mistä muka apua ??

Joo tuttua juttua, ite hain ekan kerran apua teinivuosinani, päädyin nuorisopsykiatrialle, jossa sitten ns. psykologi sammutti valot ja pimensi koko huoneen, ja kohdisti minuun yhden valon kuin jossain kuulusteluissa. Säikähdin sitä niin paljon, etten sinne enää mennyt muuta kuin väkipakolla kahdesti tapahtuneen jälkeen.
Hain vuotta myöhemmin yksityiseltä puolelta apua, jauho vastaavanlaista paskaa, ja joka viikko oli ns. kotitehtävä ts. lopeta oksentelu. syö normaalisti.
Vajaa kymmenen vuotta myöhemmin, viime vuonna, koulupaineet kävivät koviksi ja koulukiusaus yms laukaisivat masennuksen siihen pisteeseen, että useamman kerran järjestelmällisesti koitin toteuttaa itsaria. Siinä epäonnistuen, ja vanhempien toimesta hoitoon passittaen. No siellä sitten taas julkisella puolella, masennusta ei huomioitu mitenkään, puhuttiin vain syömishäiriöstä. Akka määräsi pillereitä, ja PAINOSTI lopettamaan oksentelun samantien sekä ulostuslääkkeiden käytön. Sitten ilmoitti, että ei sulla mitään anoreksiaa ole ikinä ollutkaan ja bulimiakin on tekemällä tehtyä. Että voi saatana oikeasti.
Ei näihin juttuihin ole hoitoa. Ellei sitten rakkaus saa itseäsi muuttumaan niin, että opis jonain päivänä hyväksymään ja rakastamaan itseäsi millaisena hyvänsä. Mikä on hyvin epätodennäköistä kaikille asian kanssa painiville.

minä pääsin ahmimisesta ja oksentelusta kuntosalikortin hankittua, vietän siellä kaiken vapaa ajan ja kalorit kuluu. ei tee enää mieli ruokaa.... vaikka äkkiäkös se siitä anoreksiaksi muuttuu...... suosittelen, alku tuntuu vaikeelta mut menkää!

Kolme vuotta psykoterapiaa, lääkäreitä, terveydenhoitajia, lääkkeita (olen kokeillu varmaan kaikki, mitä markkinoilla on), ravitsemusterapeutteja - ja samassa pisteessä ollaan edelleen, toisin sanoen elämä menee päin vittua, eikä tää tästä enää nouse. Tiedän sen, koska olen yrittänyt NIIIIN kovasti, NIIIIN pitkään. Olen tehnyt kaikkeni, että pääsisin tästä eroon. Ei auta; ei omin voimin, ei avulla, ei mitenkään.

Olen 21-vuotias ja kohta voin sanoa sairastaneeni puolet elämästä. Mistä mä edes tietäisin, mikä on normaalia?

Voi sinua. Ei ne toiset todellakaan voi auttaa, ellei itsellä ole sisäistä motivaatiota ja syytä paranemiseen. Minä vietin nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni erilaisilla laihdutuskuureilla ja painoni vaihteli jatkuvasti, en koskaan ollut omasta mielestäni tarpeeksi hoikka. Nyt kun katselen sen aikaisia kuvia, voin todeta, että olin aina hoikka.

Olen nyt 52-vuotias ja noin 15 vuotta sitten, vasta!, lopetin kaikenmaailman diettit ja syömiseni vahtimisen ja ALOIN NAUTTIMAAN ELÄMÄSTÄ ja kaikesta mukavasta ja ihan itsestään suhteeni ruokaan normalisoitui. Olen pyöreähkö mutten ole koskaan nauttinut vartalostani enemmän kuin nyt. Ei se pieni lihavuus, selluliitti tai mikään muu ole elämässä kamalinta, ei lainkaan.

Kun vain saisin jotenkin kerrottua ¨tämän niin, ettei yksikään nuori nainen enää hukkaisi parhaita vuosiaan elämästään siihen, että taistelee ruuan kanssa. Mieti, mieti ja mieti, eikö elämästä löytyisi jotakin muuta, johon voisit keskittyä ja unohtaa vaikka kuukaudeksi koko syömisen ja elää tuntemustesi mukaisesti?

Joo miltään ammattilaisilta sitä apua oikeesti saa. Itsekin monesti yrittänyt, aina siellä justiinsa tuota soopaa jauhetaan; "syö säännöllisesti, terveellisesti, vähennä liikuntaa, älä oksenna, älä ahmi" Eikai mulla mitää ongelmaa oliskaan jos pystyisin noudattamaan noita neuvoja, haloo vaan lääkärit/terapeutit/psykologit tms...

Muilta syömishäiriöisiltä (parantuneilta?), läheisiltä, rakkaudesta.. ei täällä oikeesti pärjää jos ei itse nosta itseään suosta. Minäkään en vielä ole onnistunut, ja toivonkin voimaa ja vahvuutta että pystyin lopettamaan tän paskan. Tuntuu että itkien joudun ostamaan ruokaa, itkien väkisin sitä ahmimaan ja parkuen sitten oksentamaan. On tää ihan sekopäinen sairaus. Voimia kaikille.