Löytyiskö linkkejä tilanteesta, mihin ns.täydellisyyden tavoittelija helposti joutuu: eli koulu menee hyvin numeroin ja opiskelukin aluksi, mutta sitten umpikuja koittaa, koska maailmankuva (kuva todellisuudesta) liian mustavalkoinen ja naivistinen. Anoreksiaan taipumus tulee ehkä, sekä masennus (koko kuvio suht yleinen kaiketi).
Eli tietoa siitä, minkälaisiin periaatteisiin hoito perustuu ja millä ehdoilla on mahdollista päästä irti. Yksi on varmaan, että henkilön itse tulee tunnistaa tilansa ja pitää syntyä tahto ja voimia parantumiseen. Millä tavalla ulkopuolelta voi ns.manipuloida puheella, että parantumishalun itu voimistuisi ja saisi happea (jos näin voi sanoa). Haulla tarinoita löytyy kyllä, mutta mitka on ne pointit minkä varassa ja tukeutuen suosta noustaan.
Tavoite on jos terapian ohella jonkinlaisena lähitukena voisi toimia. Terapiat lienevät joskus aika tehottomia, syy lienee, että pitemmällä ajanjaksolla tällaiset 'taudinkuvat' ovat suht uusia, nyky-yhteiskuntaan ja elämänmuotoon liittyviä. Ennen luontaistaloudesssa näitä ei kai sairauksiksi edes luokiteltu. Pitemmän ajan hoitoperinne ja -tietämys lienee vajavaista vielä.
Eli tietoa siitä, minkälaisiin periaatteisiin hoito perustuu ja millä ehdoilla on mahdollista päästä irti. Yksi on varmaan, että henkilön itse tulee tunnistaa tilansa ja pitää syntyä tahto ja voimia parantumiseen. Millä tavalla ulkopuolelta voi ns.manipuloida puheella, että parantumishalun itu voimistuisi ja saisi happea (jos näin voi sanoa). Haulla tarinoita löytyy kyllä, mutta mitka on ne pointit minkä varassa ja tukeutuen suosta noustaan.
Tavoite on jos terapian ohella jonkinlaisena lähitukena voisi toimia. Terapiat lienevät joskus aika tehottomia, syy lienee, että pitemmällä ajanjaksolla tällaiset 'taudinkuvat' ovat suht uusia, nyky-yhteiskuntaan ja elämänmuotoon liittyviä. Ennen luontaistaloudesssa näitä ei kai sairauksiksi edes luokiteltu. Pitemmän ajan hoitoperinne ja -tietämys lienee vajavaista vielä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
wikipediasta löytyy. Täytyy myöntää että itselläni on taipumusta sinnepäin tärkeissä asioissa. Julmettu itseruoskinta alkaa jos en heti tajua jotain. Haukun itseäni vitun vammaseksi jne. mutta toisaalta osaan myös nauraa itselleni ja virheilleni. Ihan kaameeta.
Jonninjoutavissa asioissa olen hyvin suurpiirteinen.
Wikipediassa on kyllä kuvailua eri persoonallisuushäiriöistä ja masennuksesta sinänsä enemmänkin, mutta kovin köyhää siltä osin, mitä pitäisi tehdä. Etenkin kun lähtökohtana on täydellisyyden tavoitteluominaisuus, ja masennus on siitä seuraus. Perfektionismihan on johonkin rajaan asti positiivinenkin juttu, överiksi mennessään vaan aiheuttaa umpikujan.
Itselläni on diagnosoitu perfektionismi, eli vaativa persoonallisuushäiriö. Siitä on ollut seurauksena masennusta jne. Lääkkeet eivät omalla kohdallani auttaneet, terapiassa ravasin vuosia, mutta koska kyseessä on osa persoonallisuuttani, ei siitä varsinaisesti "parannuta" -ja usko pois, halua kyllä olisi päästä vähän helpommalla! Terapiassa opin tunnistamaan tunteitani ja "järjellä" kyllä tajuan, että itsekritiikkini on välillä suhteetonta ( muille sallin inhimillisyyden epätäydellisyyksineen, itseäni vain en tahdo kestää) , mutta ongelmana on nimenomaan se järjen pääosin hallitsemattomissa oleva vaikea osa nimeltä tunteet.
Vierelläkulkijana tarvitset loputtomalta tuntuvan määrän kärsivällisyyttä ja sitä, että olet täysin sinut oman itsesi kanssa, jolloin osaat myös olla ottamatta ongelmaa itseesi ja kannettavaksesi . Auttaa voit sillä, että annat asioihin vähän realistisempaa perspektiiviä "ulkopuolelta", mutta varaudu siihen, että pahimmassa tilanteessa päädyt samaan tilanteeseen aina uudelleen ja uudelleen. Muutosta voi tapahtua pikkuhiljaa, mutta uskoisin, että se vaativuus tulee säilymään jonkinasteisena hamaan hautaan, mutta tämäkin lienee taas näitä yksilöllisiä juttuja.
Itse olen lähes nelikymppinen, kattavat psykologiset ja neuropsykologiset testit on tehty ja olen ns. keskivertoa lahjakkaampi. Eli sitä tietoa, itsetuntemusta ja halua "parantumiseen" kyllä löytyy, mutta valitettavasti mikään ulkoinen motivointi/manipulointi siinä ei auta. Parhaimmillaan tämä vaativuuteni on auttanut minua huippusuorituksiin, mutta pahimmillaan rampauttaa täysin, lähinnä sosiaalisesti ja itseluottamuksellisesti. Jos tämä "autettava" on mielestäsi muuten kaikin puolin ok, olet itse ok, niin ole mukana ja läsnä, nosta läsnäolemalla suosta, kun sitä tarvitaan. Jos olet sitä mieltä, että ko. hlö on "hyvä vasta sitten kun tämä ongelma saadaan pois", niin älä yritä muuttaa kyseistä ihmistä. Se lähettää vain viestiä, että ei kelpaa tällaisena, vaan on muututtava, jolloin se perfektionismi saa vain uutta vettä myllyynsä ja ongelma pahenee.
Toivottavasti osasin sanoa edes jotain rakentavaa. -Ja sen verran minäkin olen "parantunut", että voin todeta: jollei tästä mitään hyötyä ollut, niin so what. Säästän itseni ruoskinnalta, etten saanut parannettua maailmaa.
Voimia. Kaikille.
Tuo on niin erikoinen tilanne, että ulkopuolelta on vaikea mieltää, miltä tuntuu sieltä 'sisältäpäin. Niin, ja onko tuo virallisesti sairaus, jos pahimmillaan invalidisoisi niin, että olisi pysyvän eläkkeen peruste.
Eli jos pystyy isoihin suorituksiin, niin eikö sen pitäisi tuntua hyvältä ja palkitsevalta. Liittyykö tuohon jotain pakonomaisia tapoja (neuroottisuuden tapaista) ja/tai jotain kaksijakoista, siis niin että voisi/ei voisi jättää jotain tekemistä puoliväliin hautumaan. Rassaako homman keskeneräisyys niin, että on helpompi olla aloittamatta jos ei pysty etukäteen takaamaan, että onnistuu. Miten esim.jos pelaa lottoruudun ja ei tule (isoa) voittoa, niin harmittaako se tavan ihmistä enemmän. Tällaisia tulee mieleen, kun ulkopuolelta katsottuna ajatustapa on niin 'järjetön'. Miten tavallisissa arkiaskareissa, pitääkö kaikki olla määräojennuksessa, vai voiko olla tiskaaamattomia astioita päivän altaassa. Ja liittyykö yksinkertaisiin arkitekemisiin vastenmielisyyttä, niihinkin joiden onnistumisen etukäteen suunnilleen arvaa (esim.kananmunien keittämiseen 6 minuuttia).
Onko psykologeilla jokin selitys, mistä mahtaa johtua. Varmaan lääkkeet vaan turruttavat, jos ei kemiallisperusteista aivohäiriöstä ole kyse. Liittyykkö tuohon muutenkin jääräpäinen luonne (mikä sekään ei liene varsinaisesti sairaus.) Sorry nämä utelut, mutta kiinnostaa koska olen kuullut etenkin tytöillä näistä yht'äkkisistä koulumenestyksen katkeamisista.
Kiitoksia informatiivisesta vastaukesta nimim.Täydellinen.
Palaan tähän vielä, kun kokemusperäistä infoa aiheesta tuntuu löytyvän kovin vähän. Ja osasyy varmaan on, että ennen aikaan ei näitä persoonallisuuspiirteitä häiriöiksi kaiketi diagnosoitukaan. Kontrasti syntyy suhteesta nykyajan menoon. Jopa firmatasollakin tätä tulkitaan ongelmaksi: talouspomot urputtavat ja 'vartioittavat' tarkasti, ettei vain tehtäisi ns.ylilaatua. "Aiheutuu liikaa kustannuksia." (rakennusala esim.)
Liittyykö henk.koht. tasolla tuohon ominaisuuteen ajautumisen tunne (ja myöskin ns.kiltin ihmisen syndrooma), eli kun ei nuorella iällä oikein tiedä, mitä haluaa, niin pyrkii miellyttämään ja tekee kaikkea siksi "kun vaaditaan". Ja jos lahjakkuuttakin löytyy, niin se ruokkii tätä ajautumista, ei tule heti seinä vastaan. Vaatimuksillahan ei tunnetusti ylärajaa ole. Niin, ja onko tuon ominaisuuden kääntöpuolena aikaansaamattomuus omissa asioissa, missä toimeksiantajana on itse, eli missä palveltavana on vain itsensä, ja kiitos olisi mahdollista vain itseltänsä.
Jos näin on, niin arvelen, että ajatustavan aikuistuessa (terve itsekkyys!?) olisi mahdollista myötävaikuttaa ja luoda sivustakin positiivisuutta elämisen laatuun. Etenkin jos luonteenpiirre on vahvistunut ympäristön (vanhakantaisista) vaatimuksista. Poisoppiminen pitäisi silloin olla mahdollista.
Panen tähän anekdootin vielä, kun tunnistin itsessäni hivenen tämäntyyppistä ominaisuutta. Olin ennen kouluikää (ja ennen nettiaikaa) opetellut piirtämään numerot seinäkellon taulusta (eivät olleet ihan standardin mukaisia vaan esim.nelonen oli kiinni yläpäästään eli oli silmukka). Piirsin vihkoon samalla mallilla ja mielestäni hyvin (odotin kehuja), mutta opettaja tietenkin korjasi. Hyväksyin tilapäisesti, mutta piirsin myöhemmin taas silmukallisen. Opettajaa lopulta suututti: "miks olet niin tottelematon". Pidin nääs oikeana sitä, mikä oli MEIDÄN seinäkellossa, eihän siinä voi olla väärin. Yritin jo silloin 'kompromissia' ns.oikean ja opettajan käsityksen välillä. Ja onnistuinkin sikäli, että tein numerot tarkastuksen ajaksi opettajan mallilla, mutta korjasin ne vielä jälkikäteen itselleni 'oikeiksi'. No, myöhemmin sitten tuli havaituksi, että ei maailma niin äärimmäisen oikein/väärin -systeemi ole, voi tehdä hieman myönnytyksiäkin siltä varalta että sattuisivat olemaan oikeassa. Ehkäpä se opettajakin jotain tiesi (roolinsa osalta ainakin:)
Se omapäinen tapa jäi pikkuhiljalleen pois sitten kun vihkoja ei enää tarkastettu, mutta sen voin sanoa, että se seinäkellon nelonen on täsmälleen saman näköinen kuin ennenkin, ei siihen mikään uutuusstarndardi ole vähääkään vaikuttanut.....