Mistä ahdistus tulee?

ihmisille. Puhu mitä mieleen juolahtaa, älä mieti niin paljon. Ehkä aluksi arkailet ja kusipäitä löytyy aina, jotka ei halua uusia ihmisiä sisäpiiriinsä, mutta aina löytyy myös aidosti sosiaalisia ihmisiä, joita kiinnostaa myös muiden elämä ja uudet tuttavuudet.
Olen ollut teininä kans tosi ujo ja arka, en tosin lapsena, että pohjimmiltani olen kai toivoton suupaltti, mutta aikuisiällä sitä on saanut kokea jo niin paljon paskaa ja hyviä asioita, että enää ei jaksa välittää mitä puhuu, kunhan puhuu silloin kun on asiaa ja välillä vaikkei oliskaan.

Kiitos. Enkä mä ole teini enää...

Jotenkin tuo neuvo vaan ei toimi, että puhu mitä mieleen juolahtaa, entäs sitten kun mieleen ei juolahtele mitään?

Ehkä tässä mun tilanteessa ahdistaa se, että kun mä kamppailen sellaisten (sosiaalisten) ongelmien kanssa jotka johtuu jotenkin kotioloista, ja sitten samalla tuntuu että pitäis ratkoa niitä kotona olevia ongelmia joista mun ongelmat oikeastaan johtuu!
Siis: Perhe on kieroutunut -> minä olen kieroutunut ja kärsin siitä ja samalla mun pitäis korjata perheen kieroutumat

Aivan tässä randomisti satuin kurkkaamaan tähän keskusteluun. En sitemmin ole koskaan ennen tämmöisiä edes harrastanut, mutta ehkä sitä kerran elämässä saa tehdä jotain mikä ei välttämättä tunnu ihan omalta. Luin tuosta sinun ongelmastasi ja voin kyllä sanoa, että koulussa on vaikea olla (kyllä ihan muuallakin) jos kotona on asiat päin helvettiä. Itse olen potenut masennusta viimeiset 3 vuotta äitini yllättävän sairastumisen takia. Äitini sairastui ollessanni 13-vuotta vakavaan sairauteen nimeltään imusolmukesyöpä. Nyt on kulunut kolme vuotta siitä, kun sain kuulla äitini sairastuneen. Voin sanoa, että on vaikeaa elää sellaisen tiedon kanssa, että lähimmäinen ei tule selviytymään seitsemästä kasvaimesta ja alavartalon halvaantumisesta. Pitkään koulussa käyminen ja ihmisille puhuminen ongelmistani tuntui täysin typerältä ja jopa mitättömältä ajatukselta. Luulin, että hiljentyminen, yksin jääminen ja itkeminen oli vastaus kaikkeen; mutta pian kuitenkin tilanne muuttui pahemmaksi, sillä mitä enemmän annoin itselleni aikaa olla yksin, sitä enemmän annoin myös aikaa masennuksen leviämiseen. Loppujen lopuksi päädyin siihen ratkaisuun etten kestänyt olla enää yksin. Ensimmäisen kerran moneen vuoteen puhuin kunnolla perheenjäsenieni kanssa ongelmistani ja siitä miten sairaus on vaikuttanut koulussa olemiseen ja muuhun arjen toimintaan. Tästä alkoikin suuri parantuminen... Perheemme lähentyi suunnattomasti ja nyt tänä päivänä meidän on helppo puhua toisillemme murheistamme. Masennukseni on täysin kadonnut, vaikka vaara on yhä läsnä. Tämä minun kokemukseni ei kuitenkaa ole ihan samaa luokkaa kuin sinun, mutta tässä piileekin se juju, että puhuminen oikeasti auttaa. Se, että et kerro vanhemmillesi miltä tuntuu ei auta asiaa. Parempi vain olisi sanoa miten asiat mielestäsi perheessäsi ovat, sillä yhdessä kaikki onnistuu paljon paremmin kuin yksin. Muutenkin, perhe ei kohdistu vain yhdestä vaan monesta tekijästä, joten kun yksi kärsii, niin myös kärsivät muutkin.