Paljon on riidelty täällä kaikista asioista, ja monista vuosi tolkulla. Mutta yhtä aihetta ei ole vielä käsitellty!
Miltä vanhemmista tuntuu kun lapset kasvaa?
Eikö olisi ihanaa kun olisi aina vauvoja tai leikki-ikäisiä.
Olisi ihanaa helliä vauvaa aina, ja leikiä pikkuisen kanssa.
Minä aina sanoin vauvoille, ettette saa kasva isoiksi.
Mutta ne kasvo. Nyt ovat isoja miehiä ja isoja naisia.
Onneksi on lastenlapsia, joita saa helliä. Nekin kyllä kasvaa, vaikkei haluisi. Sitten tulee lastenlasten lapsia.
Miltä vanhemmista tuntuu kun lapset kasvaa?
Eikö olisi ihanaa kun olisi aina vauvoja tai leikki-ikäisiä.
Olisi ihanaa helliä vauvaa aina, ja leikiä pikkuisen kanssa.
Minä aina sanoin vauvoille, ettette saa kasva isoiksi.
Mutta ne kasvo. Nyt ovat isoja miehiä ja isoja naisia.
Onneksi on lastenlapsia, joita saa helliä. Nekin kyllä kasvaa, vaikkei haluisi. Sitten tulee lastenlasten lapsia.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Täytyy tunnustaa että lasten kasvaminen tuntuu haikealta mutta toisaalta hyvältä. Samalla miettii omaa vanhenemistaan ja se ei välillä tunnu ollenkaan mukavalta. Mutta vuodet kuluvat ikä lisääntyy itselläni ja lapset kasvavat. Silloin kun lapset ovat pieniä niin monesti ajattelee että elämä on raskasta ja joskus sitä toivoo että lapset kasvaisivat nopeammin. Mutta sitä mukaa kun lapset kasvavat niin huolet lisääntyvät. Kasvatus muuttuu vaikeammaksi ja välillä tuntuu että elämä lasten on on suoranaista helvettiä. Kun lapset on pieniä niin he ovat siinä lähellä ja pystyt valvomaan heitä kaiken aikaa. Mutta kun ikää tulee lisää niin koko ajan pitää osata narua löysentää ja toivoa ettei mitään pahaa tuolla jossain sattuisi. Kuvaan tulee mukaan ensimmäiset rakkaudet, tupakka ja viina.
Omat lapseni alkavat lähestyä murkkuikää ja meillä eletään aika rankkoja aikoja. Mutta tämä on sitä elämää jota jokainen lapsiperhe jossain vaiheessa elää. Toivon että olen jonain päivänä mummo vaikka epäilen että sitä ilon päivää en näe kun nyt olen jo näin vanha. Mutta ehkä kuitenkin.
Olen aivan liekeissäni, että meidän lapsi kasvaa.
Koskaan ole vauvoista välittänyt, koskaan lässyn lässyn kukkuu jutut eivät ole olleet luonnollinen osa minua.
Kun lapsi tuosta vähän kasvaa olen aivan tohkeissani, enkä malttaisi odottaa, pääsen opettamaan hänelle niitä asioita, jotka ovat luontevaa minua...
Ehdottomasti ottaisin, jos annettaisiin mahdollisuus saada vielä omia biologisia jälkeläisiä, niin että ne muutaisivat meille vasta sanotaanko seitsemän vuotiaina, hyvän varhaiskavatuksen saaneina...
"koskaan lässyn lässyn kukkuu jutut eivät ole olleet luonnollinen osa minua."
Heh :D, anteeksi mutta repesin tälle :D! Jokainen on äiti omalla tavallaan. Ei kaikkien tarvitse olla samanlaisia.
Minusta on ihana seurata kuinka lapsi kasvaa ja kehittyy jatkuvasti lisää. Ja vielä hienompi on nähdä lapsia, jotka on kasvatettu hyvin ja jotka omaavat hyvät käytöstavat! Nykyään kun on paljon lapsia, jotka ilkeilevät toisille ja eivät osaa käyttäytyä..
Olen yhden kasvattanut murrosiän yli ja toinen on leikki-iässä. Omasta mielestäni (ainakin vielä olen sitä mieltä, toisen murrosikähän voi olla aivan erilainen kuin esikoisen) molemmat ovat olleet parhaimmillaan 6kk-2v ikäisinä. Heitä on alkanut jo jollain lailla ymmärtää mutta omaa tahtoa ei vielä ole mahdottomasti.
Minä olen kasvattanut kolme omaa, ja ovat ihan mukavia nuoria.
Nyt on menossa miehen lapset, aina kun ovat täällä mellastamassa.
Niissä on työtä yllin kyllin. Ei voi edes omiini verrata.
En tiedä missä villissä lännessä ovat aikanaan kasvaneet kun kuriin ei meinaa saada ei millään.
Kyllä sitä välillä pysähtyy ja miettii että missä ne vuodet on kun hän oli pieni ja onko toi tosiaan mun toi joka istuu koneella hammasrautoineen, mustassa tukassa ei anna halata kun joskus, tosi harvoin. Elää omaa nuoruuttaan jonne mulla ei ole enää pääsyä, tulevaisuus on hänen ei mun. Pelko että minkälainen tulevaisus, kun maailma on niin kaaottinen. Se ihana vauva, taapero, leikki-ikäinen, eskarilainen, koululainen ja nyt yläasteella. Viimekeväänä itkin hänet ulos ala-asteelta kevätjuhlassa, kun koko koulu vaihtui. Muistin kuinka mentiin ekalle luokalle, käsi kädessä oli uusi reppu ja uudet vaatteet, kaikki oli niin jännää. Nyt kävelee usein edelläni, kuin häveten ja kai häpeekin. Itsekkin häpesin omaa äitiäni aikoinaan. Mitä siitä, sillä äidin rakkaus on jotain mitä en voi ymmärtää se on niin kaiken kattavaa, anteeksi antavaa, ei ketään voi niin pyyttettömästi rakastaa, kun lastaan.
Olipa kauniisti kirjoitettu Rakastakaa... Itsellä vasta 1-vuotias lapsi enkä ole ollenkaan "vauvaihminen", mutta kirjoituksesi liikutti silti.