hirvittävän nöyryyttävää itkeä kuin pikkulapsi toimenpiteen jälkeen ja silloin vasta itkinkin. Ja lääkäri kysyi "ei kait se niin kamala kokemus ollut..ei sinun tarvitse enää koskaan tehä tätä uudestaan". En itkenyt kivusta, jos olisin kivusta itkenyt olisin itkenyt sillä hetkellä kun se sattui. Tunsin itseni avuttomaksi ja nöyryytetyksi vasta toimenpiteen jälkeen ja siitä lähtien olen suhtautunut lääkäreihin varauksella ja ylipäätään siellä käynti on ollut epämukavaa. En pelkää edelleenkää normaaleja toimenpiteitä, tai sitä sattuvatko ne, vaan ehkä sitä että joudun taas niin puolustuskyvyttömään asemaan.
Ja kun ajattelen synnyttämistä. En halua kokea sitä. Siinä, jos missä olen täysin toisten armoilla. Inhoni lääkäreitä kohtaan on niin sanoinkuvaamatonta, että joskus toivon etten koskaan voisi saadakkaan lapsia itse, ei tarvitsisi selitellä miksi en niitä halua. Vaikka lapsia rakastan ja toivon voivani adoptoida... ellen sitä ennen saa apua tähän tilanteeseeni ja pysty synnyttämään joskus ihan oman lapsen.
Minä en enää usko, että itse pystyn siihen. En tiedä miksi. Ehkä siitä syystä, että viime vuosina kun olen joutunut sydämeni takia ravaamaan lääkärillä ja erilaisissa tutkimuksissa, ei siellä yläosattomissa pöydällä makaaminen ole tuntunut yhtään mukavalta, en ikinä pystyisi rentoutumaan niin, että toimenpide sujuisi jotenkin normaalisti. Lapsena en koskaan pelännyt mitään piikkejä enkä muitakaan minuun kohdistettuja lääketieteellisiä tutkimuksia, mutta nyt tilanne on ihan eri.
Olen tyytyväinen itseeni ja tyytyväinen vartalooni, siinä ei ole mitään hävettävää, olen terveellisen näköinen nuori nainen. Mutta epävarmuutta ja pelkoa mahdollista edessäpäin olevaa synnytystä kohtaan ruokkii viime vuosien sairaalakäyntien epämiellyttävät kokemukset. En pidä siitä, että minua tutkitaan niin kuin jotain esinettä. Tutkimuspöydällä olen ulkoisesti aina luontevasti, sisälläni raivoaa. Ja se todennäköisesti näkyy myös sydänfilmissä. Minulla on kokemuksia siitä, että tutkimushuoneessa ravaa jatkuvasti porukkaa, millon mikäki apulainen. Ja ovet ja verhot jätetään auki.!! Minun mielestä voisivat edes sen verran kunnioittaa että vetäisivät oven kiinni perässään. Ja sitten ku riisun tai puen ylleni, lääkärit ja apulaiset tuijottavat. Ja naureskelevat keskenään tehdessäni lähtöä. Mulle on ihan sama nauraako ne omille jutuille vai minulle, sama mille ne nauraa mutta se on aina siinä tilanteessa äärimmäisen loukkaavaa ja minusta epäammattimaista käytöstä.
Lisäksi olen kokenut sellaisen tähystyksen(ruokatorven kautta), jota en koskaan unohda enkä enää ikinä halua uudestaan kokea. Siinä tilanteessa kivulla ei ollut mitään merkitystä. Loppujen lopuksi se ei edes sattunut kun letku oli tarpeeksi pitkällä. Mutta se tapa millä tavalla lääkäri lähestyi ja kohteli minua on jättäny ihan hirveän kammon. Sinänsä koko tutkimus tai se miltä letku tuntui ei tuntunut juuri miltään, vaikka tietyssä vaiheessa paniikinomainen tunne pyrki valtaamaa mieleni kun toinenkaan yritys ei veren yskimisen takia ottanut onnistuakseen ja lääkäri oli käydä kärsimättömäksi. Tilanne oli minulle ihan outo ja kokemus uusi. Lääkäri näytti turhautuneisuutensa ja työnsi letkun miltei väkisin kurkustani alas kolmannella yrityksellä. Edelleen kivulla ei ollut osuutta asiassa, en muista tunteneeni paljo jäykkyyttä ja ahtautta kummempaa tuntemusta... mutta lääkärin käytös merkitsi. Niin ainakin ajattelin jälkikäteen. Oli hirvittävän nöyryyttävää itkeä kuin pikkulapsi toimenpiteen jälkeen ja silloin vasta itkinkin. Ja lääkäri kysyi "ei kait se niin kamala kokemus ollut..ei sinun tarvitse enää koskaan tehä tätä uudestaan". En itkenyt kivusta, jos olisin kivusta itkenyt olisin itkenyt sillä hetkellä kun se sattui. Tunsin itseni avuttomaksi ja nöyryytetyksi vasta toimenpiteen jälkeen ja siitä lähtien olen suhtautunut lääkäreihin varauksella ja ylipäätään siellä käynti on ollut epämukavaa. En pelkää edelleenkää normaaleja toimenpiteitä, tai sitä sattuvatko ne, vaan ehkä sitä että joudun taas niin puolustuskyvyttömään asemaan.
Ja kun ajattelen synnyttämistä. En halua kokea sitä. Siinä, jos missä olen täysin toisten armoilla. Inhoni lääkäreitä kohtaan on niin sanoinkuvaamatonta, että joskus toivon etten koskaan voisi saadakkaan lapsia itse, ei tarvitsisi selitellä miksi en niitä halua. Vaikka lapsia rakastan ja toivon voivani adoptoida... ellen sitä ennen saa apua tähän tilanteeseeni ja pysty synnyttämään joskus ihan oman lapsen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
on ihan eri, kuin mikään muu tutkimus. Siinä olet mitä todennäköisimmin kivuissasi ja toivot niiltä ympärillä pyöriviltä ihmisiltä (joita yleensä on kuitenkin vain yksi henkilö) mitä tahansa apua. Ja ennen synnytystä (ainakin minulla) olo on niin tukala, että oikein odottaa että pääsisi jo synnyttämään. Ja tietysti tärkeimpänä asiana odottaa sitä tulevaa vauvaa nähtäville.
mulla on ja on ollu sama tilanne lääkäreiden ja hoitajien kanssa koko ikäni. ja lisäksi vielä pelko kaikkea kipua kohtaan. olen siitä huolimatta saanut kaksi lasta. kaikki sisätutkimukset ja ultrat : yök! se synnytys kuitenkin oli melkolailla eri juttu. pelkäsin juurikin kaikkia toimenpiteitä siihen liittyen ja varsinkin sitä että kätilö vain tekee jotain mikä sattuu eikä kysele lupaa. ekalla kerralla kätilö oli täysin neutraali. ilmoitti mitä tekee ja teki. ei se siinä tilanteessa kovin nöyryyttävää ollut. toisen lapsen kätilönä oli iloinen vanhempi nainen ja hänen tuloaan oikein odotti. ja odotti myös tietoa edistymisestä. menee taas pitkäksi selittelyksi.. yhteenvetona kumminkin, että synnyttämään menisin mielumin levittelemään jalkojani pitkäksi aikaa, kuin lyhyeksi aikaa gynelle. synnytyksen jälkeen ei ehdi ajatella sitä omaa mahdollista nöyryytystä ainakaan heti. ja jos sellaista koki, synnytys käydään kätilön kanssa läpi ja siinä saa sanoa omat tuntemukset suoraa.